Kristaliina haastoi kanssabloggaajat muistelemaan menneitä. Pitkällisen hautomisen jälkeen sain itsekin naputeltua muisteloiden ensimmäisen osan valmiiksi. Ensimmäinen annettu ajankohta, jota pitäisi muistella, on elokuu 1999.

Vuoden 1999 elokuussa olin yhdeksän vuotta vanha, täyttäisin pian, syyskuussa, 10 vuotta. Perheeseeni kuului isä, äiti sekä neljä vuotta aiemmin syntynyt pikkuveli. Seuraavan vuoden huhtikuussa syntyvä pikkuveli numero kaksi oli joko äidin mahassa katkarapuna tai vasta tekeillä. Olimme asuneet jo muutaman vuoden samassa vanhempieni rakentamassa talossa, jossa he asuvat edelleen.

Olin juuri aloittanut Keskuskoulussa uudella luokalla, sillä lähikoulussamme Ahjossa ei ollut kuin yksi kappale kolmansia, neljänsiä, viidensiä ja kuudensia luokkia. Ensimmäisiä ja toisia luokkia oli sen sijaan kaksi – joten toisen luokan jälkeen yhden luokallisen oppilaat joutuivat suuntaamaan muihin kouluihin. Osa tosin lähti joka tapauksessa muualle, päästyään esimerkiksi musiikkiluokalle.

Sittemmin Ahjon koulua kyllä laajennettiin reippaasti, sillä läheisille alueille Sorsakorpeen, Etelä-Kaskelaan ja Päivölään rakennettiin uusia omakoti-, kerros- ja rivitaloja hurjaa vauhtia. Veljeni saivat jo käydä koko ala-asteensa samassa koulussa.

Koulun vaihtaminen jännitti. Vanhalta luokaltani ei tullut ketään tuttua uudelle luokalle. Sain sovittua yhden samalla suunnalla asuvan tytön kanssa, että kulkisimme samaa matkaa. Heillä oli hieno Playmobilkokoelma, ulkokuistilla vieraita huudollaan säikyttelevä, vartioiva siamilainen, kalalammikko ja köysirata. Siistiä!

Koulun alettua kävi ilmi että melkein vanhempieni naapurissa asui toinenkin luokkakaverini, jonka kanssa hoidimmekin koiraa, kokeilimme uusia harrastuksia, pelasimme Simsiä ja kävimme kesäleireillä.

Matkaa kertyi kotoamme keskustaan eli koululle 3,5 kilometriä suuntaansa. Ajelin kouluun pyörällä kesät, talvet ja muistona poljetuista jääkeleistä polviani korostavat edelleen muutamat vanhat, tikkausta vaatineiden vekkien arvet.

Koska kuvataidekoulu ja liikuntasali, jossa koripallotreenit pidettiin, sijaitsivat lähempänä koulua kuin kotiamme eikä kotiin polkeminen tunnin tai kahden vuoksi ei innostanut, jäin usein harrastuspäivinä kirjastolle lukemaan ja tekemään läksyjä ja menin sieltä kuvataidekouluun tai koripalloharjoituksiin. Kotona kirjoittelin kirjeenvaihtokavereilleni ja luin paljon.

Olin innokas lukija ja kolmannen luokan loppuun mennessä jouduin pyytämään erillistä lupaa saadakseni lainata aikuisten puolen kirjoja; Olin lukenut Keravan pienehkön kirjaston kaikki lasten ja nuorten kirjat Nummelan Ponitalleista Lätkäjengi-kirjasarjaan asti. Välillä luin kirjoja välitunneillakin.

Ahmin hyvään kirjaan koukuttuneena kirjan ajoittain loppuun taskulampun valossa, peiton alla, saatuani jo tunteja sitten käskyn mennä nukkumaan. Kiitos geenien ja kyseenalaisten lukutottumuksieni sain jo kolmannella luokalla satunnisesti päänsärkyjä ja toivoin paikkaa etummaisista riveistä luokassa nähdäkseni taululle siristelemättä silmiäni. Ala-asteen lopulla sain viimein lasit ja silmäni laserleikattiin vuosia myöhemmin.

Uudella luokallamme noin puolet oppilaista oli ollut yhdessä ensimmäiseltä luokalta, osa jopa päiväkodista asti, joten ensimmäistä vuotta leimasi asetelma, jossa ”vanhat” viettivät aikaa keskenään ja eri puolilta Keravaa tulleet ”uudet” muodostivat kaveriporukoitaan. Vuosien varrella alkuasetelma ehti sittemmin sekoittua moneen otteeseen.

Olin kömpelö enkä erityisen nopea. Voimaa, pitkän matkan juoksukestävyyttä ja pallonkäsittelytaitoja vaativissa lajeissa pärjäsin kuitenkin hyvin muita tyttöjä vastaan. Vaikken erityisen urheilullinen ollutkaan, minut valittiin silti palloilulajeissa ensimmäisten joukossa liikuntatuntien joukkueisiin.

En osannut hyppiä hyppynarua, mutta pidin hippaleikeistä, poliisista ja rosvosta sekä kirkonrotasta. Pukkitappelussa olin lähes voittamaton. Leikimme kavereiden kanssa myös erilaisia roolileikkejä, kuten dramaattisia kissaleikkejä, joissa jonkun meistä esittämälle kissahahmolle meinasi käydä huonosti ja toiset pelastivat tämän.

Olin itsepäinen ja hermostuin herkästi, jos en osannut jotain uutta asiaa. Olisin halunnut olla jatkuvasti äänessä ja selittää omia juttujani. Tunneilla piti puhua kyseisen oppiaineen asioista ja mikäs niistä puhuessa kun ei muustakaan saanut lätistä. Tästä syystä olen ollut kautta linjan varsin aktiivisesti mukana oppitunneilla ja siksi suosittu tiettyjen opettajien keskuudessa.

Iskin ensimmäisten kouluviikkojen aikana silmäni erääseen poikaan, johon olin ala-asteikäisten keskimääräisen sinnikkyyden huomioon ottaen ihastunut ikuisuuden eli kaikki neljä vuotta, jotka olimme samalla luokalla. Myöhemmin minulle selvisi että puolet luokkamme tytöistä sekä puolet musiikkiluokasta, (jolla oli vain yksi poika), oli ollut ihastuneita samaan poikaan.

Kyseisen pojan vuoksi tulin lukeneeksi yhden lempikirjoistani ja löysin muutaman hyvän yhtyeen tuotannon sekä kivan liikuntaharrastuksen. Ei tyhmempi ihastumiskuvio siis!

Kolmannella luokalla muistan varsinkin lukuvuoden alussa olleeni vielä melko onnellinen myös koulussa, mutta jossain vaiheessa ennen neljättä luokkaa tilanne muuttui. Tietyt luokkalaisemme alkoivat kommentoida muun muassa painoani, vaatteitani ja kehonhallintaani.

Jossain vaiheessa oltiin siinä pisteessä että tavaroitani varastettiin, minulle valehdeltiin ja omaisuuttani piilotettiin ja rikottiin. Käsirysyynkin jouduin muutaman kerran. En ollut suinkaan ainut, joka joutui kärsimään henkistä ja fyysistä väkivaltaa; Muun muassa erään tytön käytetyt pikkuhousut oli kerran kannettu liikuntatunnin aikana pukuhuoneesta luokkaamme ja laitettu magneetilla taululle roikkumaan. Täysin yksin en kuitenkaan jäänyt, sillä kaveriporukkani säilyi mukana.

Kun katson kuvia, huomaan kiusaamisen aiheuttaman pahan olon heijastuneen syömiseeni, vaikken ole sitä tajunnut silloin. Kolmasluokkalaisesta, avoimen näköisestä, raskasrakenteisesta, mutta ihan normaalin kokoisesta lapsesta oli viidenteen luokkaan mennessä tullut selvästi sulkeutuneemman näköinen, pyöreäposkisempi ja isoreisisempi tyttö. Myös perhetilannettamme kuormittanut sairastuminen saattoi vaikuttaa mielialaani.

Vaikkei tämä enää vuoteen 1999 liitykään, täytyy todeta, että kuudennella luokalla olo helpottui hieman luokkamme enemmistön kypsyttyä tiettyjen yksilöiden käytökseen. Lähes jokaisen luokkamme oppilaan kiusaaminen tavalla tai toisella kääntyi kiusaajia itseään vastaan.

Ensimmäinen ja viimeinen kunnollinen pituuskasvupyrähdykseni tasoitti myös painon ja pituuden suhdetta ja seuraavan kerran olin pyöreämpi vasta vuosia myöhemmin, yliopisto-opinnot aloittaessani.

Seuraavat ajankohdat ja muisteluiden osat ovat huhtikuu 2003, maaliskuu ja syyskuu 2009 sekä heinäkuu 2010.