Puutalobabyn puolella sohaistiin lusikka sosekasaan juuri kun olin saamassa oman juttuni aiheesta valmiiksi.
Ei haittaa! Tässä maailmassa on niin paljon lasten tekemää ruokasotkua ja sen vuoksi hulluuden partailla häilyviä vanhempia, että asiasta voi kirjoittaa monestakin näkökulmasta. Yllättääkö ketään, että tällä palstalla näkökulma on tiukkapipoisempi, takakireämpi ja vilisee koirankoulutusohjelmista tuttuja kikkoja? Toivottavasti ei.

Useimpia vanhempia tuntuu ottavan päähän se sotkun ja tahman määrä,
joka valtaa ruokapöydän, syöttötuolin, vauvan vaatteet (siltä osin, mitä ruokalappu ei peitä), lattian
ja (käsien tai naaman jäädessä sotkuisiksi) mahdollisesti kaikki vauvan korkeudella olevat asunnon pinnat.

Tämä olettamus perustuu käymiini keskusteluihin, lasten ruokailua käsittelevien blogipostausten ja nettikeskustelujen kommentteihin sekä neuvolan toistuviin ohjeistuksiin, joissa painotetaan, että lapsen olisi hyvä saada syödä itse siitä sotkusta huolimatta. Jos sotku ei olisi valtaosan mielestä mikään issue, seikkaa tuskin korostettaisiin jatkuvasti?

Eli päästään olettamukseen, jonka mukaan se pitkin ruokapöytää, kasvoja ja vartaloa hierottu
sose, keitto tai puuro, hiuksiin liiskatut makaronit, koiralle heitellyt jauhelihat (jotka koira sentään onneksi syö pois) tai puoliksi imeskelty banaani, jota on liimattu syöttötuoliin eivät saa suurinta osaa vanhemmista hyppimään riemusta. Saman olettamuksen perusteella siististi ja sivistyneesti ruoan lautaseltaan
suuhun siirtävä, mieluiten ruokailuvälineitä asianmukaisesti käyttävä, lapsi 
olisi mukavampaa ruokailuseuraa kuin tapasörssääjä.

Meillä aloitettiin (”vauvan heikon painon kehityksen” vuoksi, vanhat käytät, krhm) soseiden maisteleminen neljän kuukauden iässä yhdellä päivittäisellä maistelulla ja nyt, lapsen ollessa vuoden, lähinnä täysin kiinteitä aterioita nautitaan neljästä viiteen päivässä. Sormiruokailun ja itse syömisen harjoittelua on takana siis peräti kahdeksan kuukautta. Ja (vasta) nyt touhu alkaa tuottaa tulosta.

Neuvolassa ja erilaisissa ruokailuoppaissa kehotetaan aina antamaan lapselle mahdollisuus tutustua ruokaan täysin vapaasti. Edellä mainittuja hienoja ruoan vaihtoehtoisia käyttötapoja ei siis saisi kieltää vaan kuivunut pastakastikkeen ja avokadosalaatin sekoitus tulisi kiltisti selvitellä tukasta veden ja hoitoöljyn seoksella iltasella. Muuten lapsi voi menettää kiinnostuksen ruokaan, mieltää ruokailun epämiellyttäväksi tilaisuudeksi ja vältellä syömistä.

Todella harmillista, mutta mitä tehdään siinä vaiheessa, kun vanhempi on niin väsynyt kuvottavaan ruoan kanssa temppuiluun, että lapsen kanssa ruokailua tekee mieli vältellä viimeiseen asti?  Onko tavoitteellista, että ruokahetkien välillä täytyy mennä viereiseen huoneeseen huutamaan? 

Mitä lapsi oppii ruokailun nautinnollisuudesta kun keittiössä lentelevät loppusiivouksen koittaessa astioiden ja rättien lisäksi myös sanavaraston kukkaset kuten erinäiset ruumiinosat ja 
-eritteet, (genitaalialue-painotuksella) sekä raamatullisessa mielessä epäsuotuisten henkilöiden nimet?

Olen juuri niitä ihmisiä (heh, tuli Menolippu tuntemattomaan-blogin ihan toista aihetta käsittelevä juttu mieleen tuosta ilmauksesta), jotka eivät kestä ihan millaista tahansa pelleilyä ja säheltämistä ruokapöydässä.
Jotka on opetettu siihen, että ruoka syödään valittamatta, ajallaan ja pääpiirteissään siististi (kukapa ei joskus sotkisi vaikkapa spagettia syödessään). Meillä on siis tehty juuri niin kuin ei saisi: Lasta on ruokailuharjoitusten ohessa opetettu ruoan maistelun lisäksi myös syömään oikein. 

M on heittänyt keraamisen ruokakulhonsa kerran lattialle ja silloin ruokailu lopetettiin heti ja lähdettiin pois keittiöstä. Kulhon heitto ei ole toistunut sen jälkeen yhtään kertaa. Jos ensimmäinen lapsemme – eli koira, ei ole koulutettu ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin hyväksi todetut koirankoulutus lapsenkasvatusvinkit on otettu viimeistään nyt käyttöön.

Jos lusikat alkavat lennellä toistuvasti lattialle, loppuu ruokailu myös siihen.
Nokkamuki lähtee jäähylle heti, jos sillä aletaan roiskia ympäriinsä
tai nesteet valutetaan pöydälle, lattialle tai syliin.

Usein M alkaa sotkea ruoalla silloin kun hänellä ei enää ole nälkä. Olen pyrkinyt kysymään tällöin aina, että ”Oletko valmis? Sanotaanko kiitos?”. Jos olen vienyt kuvatunlaisessa tilanteessa ruoan pois, M ei ole protestoinut vaan vaikuttanut ennemminkin tyytyväiseltä. Viime aikoina hän on sanonut toisinaan myös ”Kiikos” oma-aloitteisesti saatuaan kyllikseen ruokaa.

Pöydässä onkin kuulunut sangen usein muun muassa seuraavia lauseita:
”Laita ruoka suuhun.”
”Ruoka kuuluu suuhun.”
”Miten M avaa suun? Noin, hyvin!”
”Ei käsillä.” 
”Hienosti M syö lusikalla.”
”Ei anneta ruokaa Hertalle.” 
”Hertta hus, koriin!”
”Jos kerran alat heitellä ja sotkea, ruokailu loppuu tähän.”
”Ei sotketa.”
”Älä sotke.”

Ja niin edelleen.

M:lle mieleiset ruoat syödään nopeasti, lähes ilman sotkua. Vieraampia tai vähemmän suositulla makupaletilla varustettuja ruokia pyöritellään lautasella, maistellaan varoen ja koetetaan kurkkia muiden ruokailijoiden lautasille parempien herkkujen toivossa. Nyt olemme onneksi siinä tilanteessa, että joitain reissupoikkeuksia lukuun ottamatta M syö täysin samaa ruokaa kuin mekin. Aikuisten ruokien kerjääminen on siis vähentynyt melko runsaasta lähes olemattomaan.

Entä se kiinnostus ruokaa kohtaan ja halu syödä itse?
Ruoka kiinnostaa, voi saisi kiinnostaa puolestani vähän vähemmänkin! Kukaan ei voi syödä mitään ilman että M:n kanahaukan katse ja fennekin kuulo havaitsevat tämän aikeet. Lapsi sinkoaa välittömästi kerjuulle ja tahtoo maistaa. Jos maistiaisen saa, usein kiinnostus lopahtaa siihen ja M palaa rauhassa aikaisempiin puuhiinsa

M syö lähes kaiken ruokansa itse. Hän suorastaan suuttuu, jos joku koettaa syöttää häntä. Kiireessä tai erityisen vaikean ruoan ollessa kyseessä, esimerkiksi keittoa saa sujautettua vauvan suuhun vaivihkaa, kunhan vauvalla on oma lusikka, jolla tämä ainakin näennäisesti syö itse. Sitkeän ruoan kuten (kerran maistellun) kotitekoisen pizzan pilkkominenkin täytyy hoitaa vaivihkaa, muuten nousee poru.

Tässä(kin) asiassa olemme toimineet niin kuin meistä on tuntunut parhaalta ja luottaneet siihen, ettei terve lapsi mene syömalakkoon tai ryhdy ruoan vihaajaksi sen vuoksi, ettei hän saa heitellä ruokakulhoaan toistuvasti lattialle. Lopettaako terve lapsi kakkaamisen, jos ei saa tehdä sitä keskelle olohuoneen mattoa? Anteeksi ällöttävä vertaus, mutta minua ärsyttävät ohjeistukset, joista paistaa läpi asenne, jonka mukaan lapselle tulisi antaa aina ja kaikessa periksi.

On mukavaa, kun voi aterioida lapsen kanssa yhdessä. Kumpikin syö omaan ruokaansa itse. Syöttämiseen ei tarvitse varata yhtä aikuista. Saattaapa äiti ehtiä lueskelemaan sisustuslehteä sivusilmällä. Poissa on tarve heittää loput sotkevan lapsen soseesta seinään ja valua soseista seinää pitkin lattialle huutoitkemään. (Luojan kiitos.)

M:n paino on noussut viime kuukausina paremmin kuin missään vaiheessa aiemmin.
Hän liikkuu ja puuhailee paljon, joskus hetkittäin omissa oloissaankin. Ruoka maistuu, 
mutta ruokailujen välissä ei vaikuttaisi tulevan erityisen paha nälkä. 

Valtakunnassa on siis kaikki hyvin.
Myös siististä kodista nauttivalla äidillä.