En ole muuttanut mieltäni. Kyllä minä pidän lapsista. – ainakin lähes kaikista tuntemistani.
Välillä oman lapsen kohdalla pinna vain kiristyy niin että pitää miettiä,
onko sitä vain luullut pitävänsä lapsista.

Kun lapsi tai itse (tai molemmat) on kipeänä, haluaisi lapsen terveeksi
ja omalta osaltaan vain painaa pään tyynyyn ja nukkua taudin tiehensä. Sen sijaan kuumeisesta ja tukkoisesta olosta kärsivä lapsi kiukkuaa, tekee ehdoin tahdoin typeryyksiä, kitisee, roikkuu jalassa
ja niistää vaatteisiin sekä haluaa olla koko ajan sylissä. 

Ja voi että silloin miettii, että tätäkö on elämältään halunnut.
Kun pääsee hetkeksi muualle, syömään, juomaan, hypistelemään lastenvaatteita ja juttelemaan
(kiitokset Oi Mutsilaan!), alkaa ihastella muiden suloisia ja valloittavia lapsia välittömästi.
Ja jossain vaiheessa tajuaa että yhtä ihana pieni siellä kotonakin odottaa.

Nukutan vauvaa illalla ja koetan ilmaista tälle selän kääntämisellä,
että nyt olisi nukkumaanmenoaika, vaikka äiti onkin läsnä. On vaikea olla kiukkuinen venähtäneestä nukutuksesta, kun pieni iltaväsynyt taapero könyää vieressä, painaa pään olkaa vasten ja silittää äidin hiuksia pienillä sormillaan haroen. Silloin hellyys syrjäyttää ärtymyksen.

Pitäisi muistaa että hän on kuitenkin vielä kovin pieni ja tarvitsee paljon tukea, syliä ja apua.
Ei vuoden ikäinen ole vielä iso, vaikka onkin hurjan paljon omatoimisempi päivä päivältä.
Täytyisi olla armollisempi, edes kipeänä. Lähinnä itselleen, mutta myös lapselleen.

Kun nousen ja hiivin pois vierashuoneesta, takaa kuuluu ynähdys ja hiljainen ”äiti”.
Poika on silti täydessä unessa. Suljen oven ja itkettää. 

Niin minäkin sinua.