Eilen katsomassani Criminal Mindsissa isosiskon mustasukkaisuus johti tämän äidin ja sisaren murhaan.
Vaikka sisarusten välinen kilpailun vanhempien huomiosta ja rakkaudesta johtaminen kuvatun kaltaisten mittasuhteiden konfliktiin on äärimmäisen epätodennäköistä, voivat tunteet silti käydä kuumana ja sisarusten keskinäiset välit rikkoutua pysyvästikin.
En tiedä, onko kyse sisarusten persoonallisuuksista vai vanhempien ja muun lähipiirin kyvyistä käsitellä riitatilanteita ja luoda tasa-arvoa sisarusten välille. Joidenkin sisarusten kesken vallitsee nimittäin harmoninen rauha ja toiset ottaisivat toisensa lähes hengiltä, elleivät aikuiset olisi alati valppaina
– tai siltä tilanne ainakin ulkopuolisen mielestä vaikuttaa.
Kun pikkuveljistäni vanhempi syntyi, muistan joutuneeni jostain syystä muutamaksi päiväksi isovanhemmilleni tämän ollessa aivan pieni. Ja minua suututti niin. Minusta oli ja on ihanaa käydä isovanhempieni luona, joten suuttumukseni oli aivan perusteetonta. Minua vaivasi tuolloin kaiken lisäksi raju vesirokko. Näppylöitä oli oikeasti satoja, kaikkialla kehossa – jopa sormien väleissä ja silmäluomissa. Muistan surreeni ja kiukutelleeni, koska minut oli ”hylätty” ja kaiken lisäksi tuollainen viheliäinen tauti oli iskenyt kimppuuni, suhteellisen vanhana, olinhan jo lähes kouluikäinen.
Harmitus lakkasi kuitenkin yhtä pikaisesti kuin alkoikin;
Valokuvissa pikkuveljeään pitää sylissä, suukottelee tämän jättimäisiä allergiaihottumaisia poskia ja ottaa mukaan ulkoleikkeihin onnellisen ja ylpeän näköinen isosisko.
Nuoremman veljeni syntyessä vietin tämän kanssa paljon aikaa vauvasta alkaen, olipa minusta kaiketi vähän hoitoapuakin, sillä muistan vaihtaneeni vaippoja ja hoitaneeni päiväuni- ja iltanukutuksia omasta halustani silloin tällöin. Minua luultiin ajoittain veljeni äidiksi, mikä oli hieman häiritsevää 12-vuotiaasta.
En muista meidän kolmen lapsen välillä vallinneen mitään suurta mustasukkaisuutta vanhempien huomiosta. Kenties suhteellisen suurilla ikäeroillamme on jotain tekemistä asian kanssa; Sain itse olla kuutisen vuotta ainut lapsi ja veljeni syntyessä olin verrattain omatoiminen ja itsenäinen koulutulokas. Kolmannen lapsen tullessa mukaan kuvioihin, olin itse lopettamassa ”uraani” ala-asteella ja veljeni siirtymässä esikouluun.
Äitini onkin todennut, että hänelle on syntynyt lapsi kolmella eri vuosikymmenellä.
On riitaa ja porua silti riittänyt.
Jos kokeisiin lukua on häiritty, sisaruksista jotakuta on vaadittu panostamaan enemmän kotitöihin
tai jonkun harrastukseen on annettu enemmän rahaa ja resursseja, se on aiheuttanut eripuraa.
Muistan erään automatkan. Olin jo lukion ensimmäisellä luokalla ja koetin epätoivoisesti käyttää autossa vietetyn ajan hyödyksi lukemalla kemian kokeeseen. Autoradio oli päällä ja koetin vaimealla kuiskausäänellä, mieleenpainamisen edistämiseksi, käydä koealueen asiota läpi: ”MetEtPropButPentHeksHeptOktNonDek”.
Veljeni tarttui muminani ja alkoi tahallaan laulaa ja irvailla häiritäkseen lukemistani. Vanhempani olivat niin kyllästyneitä takapenkillä alati käynnissä olevaan kinasteluun, etteivät puuttuneet asiaan mitenkään, vaikka vetosin heihin saadakseni lukurauhan. Loppumatkan veljeni kinastelivatkin keskenään siitä, missä meni heidän penkkiensä välinen raja ja kumpi oli pudottanut leivänmuruja kaikkialle.
Omakohtaiseen kokemukseen perustuen voisinkin todeta, että
vaikka sisaruksista onkin parhaimmillaan seuraa, iloa ja apua monissa elämäntilanteissa,
voivat he ajaa sisaruksensa yhtä lailla hermoromahduksen partaalle.
Sisaruksena oleminen on oma lukunsa, mutta ei vanhemmillakaan ole helppoa.
Vanhempana omaa toimintaa voi olla vaikea nähdä objektiivisesti.
Saako nuorin lapsi enemmän vapauksia kuin vanhin lapsi sai aikanaan?
Vietetäänkö muiden lasten kanssa ollenkaan kahdenkeskeistä, lapselle ajoittain tärkeää,
aikaa kuin esikoisen kanssa?
Ja missä määrin sisarusten pitäisi antaa selvittää kahnauksensa keskenään?
Huutoa, kitinää, kantelua, puremista, lelujen viemistä, leikkien tahallista rikkomista, yrityksiä pudottaa vauva syöttötuolista, tukasta vetämistä, toisen naamaan piirtämistä, mustamaalaamista ja pilkkaamista.
Näiden kaikkien kaltaisia viehättäviä asioita esiintyy vaihtelevassa määrin
sisarusten välillä kaikissa tietämissäni perheissä.
Meneekö raja toisen fyysisessä vahingoittamisessa, siinä että tulee jälki
vai onko toisen leikkien tai ihmissuhteiden terrorisoiminen yhtä tuomittavaa?
Joten missä menee sen paljon puhutun ihmisenä kasvamisen raja
ja milloin sisarus tekee lapsen elämästä sietämätöntä?
Entä sukupuolten tasa-arvo?
Millaisen mallin lapsi saa kotoaan, verratessaan saamaansa kohtelua eri sukupuolta edustavan sisarukseen?
Joutuvatko tytöt ja pojat tekemään samoja töitä? Kolaavatko tytöt lunta ja silittävätkö pojat?
Saako jomman kumman sukupuolen edustaja sanella, mitä kotitöitä suostuu tekemään,
toisen tehdessä kaiken mitä käsketään?
Ja sitten on vielä raha, jonka saaminen ja antaminen ei näy useissa perheissä vain käytössä olevien viikko- ja kuukausirahojen määrissä vaan erityisesti harkinnanvaraisissa kuluissa,
kuten isommissa harrastusväline-, elektroniikka- ja vaatehankinnoissa.
Nordean 2000-luvun alkupuolella teettämä kyselytutkimus antaa ymmärtää,
etteivät tytöt ja pojat yhteiskunnassamme keskenään yhteneväisessä asemassa,
mitä tulee raha-asioihin: Kyseissä tutkimuksessa kävi ilme, että pojat saavat
viikkorahaa noin 20 prosenttia enemmän kuin tytöt.
Tilastokeskuksen internetarkiston artikkelissa lainataan tutkija Terhi-Anna Wilskaa:
”- Se on mielenkiintoinen, ihan tilastollisesti merkitsevä ero – sama kuin palkkaero.
Ei sitä varmasti tietoisesti tehdä. Ihmisillä vain on sellainen käsitys, että tytöt kuluttavat hömppään ja turhuuksiin, kuten pikkuesineisiin, ja poikien kuvitellaan jostain syystä olevan viisaampia rahankäyttäjiä. Jotenkin ajatellaan, että kun pojat eivät niin paljon shoppaile, niin he kuluttaisivat sitä rahaa järkevämmin.
Ja sehän ei pidä paikkaansa. Tutkimuksissa on osoitettu, että tytöt kuluttavat järkevämmin ja säästävät enemmän. Voisiko taustalla olla joku ihan ikivanha ajatus pojasta tulevana perheen päänä?”
Hän arvelee, että taustalla saattaa myös olla poikien kiinnostus erilaisiin teknisiin laitteisiin, jotka maksavat enemmän. Poikien ajatellaan tarvitsevan niitä, kun taas tyttöjen ei. Wilskan mukaan pojat saavat usein rahaa lahjaksi. Tämä voi hänen mukaansa johtua siitä, että monet ajattelevat, että pojalle on vaikea ostaa lahjaa. Tytöille taas on tarjolla enemmän kaikenlaista pientä tavaraa.
Entä jos yhden lapsen harrastus on pohjaton rahareikä ja toinen harrastaa lähinnä kirjaston kirjojen lukemista? Pitääkö hakea tasapainoa vai hyväksyä se tosiasia, että toiselle mieluinen harrastus sattuu olemaan lähes ilmainen ja toisen maksaa muutaman etelänmatkan verran vuodessa?
Sisarukset voivat olla toisensa parhaita ystäviä lapsena, mutta huomaavat aikuisina, ettei yhteisiä asioita tai halua olla tekemisissä usein löydykään enää. Ja toisaalta lapsena jatkuvasti riidoissa olleet sisarukset saattavat löytää yhteisen sävelen vasta aikuisina.
Monilla sisaruksilla hyvä ja läheinen suhde kantaa koko elämän ja sitä vanhemmat varmasti toivovat hankkiessaan useampia lapsia. Tätä ei kuitenkaan tulisi pitää itsestäänsevyytenä: Osalla sisaruksista jatkuvat ristiriidat aiheuttavat surua ja hämmennystä:
Miten voi olla niin vaikeaa tulla toimeen sellaisen kanssa, joka on omaa perhettä?
Onneksi toinen lapsi ei ole ajankohtainen nyt, jos on koskaan.
En tiedä, osaisinko olla tasapuolinen, jos tulisin luonnostaan paremmin toimeen jomman kumman lapsen kanssa. Ja osaisinko rakasta yhtä paljon? Kieltää ja puoltaa samalla tavoin? En tiedä.
Millainen suhde teillä on sisaruksiinne?
Ja millaisia kysymyksiin tai tilanteisiin olette törmänneet vanhemmuudessa,
jos teillä on useampia lapsia
Tunnustukset, kauhujutut tai huippuhetket, kaikki vain kommentiksi asti!
Periaatteessa meillä on ollut aika samanhenkinen kasvatus, ollaan saatu järjen sallimissa rajoissa tehdä mitä on haluttu. On siis kiivetty puissa ja rämmitty ojissa, samassa kaveripiirissä kun juostiin kujan muiden lasten kanssa koko ala-asteikä. Pikkuveli on kaksi vuotta mua nuorempi. Tottakai aina on myös nahisteltu ja kisuttu, mutta on vain yksi ainoa kiista jonka muistan, jossa vanhemmat (isä erityisesti) eriarvoisti meitä.
Aikanaan mopokortti tuli pakolliseksi juuri minun ikäisistä nuoremille, enkä haluamisistani huolimatta sitä saanut ajaa saati sitten saanut skootteria (toki ne maksoivat huimasti enemmän kuin nykypäivänä) mutta veli sai mopon ja kortin sormia napsauttamalla. Jotenkin edelleen tuntuu siltä, että isäni suosii veljeäni, toki kyse voi olla siitäkin, että he ovat niin samanhenkisiä, että tulevat paremmin juttuun, kuin minä kovana puhujana hiljaisen isäni kanssa..
En silti koe jääneeni mistään paitsi, että vanhemmat olisivat jollain lailla laittaneet meitä eriarvoiseen asemaan, vaan tuo mopokiista on ainoa. Olen saanut tolskata isäni kanssa autotallissa, mutta ”miesten työt” kuten auton korjaamiset, hitsaamiset yms. ovat jääneet ehkä siksi etten itse ole niistä ollut kiinnostunut. Aika pitkälti meilläkin on kasvettu tyttöjen ja poikien maailmoissa, mutta itse olen sitten hakenut ne ”poikakokemukset” kun olen niitä halunnut, eikä sitä ole koskaan kielletty.
Huh, tulipa pitkä sepustus. Mutta ei traumoja!
Anoppini taas on saanut kolme poikaa ja kun keskimmäisellä oli pientä identiteettikriisinpoikasta ala-asteella, hän oli pukenut poikaa tyttöjen vaatteisiin, kun ei poika ollut pistänyt vastaankaan. Tottakai oulussa oli poikaa kiusattu, mutta minusta käsittämättömästä syystä koululta oli ohjeistettu äitiä pukemaan poika pojaksi, eikä edistämään mitenkään sitä, että kaikki saavat pukeutua kuten tahtovat. Reilua ysikytlukua.
Vähän näköjään meni kommentti asian vierestäkin, sorry 🙂
Vanhempani ovat aina toitottaneet, miten koittavat olla aina tasapuolisia meitä kohtaan – jouluna lahjojen määrän piti olla sama ja pojankin piti tehdä jotain kotihommia. Melko hyvin vanhemmat tässä onnistuivatkin, mutta kyllä joitain arvostuseroja silti oli.
Kotitöitä teimme kumpikin tasapuolisen vähän – veli ehkä vähemmän, kun oli aina harrastusmenoissaan ja minä vietin aikaani kotona kirjojen parissa, eli näennäisesti vailla tekemistä. Kotitöihin kuului kuitenkin lähinnä koiran ulkoilutus ja imurointi, joten en kokenut tätä huutavana vääryytenä. Siivoushommissa epäreiluinta kohtelua saivat siis vanhemmat! 😀
Minun harrastustoiveisiini ei ollut varaa, koskaa veljen urheiluharrastukset olivat niin kalliita. Eniten harmittanut vääryys oli kuitenkin ehkä sukupuolirooleista johtuneet erot lahjoissa. Veli sai legolinnoja, joita kadehdin. Kun minä toivoin legoja, minua ei otettu vakavasti ja sain pienen vaaleanpunaisen legopaketin.
Toisaalta nuorimpana lapsena sain useita oikeuksia aikaisemmin ja helpommin kuin isoveljeni – asia, josta polunraivaajaveli puolestaan oli hieman katkera.
Kyllä se maailmakin on epäreilu paikka, jossa omista oikeuksistaan joutuu taistelemaan. Niin että ei ne pienet vahingossa tehdyt epäreiluudet ehkä lasta lopullisesti pilaa ja katkeroita. Veli on ollut semmoinen kiusanhenki aikanaan, että olenpahan oppinut älähtämään takaisin. Ja on siitä veljestä tietysti paljon iloa ja hyötyäkin ollut, kaikesta kinasta huolimatta.
Keskustelin meidän perhesuhteista (uusioperhe) äitini kanssa viime viikolla (tai minä lähinnä itkin ja äiti puhui).
Olin kolme vuotta äitini kanssa kahden, kunnes äiti meni naimisiin ja sai pikkuveljeni nykyisen adoptioisäni kanssa. Samaan syssyyn sain kaksi vanhempaa sisarusta, jotka eivät kuitenkaan asuneet kotonamme vaan kävivät vierailemassa pari kertaa vuodessa. Olen aina tullut aika hyvin toimeen sisarusteni kanssa, pikkuveljen kanssa mitä nyt tapeltiin ja taisin pompotella toista aika paljon (tuotko keittiöstä leipiä tai mehua tai milloin mitäkin)…
Mikä sitten aiheutti harmistusta… Mummoni oli aika omistushaluinen, eivätkä vanhempani uskaltaneet oikein sanoa hänelle vastaan ja vietinkin paljon aikaa mummolassa (tykkäsin tietysti olla siellä, kun siellä sai huomiota ja tehdä kivoja asioita), kun muu perhe oli reissussa (yleensä hakemassa isosisaruksia kyläilemään). Kuulin äidiltäni nyt että isä olisi halunnut minut aina mukaan, jotta olisimme tehneet yhdessä perheenä asioita. Mummolasta tultuani olin aina vaikea ja aiheutin riitaa, koska koin itseni ulkopuoliseksi ja hylätyksi vaikka nautinkin mummolassa olosta.
Tottahan on että koin itseni perheessä ulkopuoliseksi, pitkän aikaan käytin vanhaa sukunimeäni koulussa, koska tahdoin tehdä selväksi että minä kuulun johonkin toiseen perheyksikköön kuin tähän mikä nyt on vallalla. Mummolassa olin kotonani. Vihoittelin myös äidilleni siitä ettei hän kertonut biologisesta isästäni mitään, ennen kuin olin 17-18 vuotias.
Tämä on ehkä vaikuttanut enemmän käsitykseeni lapsuudenperheestäni kuin näkemykseeni sisaruksistani. Heidän kanssaan minulla ei ollut ongelmia. En kokenut että meitä olisi kohdeltu erilailla kotona (paitsi mummoni toimesta, olin huomioiduin serkkupoppoosta), kaikki tekivät yhtälailla kotihommia ja rahaa saatiin, jos oltiin oltu erityisen ahkeria (mitään varsinaista viikkorahaa meillä ei ollut) tai tarvittiin jotain erityistä varten rahaa.
Vanhemmalla iällä olen varsinkin isoveljeni perheen kanssa läheisissä väleissä, olen heidän nuorimman lapsensa kummi. Isosiskoa näen lähinnä perhejuhlissa. Pikkuveljeni asuu Tampereella ja puhumme puhelimessa aina välillä. Sen lisäksi biologisen isäni puolelta minulla on kolme selvästi nuorempaa sisarusta, joita näen ehkä kerran vuodessa. Heihin en ole sen ihmeellisempää suhdetta luonut, välillä kyselen koulumenestyksestä facebookin kautta.
Äitini myös kertoi äidin kauhunhetket, että hän oli eräässä vaiheessa miettinyt että miksi hänen pitää rakastaa miehensä lapsia, olisi niin paljon helpompaa, jos heitä ei olisi. Olin kuulemma viikko näiden mietteiden jälkeen saanut epilepsiakohtauksen ja joutunut teholle, minkä jälkeen äiti oli tajunnut, että jos hän ajattelee jonkun muun lapsista noin, hänen omansa voidaan ottaa pois (mikä lie korkeamman voiman herätys, jos sellaiseen tahtoo uskoa). Sen jälkeen minulla ei ole ollut kohtauksia ja äitini on ollut paljon läheisempi isän lasten kanssa.
Tulipas pitkä ja taisi mennä ohi aiheen, mutta tahdoin valottaa vähän uusioperheessä eläneenä omia mietteitä.
Meiltä on hirveästi jo kyselty tulevista sisaruksista vaikka esikoinenkin on vielä mahassa, öh antakaa nyt vähän armoa. Itse en oikein tiedä haluanko lapselleni sisaruksia, nimittäin meillä sisarussuhteet ei todellakaan kukoista – toki tällä iällä vielä ehtii asiat korjaantuakkin ken tietää.
Isoveljeni kanssa ei tainnut lapsena olla muuta vaihtoehtoa kuin joko riideltiin tai oltiin tekemässä kolttosia yhdessä – koskaan ei mitään välimuotoa, ja tosi usein riideltiinkin – satunnaisesti rajustikkin kun kukaan ei ollut näkemässä, aivotärähdyksiä mm tuli saatua ihan pari veljen toimesta. (Ei tarkoituksella toki mutta tilanne nyt satunnaisesti kärjistyi liian pitkälle.)
Olemme veljen kanssa aina asuneet samassa taloudessa, samaan aikaan äidillä ja samaan aikaan isällä, ja voi elämä miten erinlailla meitä kohdeltiin, ikäeroa vain vuosi ja säännöt oli niin erilaiset: Äidin luona veli sai enemmän rahaa ja kaikkea ja olla myöhempään ulkona. Tottakai käyttäydyin kuin pahainen kakara kun itse en koskaan mitään saanut vaikka tarvetta olisi ollut. Noh, isän luona asuessa hän parhaansa mukaan yritti korjata tilannetta ja alkoi maksamaan saman verran viikkorahaa meille ja osti minulle niitä asioita mitä tarvitsin koska ne puuttui – tämä puolestaan aiheutti veljessä vastareaktiona kapinaa. Niin, onhan se julmaa että joku muukin joskus saa jotain. 😀 Teininä tilanne oli jo se että ihan nuppipunaisena huudettiin aina isälle että kun toi sai kolme paitaa ja mä vaan yhden, vaikka tosi asia oli se että rahaa oli palanut samanverran, toisen vaatteet vain sattui olemaan halvempia.
Sittemmin on tullut tapeltua myös meillä mopokortista, tai lähinnä meillä riideltiin kevarikortista, veli sai pyytämällä – minä en saanut edees kinuamalla. Koen vääryyden tapahtuneen edelleen. Nykyään tilanne on se että vapaaehtoisesti olemme puhuneet toisillemme 6 kk sitten, vanhemmat meidän joutuu samaan pöytään pakottamaan. En edes ole varma missä veljeni asuu tällä hetkellä – eikä hän todellakaan tiedä missä minä asun. Meillä ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa toisillemme, se on sinällään surullista, mutta mielummin annan asioiden olla näin kun rupean taas tappelemaan säännöllisesti milloin mistäkin. Surullista on se, että vaikka meidän perheessä lapsia on enemmänkin, on vain minulla ja veljelläni samat äiti ja isä, ainoa täysisisarus ja edes sen kanssa ei ole tekemisissä. Jotenkin koko elämämme ollaan kilpailtu siitä kumpi on vanhempien suosikki vain koska meitä oli kaksi, onhan nyt jommankumman pakko olla lemppari (vähänpä maailmasta tiesimme.) Toki pakko olla sitä mieltä että oli veljestä hyötyäkin, ilman veljeäni en tuntisi miestäni ja ilman veljen simputusta en osaisi välttämättä puolustaa itseäni niin hyvin mitä nykyään osaan. Ken tietää sitäkään. 🙂
Lapsuus oli yhtä helvettiä kun veli oli kauhukakara joka pahoinpiteli joka päivä ja äiti käänsi sille selän. Haluan itse vain yhden lapsen koska en halua että minun lapsi joutuisi kokemaan samaa väkivaltaa. Toisen teen vain jos on suuri ikäero(esikoinen voisi mennä jo vaikka esikouluun kun seuraava on tulossa.) Sisarukset on perseestä suoraan sanottuna. Kaikkein tuskaisinta oli se että jouduin jakamaan veljeni huoneen 12 vuotiaaksi asti kunnes vihdoin sain oman huoneen, mutta eihän sielläkään ollut rauhaa kun en saanut lukkoa oveen vaikka kuinka kinusi.
Onneksi veljeni on nykyään aikuisena normaali ja ollaan hyvissä väleissä.
Kun minusta tulee äiti aion tehdä kaiken eri tavalla kuin minun vanhempani.
Hyvä kirjoitus!
Olen itse ollut ainut lapsi ja minulla on 2 lasta kahden vuoden ikäerolla. Olen toisinaan ihan totaalisen ulkona niiden kinastelusta (miten tuosta voi saada kinan aikaan?!) ja toisinaan hämmästyn niiden toisiaan kohtaan osoittamastaan hellyydestä (söpöä, voi kun olisi itselläkin ollut tuollainen kaveri lapsena!).
Pohdin, kun toista odotin, ihan tismalleen samaa kuin Phocahispida, että rakastaisinko yhtä paljon. Ja tulos oli, että aivan yhtä paljon, yhtä ehdottomasti, ja silti jotenkin vähän eri tavoin.
Sisarussuhdehan on elämän pisin ihmissuhde. Koska minulla ei sellaista ollut, halusin sellaisen mahdollisuuden omille lapsille, näen sisarukset rikkautena. Silti lähipiirissä on sisarussuhteita, jotka ovat totaalisen poikki. Siitä huolimatta uskon, että sisarukset ovat hyvä asia, vaikka välillä rasittaa kuinka 🙂
-P.
Meillä välit ovat lämmenneet vasta aikuisiällä. Vaikka emme ole missään kohtaa veljieni kanssa olleet riidoissa tai välirikossa, tuntuu että näin aikuisiällä olemme vasta tietyllä tavalla samalla aaltopituudella. Vaikka ei vieläkään olla sydänystäviä tai soitella viikoittain(kaan), niin yksi asia on pysynyt mukana läpi elämän. Huoli. Olemme vuorotellen, toisen ollessa hankalassa elämäntilanteessa, huolissamme toisistamme. Pohdimme mitenköhän toinen pärjää elämässä ja pysyy pinnalla. Se on sellainen vahva tunne, että yhden sisaruksen menetettyään ei halua halua menettää enää yhtään. Yhden varhaisesta poismenosta huolimatta meistä jokainen laskee, että meitä on neljä.
Lisäksi minulla on ystävä joka on minulle kuin sisko. Tiedät kyllä kuka.
Minulla on nuorempia sisaruksia kaksi, veli, jonka kanssa ikäeroa on 1,5 v ja sisko johon ikäeroa on 4 vuotta. Lapsena veljeni oli minulle läheisempi ja sisko tuli sotkemaan kaiken. Lisäksi nuorimmaisena sisko tuntui aina pääsevän helpommalla, vaikka ymmärrettäväähän se on, että kotitöissä on eroa, jos toinen on 6 ja toinen 2. Silloin lapsena se kuitenkin tuntui aina ihan kamalalle suosimiselle. Kouluiässä oman skismansa aiheutti kaverisisarukset, joista vanhempi tyttö ”Maija” oli minun ikäiseni ja kaverini ja nuorempi taas siskoni kanssa saman ikäinen ja kaveri. Näillä sisaruksilla oli uskomattoman läheiset välit, joita sitten kadehdittiin, vaikka todellisuudessa en olisi itse jaksanut niin tiivistä sisarussuhdetta. Huvittavin riita aiheesta käytiin siskoni kanssa teini-iässä: siskoni valitti, etten ole tarpeeksi kiinnostunut hänestä ja kysele poikaystävistä, niinkuin ”Maija” tekee. Päätin sitten kysäistä asiasta ja sain vastaukseksi hyvin kiukkuisen ”ei kuulu sulle!” huudon ja valituksen siitä, että utelen liikaa.
Nyt aikuisina tai ainakin kotoa pois muuttaneina, välit ovat vain parantuneet. Veljen kanssa välit ovat vähän ristiriitaiset, sillä yhteistä puhuttavaa ei meinaa löytyä, enkä hyväksy kaikkia hänen tekojaan. Toisaalta veljeni soittaa hädän tullen minulle oli kyse sitten lihapullien ohjeesta tai siitä, että herää poliisien hakatessa oveen, kun asuntoon on koitettu murtautua. Siskoni kanssa olen nykyisin aiempaa läheisempi ja saatetaan puhella pitkiäkin aikoja puhelimessa.
Vanhempani rakastivat meitä jokaista ihan yhtä paljon, vaikka välillä näkyikin, että joku oli läheisempi kuin toinen. Itse olin isän lellityttö ja vaikka riitelimmekin paljon varsinkin ollessani teini, niin isä tykkäsi ostella minulle vaatteita ja shoppailla mukana. Siskoni kanssa isä ei oikeastaan koskaan tehnyt vastaavaa ja se otti siskoa päähän. Veljeni taas oli lapsena mahdottoman kiltti ja avulias ja olikin siinä mielessä äitini suosikki sovitellessa minun ja siskoni riitoja. Sisko toisaalta taas sai tasoitellumman tien, koska olin joutunut tappelemaan tien läpi aiemmin. Sisko sai helpommin kokeilla harrastuksia, sai korkokengät nuorempana ja muutenkin pukeutua vapaammin, mitä taas itse kadehdin.
Itse en sisaruksiani vaihtaisi pois, vaikka joskus lapsena sitä mahdollisuutta olisinkin halunnut käyttää. Toivon myös omia lapsia, en lasta, koska sisarukset ovat antaneet niin paljon. En pelkää, ettenkö rakastaisi jokaista, vaikka kaikkien kanssa kemiat eivät täydellisesti osuisikaan yhteen.
Nämä sisarusasiat säilyvät minulle ikuisesti jotenkin mystisinä, sillä olen itse perheeni ainoa lapsi. Olen aina ollut salaa hiukan kade kavereideni sisarussuhteista, olen aina miettinyt miltä tuntuisi jos minulla olisi sisko tai veli. Joku jolla olisi samat lähtökohdat ja sama lapsuus, samat vanhemmat ja mummut ja papat, yhteiset perhemuistot. En usko että sisarusten puuttuminen on vaikuttanut persoonaani mitenkään erityisesti, muuta kuin sellaisena tiettynä itsenäisyytenä ja yksin olemisen taitona, joiden uskon johtuvan tietystä yksinäisyydestä jota ainoana lapsena väkisinkin kokee.
Vaikka meillekään ei perheenlisäys ole tällä hetkellä ajankohtainen ajatus, haluaisin ihan hirmuisesti, että poikamme saisi kokea sisaruuden. Minusta on niin huippua, jos anoppilassa on mieheni veljet perheineen vierailulla samaan aikaan kanssamme. Silloin ympärillä on paljon aikuisia, lapsia, koiria, meteliä ja ääntä riittää tiiviissä ja läheisessä porukassa. Ajattelen silloin, että tällaista haluaisin lapsellemekin sitten joskus. Tiedän toki, etteivät sisarussuhteet aina ole helppoja, mutta minun mielessäni ne esiintyvät jotenkin sellaisena ihmeellisenä, muiden ulottumattomissa olevana kokemuspiirinä ja siteenä.
Minusta on aina tosi mielenkiintoista kuulla näitä muiden sisarusmietteitä.
Varmaan jokainen tietää jonkun huvittavan tarinan riitaisasta perinnönjaosta. Useinhan siinä todellisuudessa tapellaan siitä, ketä vanhemmat rakastivat eniten. Tiina Kaitaniemi kertoo kirjassaan Luonnollinen lapsuus sisarusten olevan lähtökohtaisesti kilpailijoita. He taistelevat emon/vanhempien suosiosta ja hoivasta. Näin siis biologinen systeemimme periaatteessa toimii, mutta onneksi emme ole niin alkukantaisia, että toimisimme puhtaasti vaistojemme varassa. Psykologit esittävät, että vanhempien tasavertainen ja tasa-arvoinen kohtelu ja riittävän huomion antaminen jokaiselle lapselle ehkäisisivät kilpailuasetelman syntymistä ja sitä kautta tukisivat kiintymyksellisiä sisarussuhteita. On myös havaittu, että vanhempien riitelyn määrä korreloituu lasten keskinäiseen riitelyyn. Mallioppiminen taitaa toimia myös siinä, minkälaiset sovittelutaidot lapset omaavat, tai onko heillä ylipäätään halua sopia.
Lapsuudenperheeni oli suurperhe ja olen itse kokenut sen huonoksi malliksi. Harvassa ovat ne vanhemmat jotka ihan oikeasti jaksavat antaa jokaiselle lapselle niin paljon aikaa ja tukea kuin he tarvitsisivat kun lapsiluku muuttuu kaksinumeroiseksi. On tietenkin tervettä opettaa isommille sisaruksille vastuuta, mutta niin vain vanhempien ollessa voimiensa äärirajoilla sitä vastuuta ja työtä annetaan vanhimmille lapsille ihan liikaa. Lapsuus jää heiltä kesken. Eikö sisarusten keskinäisiin suhteisiin anneta työkaluja kun ei ole aikaa/voimavaroja puuttua jokaiseen ristiriitaan, mistä seuraa helposti isompien sisarusten mielivaltainen vallankäyttö. Niinhän se toimii pentulaumoissakin, että vahvin saa tahtonsa läpi. En tietenkään väitä, etteikö olisi myös toimivia ja terveitä suurperheitä. Minulla on vain huonoja kokemuksia sekä omasta- että lähipiiristä. Toisaalta varmasti jokaisessa perhemuodossa on ne omat epäkohtansa. Nyt elän mielestäni onnellisessa ydinperheessä ja meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla. Olemme alusta asti panostaneet heidän keskinäiseen suhteeseensa ja olleet myös erittäin väsyneitä kuopuksen synnyttyä, koska pyrimme siihen, että esikoinenkin sai tarvitsemaansa huomiota ja aikaa osakseen runsaasti. Olemme yhteisleikkien alkaessa olleet tukena/mukana hyvin paljon, opettaneet toimintamalleja ristiriitatilanteisiin jne. Ja tietysti olemme pienestä pitäen ohjanneet miten toisia ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan. Nyt lapsemme ovat toistensa parhaat ystävät. Olen myös ollut niin hörhö, että tandem-imetin lapsiani, nukuimme kaikki pitkään perhepedissä, pyrimme kantamaan esikoista vielä mahd. paljon kuopuksen synnyttyä (kantoreppu on kätevä!) jne. Uskon näiden vaikuttaneen osaltaan siihen, ettei esikoinen ole koskaan kokenut sisarkateutta.
Kun lapset kasvavat tuo tasa-arvoinen kohtelu, etenkin taloudellisesti, muuttuu niin vaikeaksi. Uskon kyllä, että terveesti kiinnittyneessä ja luottavaisessa suhteessa lapset osaavat kertoa jos kokevat epätasa-arvoisuutta.
Superhyvä aihe, taas kerran!:) Mulla on vuoden nuorempi sisko joka teki mut varsinkin teininä hulluksi. Se oli sellanen kultatyttö joka ei koskaan jäänyt kiinni mistään ikävästä. Mä jäin aina. Siskoon verrattuna on ollut aina sellanen musta-lammas-olo, mutta ollaan silti aina oltu ja edelleen parhaat ystävät. Veli on 10 vuotta nuorempi ja mun unelmien täyttymys: olin aina halunnu pikkuveljen (ja isoveljen myös, mutta se ois ollut hankalampaa saada jälkeenpäin). Veli oli aina meiän vauva, mutta nyt kun herra on jo rippikoulussa, ei passaa halitella ja pusutella enää paljonkaan:D On se silti meiän pieni, vaikka on isosiskon pitunen ja hartiat on leveet ku mitkä. Meillä ei oo oltu mustasukkaisia ollenkaan, paitsi sillon teininä, kun olin jatkuvassa kotiarestissa mitättömyyksistä ja sisko karkaili öisin dokaamaan jäämättä ikinä kiinni:]
Amma: Sukupuolen takia suosimisen lisäksi juurikin tuo vanhemman luonteen samankaltaisuus jonkun lapsista kanssa, ja kenties siitä johtuvat joustot, on mielestäni hyvä ponitti.
Hö mikä koulu!
Vierailija: Serkkujen saamat legot herättävät hieman katkeria muistoja täällä suunnassa!
Hyvänä säilynyt sisarussuhde on antoisa, jos lapsuuden erimielisyyksien yli päästään.
Silkkitassu: Minun vanhemmillani nuorin veli on kyllä vähintään osa-aikainen juoksupoika edelleen. Jos jonkun kännykkä on hukassa tai pitää hakea kylässä olevan vauvan vaatteet alhaalta, niin tämähän juoksee.
Tosi mielenkiintoista oli lueskella uusioperheessä kasvaneen kokemuksia kanssa, se kun on enenevässä määrin yleistyvä perhemuoto! Tuollaisessa sun-mun ja meidän lapset-tilanteessa herää kuitenkin varmaan vähän erilaisia kipupisteitä ja tunteita kuin ns. ydinperheessä.
MamaJohanna: Minäkin avauduin jo aiemmin siitä, että vauva-arjen suossa rämpiessä ei halua kuulla muistutusta siitä, että tämäkin vaihe pitäisi jaksaa uudestaan ja mielellään mahdollisimman pian.
Vanhempien asuessa erillään sitä vasta onkin vaikeaa koettaa olla tasapuolinen. Voisi kuvitella että vanhempien keskusteluyhteyden pitäisi olla rautaa ja halun satsata tasapuolisuuteen tosi kova tai homma ei onnistu.
Kyllähän viileistä väleistä sisaukseen/siin tulee usemmille surumielinen olo, mutta kuten sanoit, jos suhde ei tällä hetkellä anna mitään positiivista, ei sitä ehkä riitelyn takia kannata ylläpitää.
louna: Ihan pyllytuntumalla sanoisin, että pojille ehkä sallitaan enemmän riehumista ja väkivallan käyttöä kuin tytöille. Monissa seuraamassani vuorovaikutustilanteissa tyttöjä kielletään herkemmin kuin poikia.
Ei sisaruksella saisi missää tapauksessa olla oikeutta terrorisoida toisen elämää jatkuvasti ja minusta on hyvä miettiä näitä sisarusasioiden negatiivisiakin puolia lapsia hankittaessa/saadessa.
Vierailija (-P): Kyllä lapsuuden kinat unohtuvat monilapsisessa perheessä kasvaneeltakin siinä määrin, että kyllä hekin varmasti välillä ihmettelevät, miten mitättömistä jutuista saa kauhean porun aikaan.
Ja sisarusten toisilleen suomat, tai hyvien lapsikaverustenkin, ovat suloisimpia asioita, mitä tiedän.
Julia Hoo: Huoli omistakin veljistä on välillä kova. Ja siskostakin. <3
Omppu: Josko aikuisena ei ole aina johdonmukainen, niin lapsilla niitä paradokseja on oikein kokonaisten perättäisten lauseiden verran tarjolla!
Jotenkin toivoisin, että kun veljet tuosta varttuvat, he tekisivät elämästään omannäköistään, mutta sellaista, etteivät perusarvomme menisi perustavalla tavalla ristiin. Jos näin hyvin kävisi, uskon että meidän suhteemme tulee vain paranemaan vanhemmiten. Ja sellaista pääomaa toivoisin varovaisen ehkän verran myös omalle lapselleni.
Rosanna: Minulla itsenäisyyttä ja yksin olon taitoa karttui ensimmäisen 6 elinvuoden aikana jonkin verran ja siksi tuntuukin, etten pysty samaistumaan täysin ainoiden, mutten myöskään hyvin nuorena sisaruksia saaneiden kokemuksiin. Jotain siltä väliltä.
Meidän elämäämme kuuluu niin paljon enoja, setää, tätiä, isovanhempia, läheisiä ystäviä, harrastustovereita, omia ja tuttuja eläimiä, että kaipaamaani yhteisöllisyyttä je elämän ääntä on paljon muutoinkin kuin oman lapsen kautta. Välillä kaipaan rauhaa, koko ajan itse asiassa enemmän ja pelkään vähän sitä, jaksanko, jos kotona on ihan koko ajan hälyä.
Vierailija: Kiitos pitkästä ja ihailtavan analyyttisestä kommentistasi!
Suurperhe on toki jokaisen oma valinta, ainakin toivoisin sen olevan valinta. Nostamasi näkökulmat liian aikaisesta aikuistumisesta, sisarusten keskinäisestä vallankäytöistä/kilpailusta ja aikuisen tuen ja ajan vähyydestä omat mielestäsi erittäin tärkeitä.
Lapsien keskinäiseen suhteeseen satsaaminen vaatii aikaa ja vaivaa ja kuten sanoit, on ajoittain aika väsyttävääkin, mutta uskon sen tuovan iloa ja kenties helpotusta arkeen sitten myöhemmässä vaiheessa.
kultahillokala: Mun pieni pikkuveljeni ei ole vielä edes yläasteella, mutta on varmaan 175cm pitkä. Oi voi. 😀
Sinulla täytyy olla pohjimmiltaan todella joviaali ja anteeksiantavainen luonne, kun siskon kanssa on hyvät välit edelleen. 🙂
Kirjoitin oman juttuni aiheesta.