Kun pyysin lukijoita kertomaan, keitä ruudun toisella puolen on, sain aivan ihania vastauksia. Kiitos niistä. (Ja saa kertoa lisääkin!) Olen koettanut vastailla niin että ehdin keskittyä vastaamiseen ja käydä kurkistamassa myös osan linkittämiä blogeja.
Yksi uusimmista kommenteista, joka kuuluu toistaiseksi kategoriaan ”En ole vielä ehtinyt vastata ajan kanssa” käsitteli osittain sitä, miten olen kuvannut parisuhdetta tai kommentoinut puolisoani.
Sekä aiheeseen menevät että aiheen vierestä sujahtavat kommentit saavat usein ajatuksien pyöränrenkaat heilahtamaan jäätyneen loskan vakiurasta toiselle; Nytkin ryhdyin pohtimaan, millaisella otteella ja tavoilla kuvaan miestäni ja hänen rooliaan arjessamme näin blogin muodossa ja toisaalta reaalimaailman kohtaamisissani. Ja vastaavatko sanomiseni tai kirjoitukseni todellisuutta?
Nousevatko negatiiviset teemat esille isompina vuodatuksina positiivisten asioiden jäädessä mainintojen ja sivuhuomautusten varaan? Olenko liian kyyninen julkaistakseni erikseen postauksia, joissa hehkuttaisin aviopuolisoni kokkaustaitoja, monialaista nohevuutta, mainiota takapuolta, toimintakykyä paniikkitilanteissa ja yleistä erinomaisuutta? Taidan olla, sillä vuosipäiväpostauksenikin oli vain vähän imelä.
Selasin postauksia läpi ja löysin kaksin kappalein kotityöavautumisia, vauva-aikana kirjoitetun parisuhdejuttujen kokoelman, seksipostauksen, kiukkua ja hölmöilyä, univelkoja, omien virheiden myöntämistä, stressisekoilua ja pohdintaa pelaamisesta.
Toisaalta sitäkin enemmän juttuja yhteisistä harrastuksista, reissuista kavereiden luokse, laivoille, terassille, kylpylöihin, ravintoloihin ja rantalomalle. Perheen kanssa touhuamista ja reissaamista sekä hauskanpitoa meille läheisten kanssa. Ja isän sekä pojan yhteisistä touhuista ja heidän välisestään suhteesta iloitsemista.
Iloa, surua, kaiken nielevää väsymystä, huolta… meidän arkeamme ja arjesta karkaamisia sellaisina kuin olen ne kulloinkin kokenut. Oli kyse sitten parisuhteesta tai muista teemoista. En vanhoja postauksia kaivelemallakaan löytänyt erityisiä yllätyksiä – siihen nähden, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli omalla tavallaan todella raskas, vielä raskaampi kuin olisin osannut kuvitella.
Toisinaan mietin, että olisi helppoa olla niitä norppia, joiden sielussa paistaa ikuinen aurinko ja rantakallio on aina lämmin. Niitä joita syvät vedet, salakavalat verkot tai kotipesän murskaavat moottorikelkat eivät pelota ja joille jokainen pilaantunut silakkakin on uusi mahdollisuus. Kaikista itsensä kehittämiseen liittyvistä yrityksistä huolimatta omaa synnynnäistä temperamenttiaan ja lapsuudessa opittuja toiminta- ja ajatusmallejaan voi kuitenkin muuttaa tai häivyttää taka-alalle vain jossain määrin.
Osansa ajoittain synkkenevästä mielestä saavat perheenjäsenet, ystävät ja blogin lukijatkin. Viimeisin liittyy periaatteeseeni kirjoittaa siitä mistä haluan ja vaikka blogissa koetan puida enimmäkseen mukavia asioita, koska niistä elämänikin enimmäkseen koostuu, pääsevät surkeat olotilat, valitukset ja vaikerruksetkin välillä julkaistuiksi teksteiksi asti. Joku sanoo aiheettomaksi ruikutukseksi, toinen realismiksi ja kolmas rehellisyydeksi. Ja jokainen on omalla tavallaan oikeassa.
Näiden ajatuksien harhapolkujen kautta voisin toivottaa hyvää viikonloppua ja siirtyä tuulettamaan opiskelun- ja partiontäyteisen viikon ylikuumentamia aivojani kahden rakkaan pikkumiehen seuraan.
Hyvää viikonloppua kaikille!
P.S. Vanhan blogin puolelle kirjoitettujen postausten kuvat löytyvät kohtuullisella vaivalla hakemalla postauksen otsikolla Googlesta.
P.P.S. Muistakaa osallistua arvontaan!
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ