Ala-asteella ihastuin yhteen poikaan. Siis nimenomaan yhteen, mikä tuntui olevan selvästi poikkeus eikä sääntö. Olen useaan kertaan aikuisiällä naureskellut sille, miten suhtauduin kavereideni viikottain tai kuukausittain vaihtuville ihastuksille tuhahdellen ja pitäen heitä salaa mielessäni huikentelevaisina ja ailahtelevaisina hepsankeikkoina, jotka eivät osaa suhtautua asioihin niiden vaativalla vakavuudella.

Uskon silloisen katsantokantani heijastelevan kuitenkin jotain sellaista piirrettäni, joka määrittää edelleen suhtautumistani ihmissuhteisiin – erityisesti parisuhteisiin. Kutsutaan sitä sitten uskollisuudeksi tai lojaaliuudeksi tai kuten Matka maailman ympäri 80 päivässä-tv-sarjan tunnusmusiikissa lauletaan Willy Foggin ärsyttävästä pikkupimusta, tämän olevan ”rakkaudessa kestävä”. (Sarjaa katsoneet kiittänevät korvamadosta.)

Sillä sellainen minä olen, huonoine puolineni ja päivineni. Kun rakastan jotakuta, en käytännössä koskaan ihastu kehenkään muuhun edes vähän. Minun onkin vaikeaa asettua ystävieni asemaan ja sitä kautta toimia tukena heidän kamppaillessaan parisuhteidensa ja rinnalle heränneiden ihastuksiensa ristitulessa. Huonoinakin jaksoina tiedostan rakastavani kumppaniani, vaikkei eläminen hänen kanssaan tuntuisi juuri sillä hetkellä erityisen mielekkäältä.

Kaipaan elämään vaihtelua, mutten silti koe ollenkaan mahdottomaksi ajatukseksi, että olisin saman ihmisen kanssa, tätä rakastaen, vielä vuosikymmenien päästä. Tuleehan parisuhteeseen vaihtelua pelkästään sen osapuolten muuttumisen kautta. Ja tällä en tarkoita vain rypistymistä, lihomista ja kaljuuntumista vaan myös henkistä kasvua ja yhdessä sekä erikseen karttuneita kokemuksia kauaskantoisempine vaikutuksineen.

Kaikki ovat varmaan törmänneet jossain yhteydessä, häissä, elokuvissa, rippikoulussa tai uskonnon tunneilla ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen. Tuo raamatunkohta on kaikessa kuluneisuudessaan ja kliseisyydesään minulle läheinen siksi, että koen sen kertovan kauniilla tavalla paljon siitä, millaisena haluaisin rakkauden nähdä.

Korinttilaiskirjeen kyseisessä kohdassa todetaan muun muassa, että rakkaus on kärsivällinen ja rakkaus on lempeä. En koe olevani kovin lempeä ja jokainen minut tavannut tietää, että kärsivällinen en ainakaan ole. Mutta rakkaitani kohtaan olen kuitenkin keskivertoa lempeämpi ja kärsivällisempi. Koenkin rakastamisen tuovan minusta esiin hyviä puolia ja loiventavan ainakin joitain heikkouksiani.

Ensimmäinen parisuhdeyritelmäni, joka ajoittui lukion alkupuolelle, kariutui suhteen toisen osapuolen toimintaan. Hän sotki asiat lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla kuten aloittamalla suhteen toisen kanssa jo seurusteluaikanamme, salailemalla, valehtelemalla ja pettämällä ennen kuin sai aikaiseksi päätettyä suhteemme.

Paljon meni varmasti vielä yleisen kypsymättömyyden ja lapsellisuuden piikkiin. Osasyynsä oli ehkä silläkin, ettei kokemuksia ihmissuhteista, joissa itse olisi tasaveroisena osapuolena mutta silti vastuussa toisesta vielä ollut kertynyt. Ja kyllähän olin jo ennen suhteen rikkoutumista ehtinyt huomata, että seurustelukumppanikseni oli päätynyt lähinnä omien halujensa ja päähänpistojensa mukaan toimiva ja kaikenlaisia sitoumuksia välttelevä yksilö.

Jo aiemmin viittaamassani kohdassa sanotaan myös ettei rakkaus katkeroidu tai muistele kärsimäänsä pahaa. En koe katkeroituneeni, vaikka ensimmäisen parisuhteen mentyä suoraan sanottuna päin helvettiä, suhtauduin pitkään melko skeptisesti parisuhteiden onnistumiseen kohdallani, mistä miehenikin sai varsinkin suhteemme alkuaikoina osansa.

Eron jälkeen hain tapani mukaan syitä itsestäni, persoonastani ja toiminnastani. Laihduin muutamassa viikossa seitsemän kiloa ja nukuin vuorokausia läpeensä. Alun vellomisen jälkeen totesin hoitaneeni oman osuuteni melko hyvin ja osasin antaa ajan kanssa myös toisen osapuolen mokailut anteeksi. Itse asiassa olen useaan otteeseen hämmästellyt sitä, miten täysin voikaan antaa, aikanaan niin paljon loukanneet teot, anteeksi.

Allekirjoitan jossain määrin myös väitteen siitä, ettei rakkaus koskaan katoa. Siis minun tapauksessani ainakaan. Minä saatan muuttua ja valita, haluanko olla rakastamani ihmisen kanssa, jaammeko yhdessä olemisen näkökulmasta riittävästi samoja arvoja tai tulevaisuuden ja nykyisyyden suunnitelmia. Ja rakkauden kohde valitsee toki omalta osaltaan, mitä haluaa ja rakastaako ylipäätään takaisin.

Se että rakastan jotakuta yhä jollain tasolla ei tarkoitakaan sitä, että haluaisin esimerkiksi koskaan olla, satunnaisia tapaamisia tiiviimmin, tekemisissä entisen poikaystäväni kanssa. Pohdin silti ajoittain, mitä hänelle kuuluu ja iloitsen tai huolehdin hänen puolestaan. Kyseisen ihmisen tapauksen ja elämän viimeaikaisten käänteiden valossa olen siis lähinnä huolissani.

Minulla on useampia rakkaita ystäviä enkä koe uusien ystävyyssuhteiden syntymisen syrjäyttävän vanhoja. Harva vanhempikaan kokee esikoisen saavan vähemmän rakkautta toisen lapsen synnyttyä tai toisen, kolmannen tai neljännen lapsen joutuvan tyytymään rakkauden rippeisiin. Rakkautta siis riittää jaettavaksi.

Usein kuulen kuitenkin ympärillä olevien ihmisten tai ympäröivän kulttuurin esittävän ajatuksen siitä, että rakastuessaan vaikkapa toiseen mieheen tai naiseen oman kumppaninsa lisäksi ei rakastukaan myös häneen vaan rakastaa rakkauden tuoreempaa kohdetta puolisonsa sijaan. Ajatus on mielestäni kummallisen, sillä uskon, että voisin rakastaa kahta henkilöä myös romanttisella tavalla. Täysin eri asia on, kestäisikö tunneherkkä pääni kaikkien ”sen tyyppisen” rakastamisen voimistamia oheistunteita kerrottuna kahdella (saati useammalla).

Jollekin mieleni tai minuuteni tasolle rakastaminen on jättänyt jäljen, joka nousee esiin erityisesti alitajunnan kautta. Varsinkin unet ovat oma maailmansa, joiden koen peilaavan paljolti sitä, millaisena kokisin maailman, jos hahmottaisin sen tunteiden ja mielikuvien kautta tottumuksen, järjen ja harkittujen valintojen sijaan.

Näen paljon unia ja niiden vahva emotionaalisuus on välillä jopa kuluttavaa. Ahdistavat ja pelottavat unet saavat minut pois tolaltaan, yöllä heräämisen lisäksi joskus myös seuraavaksi päiväksi. Ja toisaalta positiivisia tunteita käsittelevät unet ovat yhtä lailla voimakkaita. Silloin tällöin rakastamani ihmiset ottavat unessa eri hahmon, kuten minäkin, mutta tunnistan heidät silti heti itsekseen, enkä osaa selittää miten.

Ja toisaalta kaikki joita olen rakastanut romanttisella tasolla, saattavat esiintyä unissani niin, että he saavat edelleen erityisen aseman tunnetasolla. Mieheni on unissa(kin) kaikista rakkain, todennäköisesti jo pelkästään pitkän yhteisen historiamme ja aktiivisessa vaiheessa olevan rakastamisen tähden, mutta kyllä menneidenkin rakkauksien kohdalla tunteeni ovat erilaiset unien muihin henkilöihin verrattuna.

Rakastaminen on minulle hyvin luonnollista, osa sitä kuka olen. Ja toisaalta kaipaan myös vastarakkautta ja rakkauteni kohteen kanssa olemista. Etäsuhteet eivät ole minulle mahdollinen tapa rakastaa. Sillä etäisyys, fyysinen tai henkinen, saavat rakkauteni hiipumaan hiljalleen taustalle, muiden taakse jääneiden rakkauksien seuraksi. Rakkaus ei ehkä katoa, mutta uusi voi viedä mennessään vanhaa vahvemmin.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa olemme jokainen todella erilaisia. Mielestäni onkin sekä mielenkiintoista että tarpeellista pysähtyä joskus pohtimaan omaa tapaansa rakastaa ja omaa suhtautumistaan rakkauteen – sekä yksilöllisemmällä että yhteiskunnallisemmalla tasolla.

Millaisia merkityksiä liitämme rakkauteen ja rakastammeko rakastamisen itsensä vuoksi vai paikkaammeko jatkuvalla rakastumisen tunteiden hakemisella jotain muuta elämästämme puuttuvaa? Keillä ja kuinka monella on oikeus rakastaa toisiaan ja miten tuon oikeuden tulisi ilmentyä?

Lupaan siteerata raamattua maksimissaan yhdessä postauksessa vuosittain ja olkoon nyt se kerta: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.”

Kuva on osa Jussi Eerolan häissämme ottamasta kuvasta.