Yöllä möyrintänsä aloittanut vatsa. Kurja olo ja sairaslomapäivä. Sängynpohjalla hikoilu, märät pyykit ja pölyiset nurkat. Sähköposti täynnä hoidettavia asioita. Illalla saunassa aukeavat hartiat, huono omatunto kuluneen viikon kehnosta liikuntasaldosta.

Typerä hullaantuminen ja tuttuakin tutumpi, joskin harvinainen vatsanpohjan kutina. Lapsi joka ulkoiluttaa koiraa juoksuun pyrähtäen, hypähdellen ja nauraa kihertäen. Ilta-auringon viimeiset säteet ja hetken hengähdystauko miehen kanssa sängyssä löhöten. Pakollinen kauppareissu, joka sekin on liikaa olotilaan nähden: kotona iskee väsymys ja jälkihiki.

Partioleirille pakkaaminen. Tavara kerrallaan, listat lyhenevät vähitellen. Laukut sohvalla täyttyvät. Tosin niiden piti täyttyä leirillä tarvittavista vaihtovaatteista, otsalampuista ja lapsen hoitotarvikkeista eikä kissoista. Kaikkea ei ilmeisestikään voi saada.

Toiminnan tasolla paljon pieniä asioita, vähän mitään mullistavaa, mutta ajatuksen ja tunteen tasolla suuria nousuja ja laskuja. Kiukkua, turhautumista, iloa, onnenpilkahduksia ja intohimoa. Kappaleita toisensa jälkeen. Koskettavia, läpeensä tuttuja sanoja, joiden äärellä, kanssa on itketty kerta toisensa jälkeen.

Kunhan tästä hiljaisten tunteiden pyörityksestä selviän kunnialla, sukellan taas yhteen todellisuuteen normaalin arkitodellisuuteni sisällä: Pääsiäisleirille, joita on kertynyt jo lukuisia aikaisempina vuosina.

Paljon muistoja: riehakkaita lipunryöstöjä, lähes hartaita iltanuotioita, sisarillisia saunahetkiä, onnistumisen kokemuksia partiokasvattajana, parisuhdekriisejä ja ystävyyksien solmimisia. Kaikista kerroksista muodostuu se tunnetila, jonka pinnalle lähden rakentamaan seuraavaa neljää päivää.

Toinen jalka ovensuussa, yhtä aikaa kiinni ja irrallaan. Me lähdemme nyt, mutta tulemme vielä takaisin. Hieman muuttuneina, enimmäkseen samanlaisina.