Keltaisen hulluuden lisäksi minua on riivannut viime päivinä pakonomainen tarve ostaa jotakin. Ja silti en oikeasti tarvitse yhtään mitään. Selailen verkkokauppoja kummallisen pakko-oireen tavoin, täytän ostoskoreja ja poistun ostamatta mitään.

Erityisesti lastenvaatteet kuumottavat. Blogit ja lehdet pursuavat Mini Rodinin pallokalamekkoja, Conversen joustotennareita ja Papun leggingsejä. On naamiopaitaa ja ankkurishortseja, aakkospöksyjä ja ejsikkelejmetsoloita retrokissoineen ja lentokoneineen.
Ja alennuskorissa killuessaankin ne maksavat enemmän kuin minulla on tällä hetkellä varaa käyttää lastenvaatteisiin.

Mistä kumpuaa tämä hetkittäinen tarve hankkia ja omistaa?
Tekisikö sen mansikkapaidan ostaminen minusta kertalaakista paremman äidin, ihmisen, ajan hermoilla olevan kuluttajan?

Ja jos unohdetaan raha-asiat, jää vielä vähintään yhtä tärkeä näkökulma eli ekologisuus. Miten saada pää tyhjäksi, kun pankkitilin tyhjentäminen ja ekoterrorismi ei ole vaihtoehto?
Iskeekö muille joskus samanlainen materialismiahdistus?

Vinkkejä, neuvoja, kohtalotovereita?