Bloggaajakollegion piknik Seurasaaressa

Amma organisoi pääkaupunkireissun vierailukierroksensa kunniaksi blogitapaamisen. Hän kyseli ehdotuksia paikaksi, jossa voisi viettää aikaa ulkona, mutta siirtyä tarpeen tullen myös sateensuojaan.

Mieleeni juolahti Seurasaaressa sijaitseva Kalevalakehto, jossa olimme edellisenä vuonna viettäneet miehen kanssa kahdenkeskeistä piknikkiä tämän syntymäpäivän kunniaksi. (Tai no muutaman yli-innokkaan, lukittua lasiovea jyskyttäneen turistin seurassa.)

Ehdotukseni hyväksyttiin ja koetin tavoittaa jonkun Seurasaarisäätiön työntekijöistä. Molemmat olivat lomalla, joten jouduimme jännittämään ihan viimeisiin päiviin asti tietoa siitä, saisimmeko tilan käyttöömme. Soitin myös museovirastoon. Asiaa selviteltyään, museoviraston työntekijä palasi ystävällisesti asiaan, tosin ilmoittaakseen että Kalevalakehdon avain oli vain Seurasaarisäätiön hallussa, samoin kuin tieto tilan varaustilanteesta.

Bloggaajia alkoi hissukseen ilmoittautua mukaan ja sovimme hoitavamme tarjoilupuolen nyyttäriperiaatteella. Ja paikalle saapui hyvin sekä osaanottajia että ruokaa. Kuusi aikuista lapsineen söivät mustikkapiirakkaa, omenoita, juustokeksejä, patonkia, aurajuustoa ja monen sortin pikkusuolaista sekä joivat epämääräistä mojitobooli-tekelettäni.

Juttelimme niitä ja näitä bloggaamisesta sekä kesän ja syksyn suunnitelmista. Yritimme samalla vahtia, etteivät lapset pistäisi tilaa osasiin ennen sen elokuun lopulle määriteltyä purkupäivää.

Päivän säätila oli harmaa ja tuulinen, mutta uskaltauduimme siitä huolimatta rantakallioille katselemaan maisemia. Saimme seuraksemme pian useita lokkeja, variksen sekä valkoposkihanhia, joille eväistä yli jääneet patonginpalat maistuivat mainiosti.

Oli tosi mukavaa nähdä bloggaajakollegoita, vaikkemme koleasta säästä johtuen päätyneetkään ikinä uimasille Kuutin kanssa. (Eiköhän mökillä ehdi kuitenkin uimaan.)

Tämän kaltaiset tilanteet ovat kaikessa mukavuudessaan tavallaan stressaavia. En niinkään hermoile etukäteen ja tilanteen ollessa päällä toimin suurinpiirtein normaalisi. Mutta jälkikäteen filmi alkaa pyöriä päässä:

Apua, olisikohan niitä lintuja saanut ruokkia, varsinkin kun yksi seurueen jäsenistä ei ollut ihan niiden ylin ystävä?

Auts, nyt kun katsoo muiden kuvia, voi todeta että tuon mekon ja neuleen yhdistelmä saa minut näyttämään 120 kiloiselta!

Vissiin olisi pitänyt katsoa peiliin ennen junamatkaa kotiin. Mustikkapiirakkaa oli nimittäin suupielissä.

Jos on nukkunut edellisellä viikolla huonosti, pitäisi jäädä kotiin, ettei meinaisi nukahtaa jo menomatkalla bussiin tai selittäisi ihan sekavia juttuja, joiden liittymistä muuhun keskusteluun tai jutun pointtiakaan muut eivät voi tajuta.

Olisikohan minun pitänyt hypätä nopeammin ylös bussin penkistä eikä olla puolinukuksissa, etten olisi saanut sen vanhemman rouvan vihoja niskaani?

Ja niin edelleen. Mitään en kadu paitsi aika montaa asiaa.

Vaikka nautin uusien ihmisten tapaamisesta, nostaa se esille sen epävarmuuden, jonka unohdan ollessani tekemisissä minulle hyvin läheisten sukulaisten, ystävien kanssa tai puolisoni kanssa.

Läheisteni osalta minun ei tarvitse punnita jälkikäteen, olenko antanut itsestäni täysin idiootin kuvan, ovathan he pysyneet mukana elämässäni kaikista törttöilyistäni huolimatta. Ja siksi heidän tapaamisensa onkin helppoa kuin hengittäminen.

Toisaalta jos ei poistu mukavuusalueeltaan koskaan, ei kokemusmaailma pääse liiaksi laajentumaan.

Varsinkin uusien ihmisten seurassa toivoisin olevani hillitty ja huoliteltu henkilö, jonka peitevoide ei ole siirtynyt nenästä lapsen puseroon, joka ei sähise hanhille tai kesytä lokkeja. Joka syö hieman kaikkea eikä ainakaan ota mitään lisää. Jonka hampaisiin ei jää mustikkaa ja joka ei koskaan keskeytä muiden lauseita. Mutta kun en ole.

Joten kiitos kaikille seurasta – ja anteeksi.

// Mukana olivat lisäkseni bloggaajat Amma, Iksu, Liv, Sillypäänts ja Tommi K.
Enhän unohtanut ketään?

PS. Taidearvonta on edelleen käynnissä.

24 kommenttia artikkeliin “Bloggaajakollegion piknik Seurasaaressa

  1. Höpöhöpö, ihan sellaisen kuvan susta saa livenä kuin näin teksitenkin välityksellä. Paljon puhetta mutta paljon asiaakin, don´t worry. Itsehän mietin, että olisikohan pitänyt puhua vieläkin enemmän, että istuinko aivan tuppisuuna siellä vain ja ihmettelin, kuinka mahtavaa oli, kun lapset touhusivat keskenään ja kuinka siistiä on nähdä ihmisiä, joita on nähnyt vain kuvista.

    Kiitos vielä!

    • Ei minulla tosiaan ole siinä hetkessä yleensä mitenkään jännittynyt tai epämukava olo, mutta jälkikäteen iskee silloin tällöin sähellyskrapula, kun alkaa miettiä, että mitäs tuli selitettyä ja tehtyä.

      Hyvä jos sekavuustila-vaikutelma on ainakin tasapainossa tekstin ja reaaliolemuksen kanssa. 😉

      Kiitos itsellesi!

  2. Näyttää kivalta tapaamiselta! Itse olin ennen samanlainen jännitin, miten muut suhtautuvat ja halusin antaa tietyn kuvan. Nyt vanhemmiten siitä on päässyt irti, olen mikä olen, ottakaa tai jättäkää. Se on teidän menetys ei minun. 😉 Joten odota vielä 10 vuotta.

    • Komppaan tätä kommenttia. 🙂 Ikä ja aika tekee tässäkin asiassa tehtävänsä. Ero 23-vuotiaan ja nykyisen 34-vuotiaan minun välillä on toisaalta hyvin pieni, mutta itsetuntoasioissa hyvin suuri. 🙂

    • No jos seuraavassa kymmenessä vuodessa tapahtuu yhtä huimaa kehitystä kuin viimeisessä kymmenessä vuodessa, en tiedä, kuinka sinut voinkaan olla itseni kanssa.

      13-vuotiaana olin nimittäin aika lähellä epävarminta olotilaani, mutta 23-vuotiaana olen kuitenkin itsevarmempi kuin koskaan ennen. Joten ehkä kehitysvauhti ei ole enää ihan niin suuri kuin aiemmin…

      Nopeasti tahi hitaasti, tuskin se ainakaan huono asia on. 🙂

  3. Aaww, en käsitä miten susta vois mitenkään saada hölmöä ensivaikutelmaa, oot fiksu ja mukava ja kaunis ja sulla on hyvät sosiaaliset taidot! Vaik tiedän tietysti tunteen, mäkin stressaan usein et vaikutanko uusien ihmisten seurassa jotenkin kauheen daijulta kun haluisin tosi paljon et mua pidettäis älykkäänä, mut mulla on taipumuksena selittää vähän hupsuja enkä varmaan vaikuta kauheen skarpilta jos oon yhtään hyperaktiivisella päällä.

    • Kiitoksia ja samat sanat.

      Voin kyllä kuvitella, että oikein kunnon höpötysmoodissa pitää osata erotella ne ydinpointit ja isot linjat puhetulvastasi, ottaakseen selvää, onko jutuissa järkeä vai ei.

      Jos on harjaantunut siinä, tajuaa heti että ihan asiaahan tuo puhuu, mutta muuten voi joutua häkellyksiin siitä selittämisestä. Mustahan se on vaan ihanaa, että joku muukin pulisee hulluna. <3

  4. Harmi, etten päässyt mukaan. Näyttää olleen taas kiva tapaaminen!

    Älä todellakaan murehdi tuollaisia asioita, se on ihan turhaa.
    Oletko muuten miettinyt, että samalla tavalla ne muutkin (tai ainakin joku) saattaa jännittää ja käyttäytyä normaalista poiketen? Voin ainakin kertoa olevani yksi heistä. Silloin Kiasmassa vaikka: en tainnut juurikaan puhua, vaikka yleensä olen kovinkin puhelias ja sosiaalinen 😉 Kaikki ovat kuitenkin vain ihmisiä ja uudet tilanteet ja uusien ihmisten tapaaminen on suurimmalle osalle (jos ei kaikille) ainakin jonkin verran jännittävä tilanne. Eikö?

    P.S. Toisten ottamat kuvat eivät kerro totuutta! Näin olen itsekin todennut monta kertaa 😉

    • Harmi ettet päässyt – ehkä ensi kerralla sitten!

      Varmasti suurinta osaa ihmisistä jännittää uusissa sosiaalisissa tilanteissa anakin vähän. Jotenkin on vaikea muistaa, että toisten ”hillitty” olemus johtuu jännityksestä, kun itselläni puhenopeus ja -määrä vain kasvaa hermostuneena ja joudun käyttämään energiaa puhetulvan suitsimiseen.

      Eikä kyllä omatkaan kuvat… 😉

  5. Mä lyön vetoa, että noi juustokeksit tai mitkälie kuvassa kera kurpitsansiementen on Tommin Rouvan leipomat! 😀 Näyttää tosi kivalta paikalta tuo teidän tapaamispaikkanne ja varmasti oli kiva kokoontuminen.

  6. No onneks oot just tollanen ku oot, en usko että viihtyisin sun seurassa yhtä hyvin jos olisit jotenkin ”hillitympi ja siistimpi.” Pöh. Mä aloin heti lähdettyäni harmittelemaan etten sanonut edes kunnolla heippa tai auttanut yhtään siivoksessa, lähdin vain viilettämään karkuun pinkaisseen lapseni perään… Eli näin jälkikäteen: suuri kiitos seurasta ja oli kiva tavata teidät kaikki ja ihanaa että sain olla mukana! 🙂

    Niin suloinen tuo kuva Maisasta!! Ja tuo sinusta ja Kuutista oleva tilannekuva, ihana! 😀

    • Suuri kiitos itsellesi! Välillä tilanne – tai pakeneva lapsi, vaan vie mukanaan. Maisahan jaksoi tosin pitkään vain punnita, minne ihmeeseen on tultu ja miten asiaan pitäisi suhtautua.

      Tuo meidän tilannekuva on kyllä niin normimeininkiä. 😀

  7. Voi kunpa oltaisiin pojan kanssa voitu liittyä seuraanne, harmi kun meni aikataulut ristiin. Ihania kuvia!

    Ja sinut kerran tavanneen näkökulmasta haluan sanoa, että olet juuri huippu tuollaisena kuin olet! 🙂 Toivottavasti tavataan taas!

  8. Kiva postaus mukavasta iltapäivästä!
    Itse jännitän tällaisia tilanteita aina etukäteen, puristin nytkin rystyset valkoisena vaunun aisaa ennen kuin tavattiin Keravan asemalla 😀 mut sit se jännitys helpotti onneksi. ei susta saanut bussissakaan urpoa kuvaa, hyvä kun jutustelit kun minulla löi pää tyhjää 😉

    Toivottavsti jatkossakin pääsen osallistumaan bloggaajakollegion kokoontumiseen 🙂

    • Ehkä se etukäteisjännitys on terveempää kuin jälkikäteisahdistus?

      Meinasin itse nukahtaa sekä meno- että paluumatkalla bussissa mikä johti jumituksen lisäksi mm. siihen että joku mummo suuttui, kun en noussut ylös penkistä antaakseni hänelle ja seuralaiselleen paikkaa ja miehen piti mennä bussin takaosaan istumaan. Sain sitten kuulla siitä hyvästä istuvani huonosti ja muutenkin synkkää mulkoilua osakseni. Kivat kanssamatkustajat™!

      Toivotaan että aikataulut osuvat yksiin tai sitten pistetään osumaan! Keravalla olisi Sirkusmarkkinat 7-8.9. 😉

  9. Jes, jollain muullakin. Mulla on semmoinen jälkiahdistus ja tulee ikäviä flashbackejä mitä oon suustani päästäny. Yleensä en oikeasti mitään ihmeellistä, ja vaikka olen kerännyt aikuisiällä roppakaupalla itsevarmuutta niin silti uusia ihmisiä tavatessa mietin ihan liikaa mitä ne ajattelee musta. Ihan hullua.

    • Tiedän niin nuo flashbackit.

      Onneksi näitä jälkiahdistustiloja esiintyy näin aikuistumisen myötä yhä harvemmin ja keskittyen lähes yksinomaan hieman vieraampien ihmisten tapaamiseen.

      Kaipa se on ihan luonnollista miettiä, millaisen vaikutelman on itsestään antanut, mutta joskus vedän sen vatvomisen selkeästi yli.

    • Noita keksejä pitää kyllä tehdä pikkusuolaisiksi joihinkin tuleviin juhliin! Kivoja kuvia – osan bongasin Instagramin puolelta jo. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *