Olen saanut ja saan nauttia vielä hetken keskivertoa pidemmästä joululomasta; Kävin viimeisessä opiskeluihin liittyvässä tapaamisessa 18. joulukuuta ja palaan koulun penkille loppiaisen jälkeisenä maanantaina, seitsemäs tammikuuta. Eli lähes kolme viikkoa lomaa!
Nämä ovat varmaankin niitä paljon mainostettuja, opiskelujen ohessa lapsen saamisen hyviä puolia. Lapsen päiväkoti meni nimittäin kiinni kahdeskymmenes päivä ja aukeaa samana päivänä kun palaan fyysisesti opiskelujen pariin. Lasta ei näin ollen tarvitse viedä ollenkaan niin kutsuttuun varahoitopaikkaan eli toiseen läheiseen päiväkotiin, jossa hän olisi joutunut toimimaan vieraiden tilojen lisäksi myös (osittain) uusien aikuisten ja lasten kanssa.
Puhun fyysisestä opiskelemaan palaamisesta siksi, että olen hellinyt kunnianhimoisena tavoitteenani erään kouluun liittyvän esseen, hurjimmissa unelmissani jopa kahden, tekemistä joululomalla enkä ole vielä edes aloittanut. Syytän Kuopion reissua, laivareissua, jouluaattoa, rääppiäiskyläilyjä, uimista, kavereiden näkemistä, saliharjoittelun aloittamista… Oli miten oli, aion varmaan raahautua tässä lähipäivinä vanhemmilleni ja päästää lapsen irralleen mummolaansa ja upota tietokoneen kanssa sohvannurkkaan; Miehen työt jatkuvat normaalilla tahdillaan huomenna, joten lastenhoitoapua ei ole enää luvassa (työpäivän aikaan) siltä suunnalta.
Joululoman aikana perheessämme on puhjennut tulehtuneen viisaudenhampaan ja joulusiivouksen kuumentaman perheriidan lisäksi myös akuutti äitiyssymbioosi. Se on kauhean kiva asia vauva-ajan alussa, jolloin maitoa pitää saada tulemaan desikaupalla ja itkua, hysteriaa sekä huonommuudentunteita aiheuttavien äitihormonien tulee auttaa palautumisessa. Mutta mitä ihmeen virkaa tällaisella olotilalla voi olla, kun lapsi lähentelee kahden vuoden rajapyykkiä ja olemme juuri saaneet kaikki tottumaan työ-opiskelu-päiväkotiarkeen?
Minulla on ollut hääpäiväreissun verran aikaa analysoida tilannetta. Aikalisä ja niin edelleen. Kahden aikuisen matkallahan ei koskaan saisi puhua tai pohtia lapsiin liittyviä teemoja, kun niistä pääsee kerrankin eroon. Ainakin jos naistenlehtiä on uskominen. Kun olemme lomalla kököttäneet viikkokausia keskenämme, on sitä ehtinyt miehenkin kanssa viettämään aikaa ja keskustelemaan säästä, peleistä, ärsyttävistä tekopyhistä bloggaajista, ruoasta, sukulaisten ominaislaadusta ja työpöydän uusimisesta. Näin muutamia teemoja mainitakseni. Joten en aio ottaa asiasta huono vaimo-stressiä.
Pääsin pohdinnassani kahteen tarpeeksi uskottavalta kuulostavaan selitykseen, joista molemmat pitänevät paikkansa ainakin osittain. Ensimmäinen on äitiysteemojen kuolematon klassikko, joka lähentelee vanhemmuuden suunnattomassa paineessa miltei timantoitunutta ydintä – nimittäin äidin syyllisyys. Olen varmaan potenut opiskelun ilon ja (enimmäkseen) hyvin päiväkotiin sopeutuneesta lapsesta kokemani ylpeyden seassa kuitenkin huonoa omatuntoa lapsen viemisestä päivähoitoon ennen maagista kolmen vuoden ikärajaa.
Lapsikin on kasvanut sen verran, että hän on ehkä tajunnut tällaisen vanhempien kanssa kotona nyhjäämisen olevan vaihtoehto päiväkodissa vietetyille arjen aamu- ja iltapäiville. Tai sitten kyse on jostain päiväkotiin ”hylätyksi” tulemisen aiheuttamasta posttraumaattisesta stressireaktiosta.
Miten tämä äkillinen ja odottamaton äitiyssymbioosi sitten ilmenee? Lapsi ei meinaa mennä päiväunilleen totuttuun tapaan sänkyynsä kipuamalla ja nukahtamalla omine aikoineen vaan äitiä huudellaan silittämään ja unikaveriksi. Sama hässäkkä alkaa keskellä yötä, jos lapsi sattuu havahtumaan valveille jossain vaiheessa uniaan. Päivälläkin huudellaan äitiä leikkikaveriksi ja kyhnötetään sylissä.
Äiti puolestaan ihmettelee, mitä on tehnyt väärin, kun lapsi on taantunut reippaasta taaperosta takaisin sylivauvaksi ja paikkaa huonoa omatuntoaan kehittämällä itselleen stressin siitä, onko lapsi saanut joululomallaan varmasti tarpeeksi perheen yhteisiä kokemuksia vai pitäisikö häntä lähteä kiikuttamaan vielä kaiken maailman teemapuistoihin, museoihin tai sisäleikkipuistoihin.
Ja vuorokauden kestävällä hääpäiväreissullakin ehtii huokailemaan pariin otteeseen, että mitenhän se lapsi nyt pärjää, yhyy. (Mitenkään epäilemättä vanhempieni kykyä pitää lastenlastaan turvassa ja viihdytettynä, ovathan he saaneet kolme paukapäistä lasta kasvatettua, kaksi aikuisikään ja kolmannen toistaiseksi yläasteikään saakka.)
Kristaliina kirjoitti blogissaan pitkän loman jälkeisestä koko perheeseen enemmän tai vähemmän vaikuttaneesta kotiinpaluushokista. Paluushokista olin kuullut monen perheen kokemuksia ennenkin, mutta mikä ihmeen lomallejäämisshokki? Mistä tämä nyt oikein on kotoisin? (Varsinkin kun päiväkodilla on noinkin kivaa kuin mitä lomallejäämispäivänä otetut kuvat kertovat.)
Löytyykö teiltä vastaavia kokemuksia?
Onko lapsillanne tai tutuilla lapsilla ollut kausia, jolloin vanhempiin (vanhempaan) olisi takerruttu tuikemmin ilman sen kummempaa syytä?
Aiheuttavatko pidemmät lomat vanhemmuuden tunnepossujunan (vuoristorata olisi liioittelua) tai erityisiä tunnekuohuja lapsissa?
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ
Voin kyllä niin samaistua noihin syyllisyyden tuntoihin, vaikka ei oma pieni vielä vuottakaan ole.. Tytärpuolen (8v.) kanssa olen noita synkeitä huolen ja syyllisyyden tuntoja myös käynyt lävitse, mutta en ehkä aivan niin vahvasti kuin oman pienen kohdalla. Näin myös loma-aikana, jolloin mieskin oli poissa töistä ja ”pitäisi olla ja tehdä vaikka mitä”. Mutta ne huonommuuden tunteet jylläävätkin päälle. Itse oman itseni analysoinnissa olen tähän mennessä päätynyt siihen, että koska kaikki normiaktiviteetit loman ajaksi loppuvat, se vaikuttaa niin lapsiin kuin aikuisiin. Kun ei koko ajan tarvitsekaan olla välttämättä menossa, sitä aikaa jää myös asioiden pohtimiselle ja (yli)analysoimiselle, mikä taas sitten herättää enemmän tunteita ja kyseenalaistusta siitä, tekeekö tarpeeksi. Jolloin kierre on valmiina – nyt kun olisi sitä aikaa tehdä jotain yhdessä, ja vaikka kuinka tekisikin, niin mieli ehtii kysyä sen tietyn todennäköisesti jokaiselle äidille tutun kysymyksen, johon hyvin olennaisena osana kuuluu termi ”tarpeeksi”.
Ehkä näin siis sinullakin? Eritoten, jos arkeen paluu – shokin jälkeen ei moiset ajatukset enää samalla tavalla piinaa mieltä, niin ehkä kyse olikin sitten juuri tästä. Että on ollut aikaa miettiä. Ja kun lapsikin on kotona eikä myös vanhempien lailla koko ajan menossa, hänelläkin on aikaa enemmän ripustautua äitiin/isiin/molempiin.
Hyvää Uutta Vuotta 2014 sinne teille koko perheelle, ja toivotan voimia ja puhtia edelleen koulu- ja taaperoarjen pyörittämiseen! Olet ihmenainen!
Tuo on ihan totta, että ajatuksiaan ehtii pyöritellä (joskus liikaakin), kun voi vapauttaa mielensä arjen rutiinien pyörittämisestä, tai ainakin keskittyä vain ihan niihin ydinasioihin kuten ruoka-aikoihin ja päiväuniin.
Ihanaa alkanutta vuotta teillekin ja voimia haasteisiin – sekä suklaalakkoon! 😉
Heh, jos saan oikeasti kasaan halajamani opintopistemäärän keväältä, annan itselleni vähän ihmepisteitä!
Kuulostaa todella tutulta ja normaalilta. Minulla ei ole omia lapsia, mutta todella tärkeitä ja rakkaita pieniä pikkusisaruksia. Olen myös päiväkodin hurjan kiva stressinaiheuttaja 😉
Oman kokemukseni mukaan lapset aloittaa hieman jo taantumuskauden viimeisienä päiväkotiviikkona. Niin tekevät myös aikuiset. Puhuvat kovastikin että enää 5 päivää jäljellä jne.
Päiväkodissa vastaanotetaan lapsia jotka mieluiten kellisivät aikuisen kanssa. 🙂
Eiköhän suurin osa allekirjoita että odottaa kuin kuuta nousevaa aikaa, kun voi rauhassa nousta vailla kiirettä.
Ihanaa että päiväkodilla on hurjan kivoja stressinaiheuttaja-lapsenkasvattaja-välillä kivempia kuin omat vanhemmat-luotettava aikuinen-tyyppejä!
Vähän kyllä hirvittää, millaista täysipainoista huomiota ja palvelua taaperomme olettaa saavansa kun arki jälleen tiistaina pyörähtää käyntiin. O-ou. 🙂