Ei tarvitse ottaa niin paljon itseensä

Mutta mitä jos otan?

Monessa kohtaa olen aika paksunahkainen. Vuosia kestänyt koulukiusaaminen karaisi haistattamaan yhdentekevien tyyppien sanomisille pitkät. Tuntemattomien ja anonyymien mielipiteet eivät hetkautakaan uimapatjaani suuntaan tai toiseen, ovatpa vain virtaavaa vettä pohjan alla. Läheisten ihmisten ja elämääni kiinteästi kuuluvien kommentit, tuhahdukset tai muka rakentavat kehitysehdotukset saattavat kuitenkin kolahtaa kipeästikin.

Joissain hetkissä ilkeämieliseltä kuulostava heitto saattaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sopivasta väsymyksen, nälän tai heittelevien hormonien Bermudan kolmiosta saattaa hyvinkin purjehtia ulos vakavaa osumaa ottanut laivanraato. Eniten kirpaisevat paikkaansa pitämättömät tai epäreilulta tuntuvat kommentit.

Otetaanpa esimerkki parin päivän takaa. Sattuipa tilanne, jossa seurueen miespuoleiset jäsenet saattoivat kyllä istua sohvannurkassa oluttölkki kädessään katsomassa jalkapalloa tuntikausia ilman että saivat myrkyllisiä katseita ja tiuskaisuja osakseen. Mutta auta armias, jos en saman tien heittänyt konettani olan yli ja hypännyt ylös sohvalta lapseni kitistessä kymmenettä kertaa saman päivän aikana pukemistilanteessa, josta hän tiettävästi selviää hetken itsekseen kiukuteltuaan. Silloin sopi kyllä kommentoida suureen ääreen, miten äiti ei selviä kyllä mihinkään sieltä.

Niin noh. Opintotukilautakunnalle olisi kiva näyttää syksyllä valmista opinnäytetyötä kesäopintotuen saamisen perusteeksi ja satunnaiset palkalliset kirjoitushommatkin nakutella joskus valmiiksi. Keskittyminen on lasta toisella silmällä valvoessa ihan riittävän hankalaa ja jatkuva lapsen perässä kulkeminen tekisi siitä täysin mahdotonta. Mutta minullahan ei voi olla mitään tärkeämpää tekemistä kuin auttaa kotiaskareissa ja valvoa lapseni jokaista sukanlaittoa ja henkäystä kymmenen sentin päästä. Olenhan nainen.

Kuvatun kaltaisissa tilanteissa minua ei ärsytä niinkään itseeni kohdistuva kritiikki vaan se, että asiasta ei voida sanoa minulle suoraan, vaan sitä kommentoidaan joko minun kuulteni tai selän takana puolisolleni, ystävilleni, tutuilleni tai jopa kaksivuotiaalle lapselleni. Ja tietenkin se taustalla hiertävä tosiseikka että samassa tilanteessa en saisi lainkaan happoroiskeita selkääni, jos sattuisin omistamaan kivekset.

Epäreiluus voi perustua muuhunkin kuin sukupuoleen. Vaikkapa suhteet, paino, siviilisääty tai ikä voivat altistaa ikäville kommenteille, joilta toiset taas säästyvät. Oma lukunsa ovat aiheettomat kommentit, joilla yleensä annetaan ymmärtää kommentoijan tuntevan puheenaiheena olevaa henkilöä paremmin tämän raha-asiat, ruokailutottumukset, terveydentilan, henkisen kyvykkyyden tai ajatusmaailman. Pieleen menee, suurimman osan ajasta ja sellaisten juttujen kertoileminen totena vasta ärsyttääkin.

Laajemmin elämässä tehtyjä valintoja arvottavat lausunnot saattavat niin ikään särähtää korvaan, vaikka olisinkin tehnyt omien ratkaisujeni kanssa rauhan. Kun joku pauhaa siitä, miten lapsen hankittuaan tämän seurasta pitäisi nauttia ympärivuorokautisesti, jättää työnsä ja opiskelunsa puoleksi vuosikymmeneksi tauolle, unohtaa aikuisten kesken tehtävät irtiotot sekä omat harrastuksensa, joudun toisinaan pohtimaan, olenko vanhemmuuden valintojeni kanssa aivan hakoteillä.

Muitakin vastaavia kysymyksiä tarjoillaan omaa elämäntapaansa hehkuttavien toimesta pohdittavaksi. Kehon palvontaa, äärimmäisyyksiin vietyä ruokavaliota, sekasotkun ihannointia, reppu selässä elämistä, ympärivuorokautista työtahtia ja kaiken vapaa-ajan nielevää harrastusta – tuttavapiiristä löytyy jos jonkinlaista häärääjää. Täytyy kuitenkin sanoa, että hyvin harva heistä tuputtaa omaksi kokemaansa elämäntapaa muille, mikä on mielestäni hienoa. Kyllä maailmaan erilaisia olemisen tyylejä mahtuu, jos vain annamme muidenkin päättää ihan itse, mikä heille sopii parhaiten.

Veljeni sanoi edellä kuvatusta epäreiluksi kokemastani kommentista hänelle avautuessani, ettei minun tarvitsisi tai kannattaisi ottaa niin paljon itseeni. Hyvä periaate, mutta entä jos tunnereaktio vain tulee, vaikka kuinka koettaisin järkeillä sen tiehensä ja selittää tilanteen parhain päin itselleni?

Jos on pohjimmiltaan melko herkkää sorttia, muiden tunnetiloja tarkasti kuulostelevaa ja niihin helposti mukaan tempautuvaa tyyppiä, voiko koskaan kovettaa itseään niin, etteivät mitkään kommentit enää loukkaisi?

Onko se edes tavoiteltavaa vai menettääkö siinä sivussa itsestään jotain sellaista, mikä olisi suurimman osan ajasta vahvuus? Pitäisikö meidän kaikkien olla teflonpintaisia ihmissuhdesurffareita, jotka jättävät hankalat tilanteet ja tyypit surutta taakseen pienenkin vastoinkäymisen sattuessa?

Minusta loukkaantumiselle, harmitukselle, jopa vihalle täytyy antaa tilaa. Jos tunteen ei anna tulla, mikä herättäisi koskaan ajattelemaan, kohtelevatko toiset ihmiset meitä toivomallamme tavalla ja jos eivät, mistä laiminlyöminen, nälviminen tai toistuva negatiivinen kommentoiminen kertovat? Tunteilla on tehtävänsä sosiaalisten suhteidemme rakennusaineena. Niille ei tarvitse antaa jatkuvasti ylivaltaa, mutta ne voivat kertoa meille paljon siitä, mitkä asiat ovat meille aidosti tärkeitä ja milloin kaipaamme muutosta asioihin.

Vai mitä sanotte?

14 kommenttia artikkeliin “Ei tarvitse ottaa niin paljon itseensä

  1. Mä ajattelen niin, että jos ei koe negatiivisia tunteita ei voi tuntea positiivisiakaan.

    Ei ole mitään helpompaa ku ”kasvattaa” muiden lapsia ;). Ja mun mielestä teän lapsi on oikeen hyvin kasvatettu 🙂

  2. Hienosti kirjoitettu teksti. 🙂 Ei sitä voi itseään totaalisesti kovettaa. Jos kovettuu, kärsii muutkin osa-alueet, mm.empatia ym. Näin se ainakin itselläni menee. Valitettavasti tässä maailmassa on sekä ilkeitä, että erittäin pahoinvoivia ihmisiä, jotka jopa huomaamattaan pahassa olossaan kylvävät negatiivista energiaa.

    Ainoa mikä itselläni auttaa ilkeämielisiin kommentteihin on se, että vaikka ilkeilijällä ei mitään näkyvästi olisikaan vinossa, jokni taustalla kiristää ja mättää, miksi rumia kommentteja suoltaa eteenpäin. Joko jokin lapsuuden traumatisoima juttu, yleensä kaikki lähtee sieltä. 🙂 Tai elämässä on sattunut niin paljon surkeita sattumuksia, että ihminen katkeroituu ja muuttuu kitkeräksi. Jotkut jalostuu kun kokevat vastoinkäymisiä, irrottautuvat vaikka materiasta jne.jotkut muuttuvat katkeraksi.

    Mutta hei katkerana sitruunana ei olisi kiva olla, mieluuimmin haavoittuva ja auki maailmalle. <3

    Pää pystyyn, olet ihastuttava ja kirjoitat mielettömän hyvin.

    Aurinkoa päivään Tiia

    • Tiedän joitain sellaisia etikkakurkkuihmisiä, että se kitkerä fiilis tulee heti samaan tilaan astuessa vastaan. Ja silloin kun itsellä on sellainen ajanjakso, että kaikki kiukuttaa, harmittaa, ärsyttää, koetan muistaa, että samanlaiseksi negatiivisuuden pysäyttämättömäksi generaattoriksi en tahdo tulla.

      Olet selvästi empaattisempi ja lempeämpi tyyppi kuin minä, kun jaksat ymmärtää ja etsiä syitä. Ja se on hienoa! Kyllä minäkin sitä välillä teen, mutta joidenkin ihmisten kanssa jaksaminen on välillä vähän lopussa, kun tuntuu ettei heille ole mitenkään päin tarpeeksi hyvä. Klassisia sitruunoita siis!

      Kiitokset ihanasta kommentistasi ja paljon aurinkoisia päiviä. <3

  3. Tosi hyvin kirjoitettu, herkkyys on voimavara eikä loukkaantunut ole se hankala ja väärin reagoiva tyyppi vaan se joka käyttäytyy tökerösti, ei ota muita huomioon, nälvii ja piikittelee tahallisesti. Sitten on hyvä vielä loukata ja väheksyä toista kommentoimalla et ”älä nyt ota sitä ittees” tai lempparini ”älä nyt ala tosta itkeen”. Siinä tilanteessa on niin itsestäänselvää, että toinen käyttäytyy kuin tampio, mutta saa sinut vaikuttamaan idiootilta joka ei tajua etteihän tässä nyt niin tosissaan (mutta pitipä päästä sanomaan silti). Monesti sit kiukku on tosi kova yhdistettynä loukattuun ja epäreiluun fiilikseen, mutta sanot mitä sanot niin homma menee vaan pahemmaksi ja sinua päädytään vaan loukkaamaan lisää.. Huoh mikä avautuminen, mutta hei kamoon. Eikö voi vaan sanoa, että ”sori, en mä tajunnut loukkaavani, ei ollut tarkoitus, en mä tiedä miksi mä noin menin sanomaan” tai jotain sen sorttista? Tsemppiä herkkikseltä!

    • Jotenkin tempauduin avautumisesi kuvaamaan tilanteeseen, koska noinhan se välillä valitettavasti menee.
      Omaa mokaa ei voi myöntää vaan toista kiusataan ja kyykytetään vaan lisää, koska toisilla tunteet nousevat helpommin pintaan kuin toisilla.

      Usein sitä vielä typertyy toisen tökeryydestä eikä edes kiukustu heti vaan vähän myöhemmin ja sitten kihisee kiukkua yksinään ja nieleskelee kyyneleitä. Ainakin niin minulle käy. Rankkaa tämä herkkistely!

      Tsemppiä sinnekin <3

  4. On mullekkin joskus kyseisissä tilanteissa kommentoitu, vaikka mulla onkin kivekset. Ei ne ihmiset aina tarkoita sillä pahaa. Muillakin voi olla huono päivä ja joitakin vain häiritsee tietokone enemmän kuin telkkari ja telkkari enemmän kuin kirja. Ehkä joskus voi kuitenkin ottaa itseensä. En vaan itse ole ikinä vielä huomannut siitä itselleni juuri hyötyä, mutta ihmiset on erilaisia.

    ps. mageet lasit 😉

    • Et sä ollut päivän pahis, sullahan oli ihan hyvä pointti.
      Ei vaan oikein toimi, kun joihinkin juttuihin ehtii reagoida ennen kuin ehtii puskea sen reaktion pois.

      Ja joillain ihmisillä on vissiin huono vuosikymmen eikä huono päivä. 😀

      P.S. Kukahan lie ostanut…

    • Meillä anoppia vallankin häiritsee mm.minun tietokoneen käyttöni mutta ei ”perheen pään” tietokoneen näpyttely. Oletusarvoisesti minä teen koneella kaikkea ”hömppää” vaikka laskuja olisin maksamassa ja mies tekee töitä (vaikka pelaisi nettipokeria, lukisi urheilu-uutisia, pelaisi fb-pelejä). Itseä ainakin nyppii sellainen sukupuolivammainen asenteellisuus mitä joskus huomaa joissakin tilanteissa ”harmittomien” huomautusten ja letkautusten taustalla piilevän

      • Miehillähän on monien vanhemman sukupolven naisten mielestä (kokemukseni mukaan) aina jotain hurjan tärkeää hommaa työn alla ja naisella ei koskaan mitään niin tarpeellista, etteikö välissä kerkiäisi vähän tiskaamaan tai kitkemään porkkanapenkkiä. 😉

  5. Hyvin kirjotetttu!

    Nyt kun lapsi loukkaantuu herra-ties-mistä aivan koko ajan, on päässäni alkanut soida Marjatta Pokelan Lörpötys. Ei varmaan mikään sanoitus ole koskaan aiheuttanut niin hirveitä aggressioita mussa kuin kuin se biisi, etenkin kohta: …höpölöpölöpö se on ihan höpö joka leikistä suuttuu. Tuolla lauseella on vuosikymmenkaupalla vähätelty mm. koulukiusaamista, ja vaikka laulun tarkoituksen voisi ymmärtää myös niin, että ihan kaikesta ei tarvitsisi välittää, on se kuitenkin myös oman aikansa tuote. Ja se aika vähätteli lapsen tunteita melkoisesti ja kasvatti aikuisia, jotka häpeävät ja väheksyvät omia negatiivisia tunteitaan.

    Huh, mikä avautuminen. Mutta kun kyllä minäkin niin mieleni pahoitin!

    • Argh, minuakin on aina ärsyttänyt tuo kappale, kun se jotenkin tiivistää sellaisen toisten tunteita vähättelevän ja ilkeämieliset kommentit oikeuttavan asenteen, jolla litataan herkemmät tyypit maanrakoon tyhjästä suuttujina tosikkoina.

  6. Kyllä joskus saa nyppiä. Vallankin tuollaisen lausahduksen jälkeen yleensä jos (nainen) vetää herneen sieraimeen, ihan syystäkin, niin sitä saa kuulla usein sitten vielä olevansa herkkänahkainen tms. Se, ettei silloin saisi reagoida jos oikein närppii ja potuttaa, on myös toisen tunteiden ja fiilisten vähättelyä.

    Kun nyt vielä mietin tuota asetelmaa missä toinen sukupuoli toljottaa silmäkovana jalkapalloa, se kun heille niin kovin tärkeää ja jos siitä erehtyisi mitään möläyttämään, niin johan saisi kuulla olevansa nalkuttava tai muuten vaan hankala emäntä. Kuinkahan monella naisella on niin kaikennieleviä harrastuksia että niitä oikeasti saisi seurata viikkotolkulla niin, että muu perhe hipsuttaa sukkasillaan ettei vain tämä tärkeä elämys millään lailla häiriintyisi. Terveisin urheiluhullun emäntä, joka ei malta aina pitää naamaansa kiinni.

    • Naiset ovat herkkänahkaisia helposti, jos jotain sanovat, mutta mietin, sanottaisiinko miehestä vastaavassa tilanteessa samaa vai olisiko tämän tunteille jotenkin automaattisesti vahvempi oikeutus.

      Enpä keksi lähipiiristä kovinkaan montaa naispuolista tuttua tai ystävää, jolla olisi vastaavalla tavalla rauhoitettua harrastusta tai television/netin välityksellä seurattavaa lajia. Raviurheiluhullu tuttavapariskunta kyllä löytyy, mutta he ovat tapittaneet yhdessä kisoja vuosikymmenet. Ehkä kiinnostuksenkohteen pitäisi olla yhteinen, niin molemmat osaisivat antaa sille aikaa eikä hermot kiristyisi? Mutta harvallapa se on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *