Päivän (Tukholma-) asu

Hei ja terveisiä Ruotsista!
Olemme nyt kotiutuneet, ostokset on purettu, pyykinpesukone myllää vaahtovedellä matkavaatteita puhtaiksi ja kissat ovat saaneet ruokatäydennyksen sekä muutamia rapsutuksia. Meidän pitäisi Kuutin kanssa suunnata vielä lastenjuhliin iltapäiväksi.

Koska juhlat kutsuvat, en ryhdy nyt käymään läpi kaikkia (vain) kahtasataa reissukuvaa, karsimaan tärähtäneitä kuvia ja muokkaamaan onnistuneimpia. Luvassa on siis neljän kuvan asukuvakokoelma.

Matkalaukkuun pakkasin kesäisen risteilyn kunniaksi itselleni vain sinisiä, punaisia ja valkoisia vaatteita. Ajatuksena oli seilorihenkisyyden tavoittelun lisäksi myös se, että lapsen (tai itseni) sotkiessa vaatteeni ruoalla tai muulla tahmalla voisin vaihtaa vain mekon tai neuleen eikä koko asua tarvitsisi pistää uusiksi.

Näissä hepenissä vietin reissun kokonaisen päivän eli lauantain; Kiertelin ostoksilla ja kävelin pitkin Skansenia kolmisen tuntia. Kiipeilin, jahtasin karkuun säntäävää taaperoa ja könysin erilaisiin rakennuksiin ja tunneleihin.

Mekko: Lindex / Kengät, laukku & neule: H&M / Isot siniset korvakorut: Gina Tricot

 

Skansen-revanssi kera jälkikasvun

Olemme käyneet Skansenissa kerran aiemmin, muutamia vuosia sitten ensimmäisellä kahden keskeisellä hotellimatkallamme Tukholmaan. (Tuolloin yövyimme muuten Story-hotellissa, josta juttu kuvineen löytyy vanhasta blogista). Kiersimme samalla reissulla monia Tukholman suosittuja nähtävyyksiä kuten Wasa-laivan ja Skansenin, joille halusimme varata riittävästi aikaa.

Nyt ajattelimme uudistaa Skansen-kokemuksemme piipahtamalla siellä kesän alennusmyynneissä kiertelyn ja lastenvaateostosten lomassa. Koko Skansenia emme aio edes yrittää kiertää taaperon kanssa. Tuskin voin silti vastustaa kiusausta tehdä pientä ylimääräistä lenkkiä ja käydä kurkistamassa hylkeitä.

Pääkohteemme on nimittäin äidin toivepysäkin eli hyljealtaan sijaan Lill-Skansen, jossa on nähtävillä erilaisia piennisäkkäitä ja matelijoita – sekä luonnonvaraisia että lemmikeiksi ja kotieläimiksi kehitettyjä lajeja.

Nähtävillä on muun muassa akvaariokaloja, kissoja, kaneja, minipossuja, hiiriä, rottia, käärmeitä ja sammakoita. Eläimiä pääsee tutkailemaan ja osaa jopa koskemaan lähietäisyydeltä. Lill-Skansenissa järjestetään myös ohjelmaa lapsille.

Sympaattisena yksityiskohtana Lill-Skansenista täytyy mainita paikka, johon lapset voivat jättää tuttinsa kissoille lopettaessaan sen käytön kokonaan. Tuhannet lapset ovat jättäneet tuttinsa kissojen hoiviin ja perinne jatkuu edelleen. Toimitusta varten löytyy jopa virallienn sopimuspohja vaikkapa vauvakirjan väliin muistoksi tallettavaksi.

Hieman ennen aiempaa Skansenin reissua mies sai ostettua ensimmäisen, tavallista digipokkaria paremman kameransa eikä kuvaamiselle ollut tullakseen loppua.

Jossain vaiheessa meinasin jo tuskastua, kun jokaisen terraarion, aitauksen ja häkin kohdalle piti pysähtyä leikkimään kameran asetuksien kanssa. Taisin sanoakin jotain siitä, että eläimiä voisi katsella muutenkin kuin kameran etsimen läpi.

Uunituoreita reissukuulumisia ja -kuvia on luvassa enemmän kunhan täältä kotiudumme, mutta näin Skansen-revanssin inspiroimana saatte kurkistaa kotialbumiimme.

Tällaisia eläinpersoonia (ja monia muita otuksia) kohtasimme edellisellä reissullamme… Saa nähdä, millaisia suomukylkiä ja karvanaamoja kameralle tallentuu tällä kertaa.

Nauttikaa viikonlopusta!
Me ainakin nautimme näin varaslähdön ja maisemanvaihdoksen merkeissä.

 

Amatööriäiti ja vaarallinen ruotsalainen valuutta

Ajelimme autolla lyhyttä siirtymämatkaa kun takapenkillä istuva Kuutti alkoi osoittaa hermoromahduksen merkkejä. Koko ajan voimistuva kitinä, jalkojen hurja huitominen ja yritys vääntäytyä irti turvavöistä enteilivät huutokiukkukohtauksen tuloa.

Koetin antaa taaperolle erilaisia tavaroita tutkittavaksi, jotta tämä viihtyisi vielä hetken, ehkä viitisen minuuttia – perille asti. Hän tutki jokaista tavaraa hetken ja paiskasi ne sitten auton jalkatilaan. Lattialla olivat jo avaimeni, mainoslehtinen ja Kuukausiliite. Annoin auton kolikkolokerosta Kuutille viiden kruunun kolikon ajatellen sen olevan liian iso syötäväksi. (Toisin kuin lokerossa olleet kärrypoletit ja pienemmät euron kolikot.)

Enpä ehtinyt sanoa tai tehdä mitään ennen kuin lapsi tunki kolikon suuhunsa ja koetti nielaista sen. Ehdin älähtää miehelle: ”Ei saakeli nyt se söi sen!”, kun Kuutti jo yskäisi kolikon pois suustaan. Voin sanoa säikähtäneeni aika tavalla. (Olkoonkin että olin itsekin kuulemma popsinut aikanani sekä uudempia että vanhempia markan kolikoita oikein tyytyväisenä aina tilaisuuden tullen.) Onneksi selvisimme tällä kertaa säikähdyksellä.

Tarinamme opetus on:
Kun ajattelet, että jokin esine on niin iso, ettei lapsi pysty nielaisemaan sitä
tai ettei tämä ole riittävän typerä yrittääkseen, olet todennäköisesti väärässä.

Mitä kummallista, kamalaa tai vaarallista teidän perheessänne on onnistuttu syömään tai yritetty syödä? (Kertokaa aloittelevalle äidille niin lapsiparkani ei tarvitse kokeilla kaikkea kantapään kitalaen kautta.)

 

 

Lapsen varjo

Varmaan kerran kuukaudessa joku kysyy sitä, kasvotusten tai internetissä, sanamuodot vain vaihtelevat: Milloin olette ajatelleet hankkia toisen lapsen? Oletteko ajatelleet hankkia toisen lapsen? Onko toinen lapsi suunnitelmissa lähitulevaisuudessa? Milloin Kuutti saa sisaruksen?

Paljon kysymyksiä, joiden muotoilussa on ensinnäkin paljon pielessä ja vastauksiakin on tarjottavana aika vähän. Tähän mennessä uteluita on tullut jopa niin tiuhaan että niihin on turtunut. Jaksoin jopa hymähtää viime marraskuussa kirjoittamalleni raivoisalle avautumiselle aiheesta. Syistä, jotka aiheuttavat kysymyksestä ärsyyntymisen olen edelleen pitkälti samaa mieltä – jaksamista hermostumiseen ei vain enää ole yhtä paljon.

Eniten vaakakupissa painavat edelleen samat seikat: Halu olla lapselle läsnä eikä vain hoitaa pakollisimpia perushoidollisia tehtäviä. Lapsen ja vanhempien elämänlaatu, oma aika ja mielenterveys. Kesken jääneen koulutuksen hoitaminen loppuun. Halu pitää edes osittain kiinni muistakin itselle tärkeistä asioista eikä unohtaa niitä kymmeniksi vuosiksi. Parisuhteen vaaliminen sekä oman kehon kuunteleminen ja siitä huolehtiminen. Jos siis voimme tehdä oletuksen, että lapsien saamiseen voi edes jossain määrin vaikuttaa, saa hormonikierukka pysyä edelleen visusti paikallaan.

Hyvin usein huomaan myös ajattelevani, miten ihanaa olisi, jos perheemme lapsiluku olisikin yksi. Pikkuvauva-ajasta olisi selvitty lopullisesti ja lapsesta tulisi koko ajan omatoimisempi, paremmin nukkuvampi, itsenäisempi ja enemmän… ihminen. Persoona, jonka kanssa voisi keskustella ja tehdä asioita yhdessä, jossain vaiheessa jopa vertaisina.

Luulen että toinen kiintiölapsi on pakko kuitenkin tehdä jossain vaiheessa. Puoliso kun haluaisi kaksi lasta. Kyllä minäkin olen aina halunnut lapsen (tai useampia lapsia). En vain juuri tässä elämäntilanteessa. Siitä huolimatta tajutessani olevani raskaani tiesin heti, että hieman epäedullisesta tilanteesta huolimatta antaisin raskaudelle mahdollisuuden. Ja nyt lapsi on olemassa ja äärimmäisen rakastettu perheenjäsen. Vaikka välillä muulta tuntuisikin, en antaisi häntä pois mistään hinnasta.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun kirjoitan, sanon ja ennen kaikkea ajattelen näin, mutta minusta olisi silti mukavaa olla alusta, raskaustestin tekemisestä asti iloinen tulevasta lapsesta. Ei järkyttyä, tyytyä kohtaloonsa tai joutua miettimään puolison suhtautumista. Entä jos en koekaan enää koskaan oikeasti haluavani toista lasta? Koetanko silti saada lapsen ja toivon, että oppisin rakastamaan tätä odotus- tai vauva-aikana kuten esikoistamme?

Ristiriitaisten tunteiden lisäksi asian jatkuva esille tuominen muistuttaa myös synnytyksestä. Ja se vasta nostaakin pintaan lisäkysymyksiä: Entä jos en halua enää ikinä kokea tilannetta, jossa raha ja ideologia laitetaan lapseni hyvinvoinnin tai jopa elämän edelle? Jos en tahdo olla koekappaleena, heittopussina, kuulla myöhemmin kärsineeni kivusta ja pelosta turhaan vuorokausikaupalla, kun on ollut varsin selvää, ettei siitä tule olemaan mitään hyötyä? Tulla oireineni ja tuntemuksineni täysin sivuutetuksi tai käsitellyksi väkivalloin kunnes pyörryn kivusta?

Mitä jos toivoisin myös synnyttäjällä olevan oikeus inhimilliseen kohteluun, asialliseen hoitoon ja kuulluksi tulemiseen? Niin kauan kun Suomessa ei voi valita synnytystapaansa tai synnyttää yksityisessä sairaalassa paremman kohtelun toivossa. Niin pitkään kun synnyttäjiä kohdellaan lihakarjana, tilastoina, numeroina, en tahdo synnyttää enää uudelleen.

Toiset sanovat että synnytyksen aiheuttama kipu, ahdistus, pelot ja viha laantuvat viikoissa, kuukausissa, ainakin vuodessa. Entä jos synnytyksen ajatteleminen tekee minut edelleen vihaiseksi, surulliseksi ja ahdistaa lähes yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä sen jälkeen?

Aiheesta käytyjä keskusteluja kuunneltuani ja luettuani olen tullut siihen tulokseen että lapsen kieltäminen puolisolta (oli tämä sitten mies tai nainen) on itsekästä, mutta lapsen vaatiminen tai hankkiminen puolison vastusteluista huolimatta ei ole. Miksi toisen tunteiden ja tarpeiden sivuuttaminen sekä kehollisten asioiden (kuten raskauden ja synnytyksen) osalta myös itsemääräämisoikeuteen äärimmäisellä tavalla puuttuminen ei olekaan pahasta, jos seurauksena on lapsi?

Asialla ei ole kiire eikä se ole ajankohtainen. Haluaisin antaa tunteiden käsittelylle aikaa ja ilmaa, punnita suhtautumistani asiaan vaikka kerran vuodessa ja ennen kaikkea nauttia tämän hetken hyvistä asioista. En haluaisi vastoinkäymisten, rasittavien vaiheiden ja univelan kasaantuessa joutua koko ajan ajattelemaan: ”Apua, onko tämäkin pakko jaksaa uudestaan?” Haluaisin elää hetkessä ja unohtaa huolet ja pelot.
Mutta tiedän etten voi, sillä juuri silloin kun sitä vähiten odottaa, joku kysyy taas:
Milloin…

 

Marmeladia, puolustustunneleita ja parisuhdeklingonia

Mitä olemme puuhanneet kuluneina päivinä?
Meidän ei siis alkuperäisen suunnitelman mukaan pitänyt tehdä viikonloppuna mitään erityistä, mutta tilanne lipsahti siihen että kävimme kylässä miehen isoäidin luona ja sunnuntaina lähdimme yllätykseksemme Porvooseen.

Tässä kohtaa joku saattaa miettiä, miten voi yllättää itsensä lähtemisellään. Yllätysmomentti perustui siihen että ehdotin Porvooseen lähtöä vain puoliksi tosissani, koska mies ei pidä paikasta sen kummemmin. (Minulle se on aina mieleinen matkakohde). Yllätyin siitä että mies lähti jokseenkin mukisematta. Mies puolestaan tuntui yllättyvän hieman siitä että hän suostui kyytimieheksi tällä kertaa ilman viikkokausien mankumista.

Tosin sain käynnille selvät reunaehdot eli muutamassa suosikkiputiikissani voisimme pyörähtää, mutta jokaista pikkuliikettä ja torikojua emme jäisi nuohoamaan. Valitsin yleisen tunnelmoinnin, kiertelyn ja kuvaamisen lisäksi piipahduskohteiseni Riimikon ja Brunbergin. Tosi aikuiset valinnat, tiedän… Lelukauppa ja makeispuoti!

Brunbergillä koetin pitää kiinni viimeisistä järjen rippeistäni ja huokasin helpotuksesta poistuessamme liikkeestä mukanamme vain yksi pussi lakuja miehelle ja marmeladipussi itselleni. Taaperoa laareissaan odottavat makeiset tuntuivat kyllä kiinnostavan kovasti. Muutaman vuoden päästä hänellekin lienee jo pakko ostaa jotain pientä.

Lelukaupasta ostin Kuutin leikkikeittiöön kennollisen puisia kananmunia, nukkekotiin maissintähkän sekä pieniä yllätyksiä erään valloittavan lähes kaksivuotiaan synttärisankarin pakettiin ensi viikonlopulle. Eipä tarvitse stressata lahjan kokoamisesta niin paljon Tukholmassa. Olin ajatellut ostaa satukirjan ja tajusin myöhemmin, että suomenkielisen, kivan lastenkirjan löytäminen Ruotsista voi olla himpun verran hankalaa. Hyvin on taas logiikka hallussa.

Logiikasta puheen ollen kävimme eilen katsomassa miehen kanssa uusimman Star Trekin. Meidän ”treffi-iltamme” piti siis sisällään aterian kantapaikassamme Morrison’s Grill&Greenissä sekä elokuvan. Ravintolassa seuraa meille piti miehen veli ja elokuvavalinnasta vastasi (ei-niin-yllättäen) tällä kertaa mies.

Huomasin silti altistuneeni ehkä liiaksikin nörttivaikutteille, sillä minun ei tarvinnut pohtia, mikä ihmeen paikka on Kronos, Spockin otsatukan liikkumattomuus häiritsi edelleen ja huomasin pohtivani tribblejen erinomaisuutta laboratorioeläinkäyttöön niiden nopean lisääntymistahdin vuoksi. Apua!

Oli oikeasti todella mukavaa. Valitettavasti pojan jäämisestä appivanhemmille yökylään pitkäksi venyneen treffi-iltamme päätteeksi en ehtinyt aamulla nauttia; Lähtö ja muutaman kopiopaperin mittainen työlistani pakottivat heräämään joka tapauksessa heti seitsemän jälkeen.

Nyt olen kyllä suoraan sanottuna aika puhki. Seitsemän tuntia viiden alakouluikäisen pojan ja yhden taaperon kanssa julkisilla kulkuvälineillä suhaamista, turvallisuudesta huolehtimista, kävelyä, muureilla kiipeilyä, sotamuseon nuohoamista, tunneleissa rymistelyä, kantorepun ja rattaiden välillä vuorottelua, kurinpitoa, lisää kävelemistä. Ja siihen päälle melkein heti kotiuduttuani vauhtikestävyys-crossing.

Illan ratoksi on luvassa pyykkikaaoksen selvittelyä, jottei se entisestään pahene reissusta palatessamme, pakkaamista, blogihommia, postitushommia, asunnon siistimistä, työlistojen tekemistä… Jos puolenyön pintaan pääsisi nukkumaan, olisin positiivisesti yllättynyt, mutta se tavoite katoaa koko ajan kauemmaksi. Mutta eihän tässä ole mitään hätää, hoitovapaallahan sitä ollaan!

Vauhdikasta, mutta silti ihanaa viikko kaikille!

Märin pusuin, Norppa

 

Aamutuimaan

Arvonnassa voittaneet: Muistattehan kurkistaa sähköpostin roskapostikansioon, jos viestiä ei näy eikä kuulu. Yli-innokas roskapostisuodatin on voinut tehdä temput.

Palaan illemmalla linjoille viime päivien kuulumisten osalta.
Siis jos selviän hengissä yhden raivoisan taaperon ja viiden vilkkaan esiteini-ikäisen pojan kanssa Suomenlinnaan suuntautuvasta partioretkestä. Toivokaa parasta niin minä voin keskittyä pelkäämään pahinta.

 

Pika-arvonta: Hupia koko perheelle tai kaveriporukalle

Yhteistyössä: Muksu & Snadi Stadi

Postiluukusta kolahti kirjekuori, josta paljastui vapaalippuja Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan Snadi Stadiin. Ajattelin että lukijoista saattaisi löytyä innokkaita vanhempia lapsineen testaamaan, miltä uutuudenkarhea hupipuisto vaikuttaa, joten:

Arvon tämän päivän aikana kommenttinsa jättäneiden kesken kolme kahden lipun pakettia. Lipulla saa rajattoman leikkiajan samalle päivälle. Aikuiset pääsevät puistoon ilmaiseksi, joten lähteä voi useamman oman perheen lapsen ja aikuisen voimin
– tai kutsua mukaan kaverin lapsensa kanssa. Tarkistakaa kuitenkin ensin, että kalenteristanne löytyy sopiva päivä vierailulle sillä liput ovat voimassa vain 28.6 asti.

Mutta mikä ihmeen Snadi Stadi?

Melkoisen iso, tarkemmin sanottuna kolmen tuhannen neliön kokoinen hupipuisto tarjoaa sisätiloissa monenlaista ohjelmaa eri ikäisille ja kokoisille. Siis kolmen tuhannen neliön – huh huh! Siinä riittäisi meidän tuhoajataaperollemmekin mellastuskenttää niin että illalla maistuisi uni paremmin kuin 58 neliön kolmiossa riehumisen jäljiltä!

Hupipuistosta löytyy oma seikkailupuistoalue neljävuotiaille ja isojen seikkailualue sitä vanhemmille. Seikkailupuistoissa edetään kiiveten, ryömien, väistellen, hyppien tai laskemalla liukumäkiä. Alueelta löytyy myös ihan pienimpien oma leikkipaikka. (Jos eri ikäisten sisarusten valvominen mietityttää, on nuorempien lapsien mahdollista leikkiä isossa seikkailupuistossa vanhempien tai valvojan kanssa yhdessä.)

Puistossa ovat toki myös lasten klassiset suosikit eli trampoliinit, pomppulinna ja pallomeri. Varsinkin talviaikaan ja muutenkin huonojen kelien sattuessa kohdalle hauskalta kuulostaa jättimäinen hiekkalaatikko, jossa järjestetään ajoittain muun muassa aarteenetsintää.

Hupipuistossa isommat lapset voivat kokeilla uusia liikuntamuotoja ja purkaa energiaa myös katulajien parissa. ”Street-alueen” lajitarjonta vaihtelee kausittain ja tarjolla on muun muassa parkouria, katukoripalloa, street dancea ja skeittausta. Kaikki välineet löytyvät paikan päältä.

Liikennepuistossa ajellaan polkuautoilla. Pienikokoisessa kaupunkiympäristössä voi opetella yhdessä lapsen kanssa liikennekäyttäytymistä ja -sääntöjä leikinomaisesti. Liikennepuistosta on rajattu oma alue myös perheen pienimmille ja tälle alueelle on varattu
pienemmille autoilijoille sopivat autot.

Jos kaiken kiipeilyn ja touhuamisen lomassa haluaa hengähtää, voi istahtaa minielokuvateatteriin, jossa esitetään päivittäin koko perheen lyhytelokuvia. Sisään saa tulla ja ulos mennä kun siltä tuntuu. Energiaa voi tankata erillisellä puistoalueella nauttien kahvilasta kerättyjä suolaisia välipaloja tai herkkuja. Piknikalueella voi köllötellä peitolla tai pelailla puistopelejä, minimölkkyä ja petanqueta.

Hupipuiston tapahtuma-alueella on ohjattua toimintaa päivittäin ja viikonloppuisin lavalle nousee lapsille tuttuja esiintyjiä. Snadi Stadin tiloissa toimii myös erilaisia kerhoja kuten Muksu-klubi, joka on vanhempien ja lasten yhteinen, ohjattu aamupäiväkerho, harrastekerhoja (liikunta, taide ja draama) sekä iltapäiväkerhoja.

Snadi Stadi sijaitsee Ruoholahden kauppakeskuksen viidennessä kerroksessa. Paikalle pääsee siis helposti myös julkisilla kulkuvälineillä. Hupipuisto on avoinna joka päivä kello 10.00-20.00. (Kauppakeskuksen ollessa suljettuna sisäänkäynti Porkkalankadun puolelta).

Lisätietoa ohjelmista, leikkisäännöistä, hinnastosta ja palveluista löydät osoitteesta snadistadi.fi. Kuvat ovat Snadi Stadin Facebook-sivulta

Arvonta sulkeutuu kello 23.50. Otan yhteyttä sähköpostitse, joten muistattehan liittää kommenttiin sähköpostiosoitteen. Laitan liput huomenna postiin, joten kyselen postiosoitetta sähköpostilla heti arvonnan sulkeuduttua. Olen tulossa huomenna (tiistai 11.6) Helsinkiin, joten jos satut liikkumaan Helsingin keskustassa, voin luovuttaa liput myös ihan kasvotusten.

Arvonta on päättynyt, voittajiin otetaan yhteyttä henkilökohtaisesti!

Vapaaliput on saatu Muksulta & Snadi Stadilta 

Päivän asu: Maksihameen paluu

Muutamana kuluneena kesänä H&M:n liehuvanilmava pellava-puuvillasekoitehame on ollut ahkerassa käytössä. Jotain viileältä päällä tuntuvaa vaatetta etsiessäni kaivoin hameen esiin ja päätin etsiä sille kaveriksi vyön. Hame on hieman liian pitkä, joten vyötän sen useimmiten keskivartalon kapeimmalle kohdalle enkä anna sen valua lantiolle.

Hameen kaveriksi valikoituivat Elloksen punosvyö ja tavallistakin tavallisempi violetti toppi.

Asukuvien ottamiseen sain tällä kertaa miehen avuksi eikä tarvinnut väärinkäyttää spagettipurkkia tai tehdä muitakaan vaarallisen näköisiä itselaukaisimen käytön mahdollistavia virityksiä.

Kuvat on napattu kerrostalomme takapihalta, joka on mukavan metsäinen ja vehreä – varsinkin siihen nähden että juna-asemalle on matkaa noin 600 metriä.

Ranteessa asustelivat sulassa sovussa Lindexin raita- ja pyhimyskoru sekä menkkahaukan Día de Muertos-henkinen pääkallorannekoru.

Kuvausassistenttina eli tutkimassa kukkia ja roikkumassa sylissä tai hameenhelmoissa pyöri kissapöksymies (leggingsit ja hattu H&M, body Lindex).

Kaulakorut menivät kuvausassistentin ja pusikossa rämpimisen suosiollisella avustuksella solmuun, mutta ei se ole niin vakavaa. Ne ovat kokoelma sekalaisia helmiä muun muassa Camden marketista ja Seppälästä. Korvakorut löytyivät Keravan Fidalta.

Suuntaamme muuten tänään Vanhaan Porvooseen. Jee!

 

Kesästressi

Se iskee joka vuosi ilmeisen vääjäämättä enkä millään usko olevani ainoa siitä kärsivä. (Eevan tontilla pohdittiin juuri hieman saman kuuloista ilmiötä.) Toisaalta minulla kyse ei ole niinkään kesäaikaan sijoittuvasta alakulosta vaan kesän aiheuttamasta stressistä: On vaikea nauttia kesästä, kun täytyy ehtiä nauttia kesästä niin kovasti.

Täytyisi käydä rannalla aivan tolkuttoman monta kertaa, syödä hyvin ja ahmia rasiatolkulla mansikoita. Toisaalta pitäisi liikkua ja kasvattaa lihasta, kun kaikki palloilukentät ja rullaluistelumahdollisuudet ovat parhaimmillaan. Pitäisi käydä perinteisissä kesäkohteissa ja saada kaikkia vuoden varrella rästiin jääneitä sisustus- ja kotipuuhia valmiiksi, kun kesällähän valoa, aikaa ja energiaa piisaa.

Täytyisi lukea kirjaa laiturinnokassa, saunoa pitkin yötä ja tehdä maailmanluokan herkkuja itse kasvatetuista tai ainakin kerätyistä raaka-aineista. Ainakaan ei saisi olla hetkeäkään sisällä. Mielellään pitäisi nukkuakin taivasalla, teltassa tai korkeintaan mökissä.

Televisioita ei saisi katso eikä roikkua internetissä lukemassa tai kirjoittamassa blogeja. (Kesän vaikutuksen huomaa muuten myös blogin kävijöiden määrässä.)
Kodin pitäisi olla vain kääntymispaikka, jonne tuodaan tankkauskäynnillä uusi kasa hiekkaa eteisen lattialle ja lähdetään kohti uusia seikkailuja.

Jos aiempina vuosina oman pään standardit riittävälle kesästä nauttimiselle oli vaikea täyttää, miettikääpä millaisia haasteita jatkuvaa valvontaa ja seuraa kaipaava taapero ltuo mukanaan suhteessa kesän pakko-tehdä-listan suorittamiseen?

Nyt kesästressi on taas pahimmillaan. Usein se iskee minulle hieman ennen juhannusta tai juhannuksen jälkeen: ”Apua, nyt päivät alkavat taas lyhentyä – kesä on pian ohi”. Enhän minä ole alkukesästä edes käynyt missään huikeassa paikassa tai ainakaan en ole tehnyt mitään hurjaa tai kävellyt koko ajan paljasjaloin. Nyt olen pilannut koko loppuvuoden, kun en ole osannut suhtautua kesään riittävällä hartaudella ja tunnollisuudella.

Tämä on ihan naurettavaa, mutta useiden hermoromahduksien ja asian nurinnarin päässä kääntämisten jälkeenkään kesästressi ei ole ottanut kadotakseen, joten:
Jos teillä on jotain huippuvinkkejä kesästressin karkoittamiseen tai edes tarjota vertaistuen sananen, otan kaiken hyvilläni vastaan.

// Kuvituksena toimii huomisen asujuttua varten otettu räpsy, jossa asu ei näy kovin hyvin,
mutta kesä totta vie näkyy senkin edestä.

Tiedusteluisku merilinnoitukseen

Lähdimme eilen ystäväni J:n ja erään viehättävän nuoren neidin kanssa tiedusteluretkelle Suomenlinnaan. Emme olleet nähneet pitkään aikaan, mutta viestejä oli kyllä tullut vaihdettua. Oli mukavaa päivittää kuulumisia pitkästä aika myös kasvotusten.

Päiväretki venähti koko illan retkeksi ja kotiin palasi tyytyväinen, mutta perin juurin väsynyt poika. Rattaiden työntelyn ja nostelun jäljiltä äitiäkin väsytti.

Mutta kannatti taas lähteä liikkeelle, vaikka se vaivalloiselta alkusi tuntuikin.
Maisemat olivat hienot, seura hyvää ja lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta sääkin suosi retkeläisiä.

Tiedustelu tuotti myös tulosta; Kuten olin aikaisemminkin epäillyt, Suomenlinnaan ei todellakaan kannata ottaa rattaita. Niiden kanssa mukulakivikaduilla taisteleminen oli aika anaalista.

Ensi viikon reissulla rattaat saavat kulkea mukana lauttalaituriin asti, mutta jäädä ketjulla lukittuna odottamaan paluutamme. Matka jatkuu saaressa kantorepulla sekä omin isoin ja pienin jaloin.

En tiedä, ymmärsikö Kuutti kun sanoin että ensi torstaina katselemme maisemia tuollaisen isomman laivan kyydistä. Paluumatkalla hän ainakin vilkutti totisena meidät ohittaneen laivan kannella huiskuttaville ihmisille.

Päivä oli varsinkin pienimpien matkalaisten mielestä kokemuksia täynnä;
Kaksi juna- ja lauttamatkaa, keskustan vilinää, raitiovaunulla ajelua ja pomppuinen ratasajelu saaren kujilla…

…meressä kahlailu (kilo hiekkaa uimapöksyissä) ja pakolliset huoltopysähdykset eväsostoksille Kotikontuun, vessaan Stockmannille ja Designkorttelin turistivessaan.

Eväät eivät olleet mitään päiväkausia valmisteltuja gourmetruokia vaan menomatkalla kaupasta napattu täytetty leipä, rahkaa, viinirypäleitä, tuoremehua ja purkkiruokaa.

Sekä J:n tarjoamia mansikoita, joita Kuutti söi niin innolla ettei kantoja ehtinyt ottaa pois ensimmäisistä marjoista. Lapsi suuttui kantojen irroitusyrityksistäni niin että päätin antaa tämän syödä muutaman mansikan lehtineen päivineen, jos ne eivät häntä itseään kerran häirinneet. Lopuista marjoista ehdin sentään nykiä kannat pois. Pitää ilmeisesti ostaa lapsiparalle mansikoita syötäviksi!

Nyt reissattiin vuosikkaan ja kolmevuotiaan ehdoilla ja ensi viikolla mukana temmeltävät ala-asteikäiset pojanviikarit. Uimisen ja eväsretkeilyn sijaan aiomme katsastaa linnoitusaluetta ja tunneleita tarkemmin ja kenties kurkistaa sukellusveneeseen.

Suomenlinnassa käyminen herättää muuten aina kauhean suomenlinnakuumeen, joka ilmenee akuuttina haluna saada sieltä asunto. Kenties joskus eläkkeellä sitten?