Jatkan viimein Kristaliinan haasteeseen vastaamista. Ensimmäisessä osassahan käsittelin vuotta 1999, muun muassa elämääni ala-asteella, koulumaailman varjopuolia sekä esimurrosikää.

Huhtikuussa 2003 olin 13-vuotias, täyttäisin samana vuonna vielä 14. Olin seitsemännellä luokalla. Samalle yläasteen luokalle oli siirtynyt iso osa vanhasta luokastamme. Joitain hyviä ystäviäni oli lähtenyt erityispainotteisille luokille kuten draamaluokalle, mutta toisaalta ala-asteluokkamme ärsyttävimmät tyypit olivat myös suunnanneet muualle.

Olen aina nauttinut koulunkäynnistä kohtuullisen paljon eikä yläaste tehnyt poikkeusta. Luin mieluusti kokeisiin, kirjoitin esseitä, treenasin sanakokeita varten – jopa harjoittelin matematiikkaa, joka on aina ollut suosikki-inhokkiaineeni. Yläasteaika oli koulun osalta muutenkin aika seesteistä. Sain olla rauhassa ja onnistumisen kokemuksia kertyi monissa aineissa. Hienoja kokemuksia sain myös työelämään tutustumisien kautta.

Mutta kotona kuohui. Tein verrattain paljon kotitöitä, arvosanani olivat hyviä eivätkä sopimusrikkomukset tai päihdekokeilut kuuluneet elämääni. Koin siksi epäreiluksi tavan, jolla menemisiäni vahdittiin ja laskettiin. Jos halusin lähteä kavereille, jouduin kertomaan tarkasti milloin palaisin, vaikkei kyse ollut ilta-ajoista eikä samalle päivälle ollut sovittu muuta menoa. Muutaman tunnin Helsingissä kiertelyn jälkeen saattoi tulla puhelu, jossa käskettiin palaamaan kotiin saman tien. Pidempien reissujen jälkeen kotona odotti sinä aikana kertyineiden kotitöiden lista.

Isoimmat riidat käytiinkin kotona juuri liikkumisvapaudesta. Jälkikäteenkin katsoen olen sitä mieltä, että kaikki muutkin saivat nimittäin olla ja tehdä asioita helpommin ja vapaammin kuin minä. Siinä missä teini-ikäiset ovat usein sitä mieltä, että heillä on asiat aina kurjemmin kuin muilla, oli asia tai tilanne oikeasti mikä hyvänsä, enin osa kavereistani oli tuolloin sitä mieltä, että minun oli vaikein päästä osallistumaan tai lähtemään minnekään.

Pidin kehoani isokokoisena ja kolhona, reisiäni paksuina ja tukkaani lättänänä. En vellonut itsesäälissä tai -inhossa, mutten myöskään ajatellut olevani mitenkään viehättävä. Kadehdin mielestäni laihoja ja kauniita tyttöjä; Ajattelin satunnaisesti heidän olevan ihmisinä epämiellyttäviä, koska he saivat kaiken ulkonäkönsä avulla helpommin. Jonkin verran koin epävarmuutta myös siitä ettei minulla ollut kertynyt yhtään seurustelukumppaneita, kun monet kaverit kävivät läpi ensimmäisiä ihmissuhdekokeiluja jo ala-asteella.

Kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain palautetta ja kannustusta äidinkielen opettajaltamme ”Katilta”, jota muistelen edelleen lämmöllä. Kirjahyllyssäni on edelleen mapillinen vanhoja tekstejäni. Musiikkia kuuntelin lähinnä hyvien lyriikoiden toivossa ja itselle mieluisista kappaleista sain inspiraatiota niin kuvataiteisiin kuin kirjoittamiseenkin.

Yläasteella tein myös ensimmäisen sähköpostiosoitteeni, liityin jossain vaiheessa IRC-Galleriaan, kehitin itselleni verkko-alter egon ja osallistuin keskusteluihin erilaisilla foorumeilla. Erästä fantasiakirjasarjaa käsittelevällä foorumilla tutustuin uusiin ihmisiin, joita tapasin useampaan otteeseen eri kokoonpanolla. Aktiivisimmin mukana olleen porukan kanssa ystävystyimme vähitellen ja kolmen kanssa olen edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti tekemisissä.

Monille muille Kerava, ehkä jopa koko Suomi oli paha paikka, josta täytyisi päästä pian pois. Ahdasmielistä, pimeää, kylmää, rumaa, sivistymätöntä, eikä täältä edes saanut mitään hienoja vaatteita kuten halpamaanantain farkkuja. Monet kaverit lähtivätkin lukioon joko Järvenpäähän tai Tikkurilaan, osa Helsinkiin asti.

Minä olin verrattain tyytyväinen ja koetin muistuttaa kotikaupunkimme hyvistä puolista ja siitä, että monet palaavat opiskelujen ja aikuistumisen jälkeen juurilleen. En tainnut saavuttaa ajatuksillani suurta suosiota.

Harrastin vaihtelevasti erilaisia urheilulajeja, ainakin pesäpalloa ja karatea. Kuvataidekoulu jatkui pitkäaikaisimpana harrastuksenani. Kuvataidekoululla samaan pöytäseurueeseen kertyi vähitellen isokin porukka ja välillä tuntui siltä, että jutteleminen ohitti terapeuttisuudessa taiteen tekemisen.

Osa porukasta lähti, uusia liitttyi mukaan ja osa jäi vuosien varrella. Lopulta tapasimme pienen porukan voimin harrastusajan ulkopuolellakin. Yläasteajalla solmituista tuttavuuksista on itse asiassa syntynyt monia pitkäaikaisia ja tärkeitä ystävyyssuhteita.

Moni muistaa yläasteen repivien riitojen, murrosiän kuohunnan, kehokriisien ja sekavien, viinanhuuruisten viikonloppujen, oksentelujen ja sammumisien aikana. Itselleni yläaste oli itse asiassa hyvää aikaa palautella itsetuntoa, kasvaa ja luoda sosiaalisia verkostoja.

Viimeisessä kolmessa osassa ajankohtia ovat maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.

P.S. Kerron salaisuuden. Jos hiuslaatusi on kuiva ja rastoittumiseen taipuvainen,
älä laitata permanenttia!