Vastaus otsikon kysymykseen on heti näin alkajaisiksi, että en tiedä – juoksinpa silti.
Kiittäminen suorituksesta saattaa olla isoja keuhkoja, korkeahkoa hemoglobiinia (edellisessä mittauksessa noin 150 g/l) ja paksuja jalkojani.

Juoksuhistoriani on sellainen että olen hölkkäilyt noin 5-7 kilometrin pyrähdyksiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Helsingissä asuessamme kolmisen vuotta sitten kävimme lenkillä jopa päivittäin, mutta muuton myötä juokseminen jäi kokonaan, tiedä sitten miksi.

Raskauden ja sektion jälkeen koetin elvyttää juoksuharrastusta, liki kahden vuoden tauon jälkeen, sillä seurauksella että löystyneet polvinivelet, joilla ei ollut hyväkuntoisia lihaksia tukenaan, kipeytyivät jokaisella lenkillä pahemmin ja pahemmin. Lopulta en pystynyt menemään kyykkyyn tai kävelemään portaita ja hölkkääminen oli silkkaa tuskaa.

Harmitti, ahdisti, tuntui epäreilulta, että kuntoilusta ”rankaistiin”. Maattuani muutaman kuukauden viikon itkeskelemässä sängyn pohjalla päätin kokeilla jotain polviystävällisempää lajia ja päädyin crossaukseen, koska polkupyöräni ei todellakaan ole kuntoiluun sopivaa sorttia ja talvi häämötti horisontissa. Kuntouintikaan ei ole koskaan oikein innostanut. (Toki myös perhealennus ja mahdollisuus kimppakyyteihin auttoivat  valinnassa.)

Luettuani Mutsien Kympistä keksin pistää oman juoksuporukan pystyyn. Lopulta meitä oli koossa oikein näyttävä naisporukka ja monet innostuivat treenaamaankin yhdessä. Juoksuprojektin tai pidempiaikaisen harrastuksen raportoimiselle varattiin oma blogi, Kympin Joukko, jossa on kerrottu edistysaskeleista ja takapakeista, sovittu lenkkitreffejä ja suunniteltu tulevaa juoksutapahtumaa.

Nyt kun tapahtuma on jälkipuinteja vaille taputeltu, käymiemme keskustelujen perusteella monella siintävät mielessä jo seuraavat juoksutapahtumat, paremmat ajat ja pidemmät matkat. Täytyyhän pallon liikkeelle potkaisseena olla iloinen, että niin moni on innostunut juoksemaan uudestaan tai aloittamaan koko touhun ihan alusta.

Mutta takaisin nykyhetkeen tai edes tähän päivään. Aamulla nahkavekkari herätti tuttuun tapaan kuuden aikoihin. Aamumaito piti kaverin puolihorroksessa seitsemään ja puoli yhdeksään asti tankkasimme läheisyyttä, luimme kirjoja, halailimme ja höpöttelimme lastenhuoneessa. Sitten olikin aika heittää juoksukamppeet niskaan, pakata laukkuun kamera, kuivia vaihtovaatteita ja edellisenä iltana leivottu mustikkapiirakka juoksun jälkeistä piknikkiä varten.

Tankkasin nassuun aamupalaa ja raahauduin juna-asemalle. Lähiössämme oli hiirenhiljaista. Näin matkalla vain kaksi isoa ja lihavaa sepelkyyhkyä, jotka tuijottivat rauhaansa häiritsevää ohikulkijaa paheksuvan näköisinä. Noustessani aseman alikulusta ylös olin äkkiä väkijoukon keskellä. Helsingin suuntaan lähtevien junien laituri oli täynnä pinkkipaitaisia naisia samoin kuin juna, johon pian nousimme seuraan liittyneen kaverini kanssa.

Rautatieasemalta mukaan tarttui vielä pojan kummitäti J ja jatkoimme yhdessä matkaa kohti Kisahallia. Tapahtuma-alueelle selvittyämme kävimme katsastamassa tulevan tapaamispaikan ja raahasimme sitten tavaramme säilytykseen ja pyllymme bajamajoihin.
Lähes minuutilleen ajallaan liityimme meitä odottavaan porukkaan. Esittäydyimme, juttelimme jonkin aikaa, pohdimme lähtöjärjestelyjä ja suuntasimme sitten lähtöviivan tuntumaan.

Surrealistisen alkujumpan jälkeen lähtölaukaus pamahti ja käynnistin kännykästäni Sportstrackerin, jonka tehtävänä oli valvoa ajan ja matkan kulumista. Ensimmäisten minuuttien lähes kaiken liikkeen pysäyttävän väentungoksen jälkeen pääsimme viimein juoksemaan. Alun tungos näkyi kilometriajoissa siten, että ensimmäinen kilometri oli reilusti hitain. Hermoheikon juoksijan tunnisti kenties siitä, että seuraavat kaksi kilometriä olikin tullut juostua reippaasti alle viiden kilometrin tuntivauhdilla, kun viimein pääsi eteenpäin!

Löysin väkijoukosta yhden juoksujoukkueemme jäsenen ja juoksin hänen ja tämän ystävän seurana kuuden kilometrin kyltin tienoille, jossa tiemme erosivat juomapisteen kohdalla. Juoksu tökki hieman 6-8 kilometrin kodalla, mutta kahdeksan kilometrin kyltin kohdalla jalka alkoi jälleen tuntua kevyeltä. Kadun vain sitä, etten puristanut kahden viimeisen kilometrin kohdalla kehosta vielä lisää irti!

Juoksun jälkeen istuskelimme läheisellä kukkulalla, söimme tapahtuman tarjoamia eväitä sekä mustikkapiirakkaa jäätelöllä ja puimme juoksukokemuksia. Väki väheni hiljaksiin kaikkien suunnatessa omiin menoihinsa ja lopulta jäljelle jääneet juoksijamme suuntasivat yhtenä isompana porukkana kohti Pasilaa.

Nyt illalla, saunan ja iltapuuron jälkeen olo on mainio. Tiedän nilkkojen, polvien ja lonkkien olevan huomenna kipeinä, sen verran raju tällainen yhtäkkinen kymmenen kilometrin rykäisy niille on. Ainakin jos massaa on raahattava mukana kolmen muodostelmaluistelijan verran.

Täytyy kyllä tunnustaa, että tapahtumaan ilmoittautuessani ajattelin harjoitella hieman.
Onneksi juoksu tuntui silti kulkevan näinkin!

Ai juoksuaika vai?
Päästyäni maaliin ja saatuani miehelle soitetun pikapuhelun avustuksella Sportstrackerin lukituksen avattua, sain juoksuajaksi 64 minuuttia. Maaliviivan ylitin noin 63 minuutin kohdalla.