Kun muutimme mieheni kanssa saman katon alle, lihoin kahden ensimmäisen vuoden aikana lähemmäksi kymmenen kiloa, joista pudotin sittemmin suurimman osan ja keräsin niitä takaisin raskausaikana, (vaikka noudatinkin jälkimmäisenä ajanjaksona varsin valvottua ruokavaliota. Pahuksen raskaushormonit!).

Syytän vuosia sitten tapahtuneesta painonnoususta Helsingin julkisen liikenteen erinomaisten yhteyksien (vrt. pyörällä liikkuminen Keravalla) lisäksi sitä että arkiruoka oli yksinkertaisesti niin hyvää, että sitä tuli syötyä ihan syömisen ilosta. Nykyään tiedän, ettei ruoka lopu ja vaikka se loppuisikin, miehen laittama seuraava ateria on suurella todennäköisyydellä yhtä hyvää.

Arkiruokamme on yleensä perusterveellistä ja kasvisvoittoista, mutta toisinaan mies pistää pöydän koreaksi vähän tuhdimmilla eväillä. Yleensä silloin, kun syöjiä on enemmän ja vieraat pitävät osaltaan huolen tarjottavien tuhoamisesta.

Viikonloppuna mies pyöräytti itse sämpylät, jauheliha- ja kasvispihvit, mausteperunat sekä majoneesin. Hampurilaisiamme kootessamme vitsailin miehelle ja ystävilleni että ensi kerraksi mies tekee cheddarinkin itse. Tulisipa ainakin reilu tauko hampurilaisaterioiden väille!

Viimekertaisen hampurilaiskattauksen jälkeen oli kieltämättä (taas) sellainen olo, että mieheni syöksee minut vielä turmiooni. Enkä ollut ilmeisesti ainoa, sillä kummitäti J uhkasi syödä lapsen tulevilla syntymäpäivillä pelkkää mukanaan tuomia parsakaalia.

Toisaalta ruokaa ja miestäni rakastavana en edelleenkään osaa ihan vakavalla naamalla valittaa siitä, että puolisoni valmistaa maukasta ruokaa. Sillä se olisi jo hieman hölmöä, eikös. Jopa tänä läskivihan kulta-aikana, jona pikaruokapaikkakin myy karppihampurilaisia…