Juteltiin juuri blogikollegan kanssa siitä, miten lähes jokainen vanhempi puuskahtaa jossain vaiheessa kaipaavansa lastensuojelun rinnalle myös aikuistensuojelua. Kuluneiden viikkojen aikana olen saanut kokea sen verran monia lieviä pahoinpitelyjä, että aikuistensuojeluvirastossa olisi voinut puhelin piristä.
Tutkimuksien perusteella lapset ovat aggressiivisimmillaan noin kaksivuotiaina – ennen kuin sosiaaliset taidot alkavat näkyä käyttäytymisessä. Puolitoistavuotiaastamme saa jo olla kieltämässä melko usein, kaiken muun rikkomisen ja sotkemisen lisäksi myös toisten satuttamisen suhteen. Joten katsotaan, mihin pisteeseen pääsemme ennen seuraavia syntymäpäiviä…
Sarjassamme esimerkit elävästä elämästä:
Onnistuin saamaan rintani alueelle muutamia isoja näppyjä ja lapsestani olisi hirmuisen hauskaa repiä paperinohuilla kynsillään niitä rikki uudestaan ja uudestaan. Toissapäivänä taistelin lapsen kanssa varmaan viitisentoista minuuttia aiheesta, saako toisten kipeitä näppyä nipistellä.
Niin ja eilen otsaani iskettiin sotakirveellä ja jalkapöytäni yli ajettiin metrin mittaisella potkupeltiautolla. Tänään heräsin aamulla erittäin märkään pusuun, joka muuttui harmillista kyllä loppuvaiheessan puraisuksi. (Pureminen on onneksi vähentynyt merkittävästi siitä mitä se jossain vaiheessa oli, joko iän tai varsin napakan kieltämisen myötä.)
Väsyneenä lapsi heittäytyy selälleen ja potkii hurjasti, jos koetan ottaa tältä vaatteita pois tai vaihtaa vaippaa. Ja sitten hypitään päällä, poljetaan riehumisen lomassa jalkapohjalla henkitorvea, otetaan vauhtia ja tartutaan tukkaan, nahkaan tai vaatteisiin, mistä nyt ikinä saakin kiinni. Hampaideni puolesta pelottaa erityisesti huvi, jossa isketään otsaa tai takaraivoa vanhemman naamaan. Tuttavalta murtui juuri lapsen samanmoisen riehumisen tiimellyksessä nenä.
Tuttuja ja sukulaisia täytyy myös pyytää varomaan silmä- ja aurinkolasiensa puolesta iskujen tai sieppausyritysten varalta. Onneksi en tarvitse enää laseja, ne olisi nimittäin kuluneen vuoden aikana pitänyt uusia tai korjata varmasti useampaan otteeseen.
Jos lapsi tekee jotain, mikä pääsee oikeasti yllättämään, säikäyttämään ja satuttamaan, kuten iskee päällään hampaisiin tai nipistää käsivarresta niin että käteen tulee mustelma, huomaan lähes suuttuvani. Reaktio on yllättävän voimakas. Ehkä siksi, ettei tahallaan tai vahingossa aiheutettuun fyysiseen kiusaan ole joutunut ennen lasta tottumaan aikoihin; Aikuisiällä kukaan ei ole pahemmin töninyt kumoon leikkipuistossa tai tukistanut koulun pihalla.
On hankalaa, kun lapsi ei vielä ymmärrä kunnolla, että tiettyjen asioiden tekeminen sattuu toisiin. Hän tietää, ettei joitain asioita – kuten puremista, saa tehdä, mutten usko hänen tajuavan, miksei muita ihmisiä saa puraista. Toivon että toistuvien kieltojen sijaan päästään jossain vaiheessa asian syvällisempää ymmärtämiseen, empatiakyvyn kehittyessä ja sosiaalisten taitojen karttuessa.
Saatteko tekin lastenne taholta tuta kovakouraisia otteita ja miten reagoitte, jos lapsi satuttaa muita?
Meillä 3.5v. uhmaikäinen joka on juuri saanut pikkusiskon… Raivonpurkaukset on valtavia välillä, ja vaikka tuon ikäinen tajuaa jo hieman enemmän että sattuu ja tietää ettei saa tehdä, niin ilmeisestikin ne tunteet on edelleen todella vaikea pitää kurissa, varsinkin pettymyksen iskiessä tai kun komennetaan/kielletään.. ja unohtuuhan ne kiellot tuon ikäisellä edelleen nopeasti.. Nämä raivarit myös jo sitä luokkaa välillä että täytyy puuttua ettei mitään pahempaa tapahdu.. Toki siinä kokeillaan rajoja ja varmistetaan että vanhemmat rakastaa edelleen vaikka tekis mitä, mutta koetellaan siinä myös vanhempia ja oikein urakalla, vastaan on otettu niin lyöntejä, avareita, potkuja, puremisia.. Ystäväni (terkkari) suositteli kiukkukirjaa, jossa on lapsen tunteiden kehityksestä enemmän ja ilmeisesti joitain rakentavia toimintaohjeita.. En ole vielä hakenut, mutta aion tutustua, vaikka sitä pinnaa kuinka venyttää niin joskus ei auta vaan enää ikään muu kuin oman äänen korottaminen, mikä ei tietty ole suotavaa mutta ajoittain viimeinen vaihtoehto.
Kiukkukirjaa on moni tutuista lukenut ja suositellut eli ilmeisesti siinä on ihan järkevän oloisia ohjeita!
Ja onhan se selvää, että menee aikansa, että lapselle kehittyy sellaiset välineet tunteiden käsittelyyn, ettei paha mieli purkaudu enää niin fyysisesti. Mutta voin uskoa, ettei ole auvoisa vanhemman osa pitää pienempää turvassa ja koettaa rajoittaa, mutta toisaalta opettaa toista samalla!
Meillä ihan sama tilanne kuin Almalla! Sama ikäero siskoksilla ja samat purakaukset isosiskolla! Kirjallisuuteen perhetyminen vois olla ihan hyvä ajatus; välillä nimittäin tuntuu,että keinot on vähissä ja itellä aika kädetön olo. Nyt pikkusiskon hutkiminen on tullut takaisin kuvioihin 🙁 ja tämän asian tiimoilta päivittäin jutellaan ja jäähyilläänkin.
Varmasti loppuvat välillä konstit kesken.
Aiheeseen liittyen olen miettinyt, miten päiväkodeissa ratkotaan näitä tilanteita… Ja miten erilaisia keinoja joudutaan käyttämään, kun ryhmässä kiukkuaa ja riehuu vuorotellen esimerkiksi 3-5-vuotiaita tai 9kk-3-v lapsia!
Huhhuh, näitä aikoja odotellessa. Pitänee alkaa kasvattamaan pidempää pinnaa jo nyt 🙂
Voi aika usein toivon että olisin saanut syntymälahjana paremmat hermot ja kärsivällisyyden. Varmasti olisi elämä ajoittain helpompaa.
Riehutaan meilläkin. Ja voi, allekirjoitan kaikki noista pahoinpitelyistä ja raivosta.
Mä nakkaan lapsen kylmästi lattialle jos se koittaa ottaa laseista kiinni. Siihen on ihan nollatoleranssi, sillä siinä leikitään niin kalliilla asioilla. Ja siis, kun sanon nakkaan, niin nostan lapsen sylistä pois istumaan lattialle ja kiellän napakasti, että laseihin ei kosketa. Että ei tarvi sinne lastensuojeluun soittaa, en mä oikeesti nakkele lastani.
Minä taas kiellän ja ”fyysisesti rajoitan” eli siirrän lapsen kauemmaksi rauhoittumaan, erityisesti silloin jos hampaitani runnotaan. Tuo 850€ arvoinen melkein-tekohammas on sen verran arka ja kallis paikka, etten halua sen irtoavan.