Heti tekstin aluksi ilmainen vinkki tuleville sukupolville: Angstinen ja epävarma teini-ikä tai varhaisaikuisuus ei ole ehkä paras mahdollinen hetki tutustua aviomiesehdokkaan perheeseen. Kun omien vanhempien, kenties keskivertoa hieman tiukempi, lieka alkaa höllentyä, saattavat orastavan parisuhteen toisen osapuolen perheen erilaiset säännöt, rajoitukset ja elämäntavat ottaa päähän enemmän kuin aihetta olisi.
Ja kun huumorintajuissa tai -tajuttomuuksissa sekä sopivaksi katsotuissa kommentoinnin aiheissa on eroja puoli ja toisin, soppa on yhtä tehokkaasti leviävä ja helposti valmistettu kuin somekokilla konsanaan… Nykyisen parisuhteeni alkuvaiheessa rätisi ja paukkuikin säännöllisesti, lähinnä oman herkkähipiäisyyteni vuoksi. Kaivoin jopa matalia juoksuhautoja ja pitkävihaisena märehtijänä väärällä jalalla liikkeelle lähdöstä oli työlästä päästä yli. Viime vuosina kaikki on kylläkin rullannut mielestäni varsin sujuvasti ja viimeistään lapsemme on toiminut tehokkaana välien rasvaajana.
Koska olen pienen ikäni koettanut haalia tunnustusta ja hyväksyntää ja saanut sitä murusen sieltä, toisen täältä, kaipaisin omien lähtökohtieni vuoksi varsin pehmeää ja lämminhenkistä vastaanottoa uusiin yhteisöihin uskaltautuessani. Olenkin edelleen kiitollinen ensimmäisen poikaystäväni äidille, joka antoi minulle varauksettoman hyväksyntänsä sekä luottamuksensa. Ja toivotti minut heti tervetulleeksi osaksi perheen yhteisiä puuhia ja matkoja sekä pyörimään kotiinsa – niin sohvannurkkaan kuin imurinvarteenkin. Myös pitkäaikaisen ystäväni J:n äiti on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka kotiin oli aina mukava tulla kylään, sillä hän sai läsnäoloni tuntumaan toivotulta.
Olemme kuitenkin kaikki hyvin erilaisia siinä, missä määrin ja laajuudessa jaksamme ja suvaitsemme ydinperheemme ulkopuolisia persoonia kotiympyröissämme – ja perustavanlaatuisemmalla tasolla myös siinä, keitä miellämme kuuluvaksi perheeseemme. Kuuluvatko perheeseen vanhemmat ja lapset vaiko myös isovanhemmat, enot, tädit, lasten puolisot, lapsenlapset, naapurin parhausaikuiset tai läheisimmät ystävät? Minun perhekäsitykseni on epämääräistä, jatkuvassa muutoksessa olevaa sorttia, joka venyy, vanuu ja laajenee.
Kotini on myös avoin kohtaamisille; Vaihto-oppilaat, sohvamatkaajat, lapsen kaverit ja ystävien seuralaiset ovat tervetulleita minikolmioomme syömään, juomaan, punkkaamaan ja leikkimään. Äidinäitini oli kuulemani ja kokemani mukaan ihminen, jonka ruokapöytään katettiin tarpeen mukaan lisää lautasia ja jolla saattoi olla oman viisipäisen lapsikatraan lisäksi pitkiäkin aikoja sukulaisten lapsia hoidossa. Myös lapsuudenkotiini on saanut pyytää yökylä- ja syntymäpäivävieraita ja mieheni sanoo vieraanvaraisuuteni olevan ei niinkään perittyä vaan ennemmin opittua hulluutta. Luulen tuon, varsin pitkälti sosiaalista elämääni määrittelevän, ominaisuuteni olevan yksi syy sille, miksi tulen niin hyvin toimeen vaikkapa Tessan kanssa.
Eilisissä sukujuhlissa huomasin, lähemmäksi vuosikymmenen takaisesta hankalasta alusta huolimatta, viihtyväni mainiosti tuossa kansainvälisessä, monikielisessä ja yhtä pitävässä porukassa, omine hölinöineni ja epävarmuuksineni.
Ruokailukatoksen reunassa roikkui rivi eri maiden lippuja ja väkeä oli, kliseisesti vauvasta vaariin ja vaaleasta tummaan. Sain aikaan yllättävää samanmielisyyttä tulvivan keskustelun modernien, valkoisten laatikkotalojen ja mustien, tanskalaistyylisten omakotitalojen ihanuudesta sekä pitää sylissäni lämmintä ja leppoisaa australianterrieriä. Poltin niskani meitä yllättäen hellineessä auringossa, puhuin pari sanaa ruotsia ja keksin mistä mieheni on perinyt satunnaiset maisema-arkkitehtikohtauksensa.
Pikkuserkkujeni äiti toivotti mieheni tämän ensimmäisellä Juankosken vierailulla, seurustelumme alkuaikoina, tervetulleeksi sukuun. Miehestäni se oli vähän turhan suorasukaista parisuhteemme tuoreuden huomioon ottaen, mutta minusta se oli oikein paikallaan ja ihanaa. Niin helposti kuin itseni ulkopuoliseksi ja huonoksi seuraksi hetkittäin tunnenkin, eilen oloni oli (jälleen) tervetullut. Ja se on aika tärkeä kokemus, itse kullekin.
Johonkin perheeseen ja sukuun voi olla helpompi solahtaa kuin toiseen – ja joihinkin jopa mahdotonta. Jokaisessa prosessissa on kuitenkin varmasti omat karikkonsa… Vai mitä sanotte? Millaisia kokemuksia teillä on uuteen perheeseen tai sukuun tutustumisesta ja kenties siihen kuulumisesta? (Joko puolison kautta tai elämäntilanteen muutoin muuttuessa.)
Mutta niistä juhla-asuista vielä sananen. Tai olkoot, nyt oli niin syvälliset ja sekavat selitykset pohjalla että antaa kuvien puhua puolestaan.
P.S. Appivanhemmille kiitos ja anteeksi. Osaan olla ajoittain aika rasittava.
