Minun arkeni – jonkun lapsuus

Neuvolan seinällä, opiskelujen hanketyöskentelyn toimipaikassa ja parissa muussakin yhteydessä olen törmännyt julisteeseen, jossa on kerrostalon kuva. Huoneissa asutaan, eletään, venytellään, pyykätään, kokataan, leikitään ja puuhataan muutakin arkista. Julisteen arkipuuhien sekaan ujutettu teksti muistuttaa että: ”Sinun arkesi, jonkun lapsuus.”

Kun suunnittelen arkirumbaa: opiskeluja, partiota, kuntoiluja, kaverien tapaamisia, ja parisuhdeaikaa tai kun listaan itselleni ylös tehtäviä asioita sekä tavoitteita, koetan muistaa että kaikki, millä elämäni täytän, vaikuttaa vielä tässä vaiheessa hyvin välittömästi myös lapseeni.

Kiire, hermojen kiristyminen ja ylipäätään helposti nollasta sataan kiihtyvä, ajoittain hyvinkin ehdoton luonteeni heijastuvat siihen, miten kiellän ja komennan lastani sekä annan tälle palautetta. Olemme kaikki erilaisia vanhempina, koska olemme erilaisia myös ihmisinä. Siinä missä hyvin lempeän ja mukautuvan ihmisen täytyy joskus poistua mukavuusalueeltaan ja pistää lapselleen tiukat rajat minun täytyy puolestani miettiä, tarvitseeko kaikista asioista oikeasti olla niin ehdoton ja vaatia lapselta niin paljon kuin mitä luonnostani tekisin. Oman luontaisen toimintamallin muuttaminen jos mikä on nihkeää ja vaatii tietoista työstämistä.

Välillä on hyvä pysähtyä, millaisen lapsuuden ja lapsuusmuistot haluaisin lapselleni ideaalitilanteessa antaa. Vaikkei kaikkea sitä voikaan saavuttaa, antaa olennaisten asioiden äärellä viivähtäminen toivottavasti suuntaa suunnittelulle ja oman toiminnan pohtimiselle. Jos mietin, mitä haluaisin lapseni muistavan lapsuudestaan, toivoisin isojen linjojen olevan sellaiset, että kaikenlaista puuhattiin, käytiin joskus museoissa, puistoissa, retkillä ja reissuilla, mutta pääsääntöisesti elettiin hyvin tavallista arkea. Käytiin kaupassa, kokattiin, siivottiin ja hoidettiin askareita yhdessä, luettiin iltasatu ja leikittiin toisinaan jotain ajan kanssa.

Harrastuksien aloittamisella ei ollut niin kiire, sillä päiväkodista sai kavereita ja puuhaa päiviin. Illalla oli aikaa rauhoittua kotona olemiseen, kiivetä välillä syliin kyhnöttämään, jutella kotimatkalla asioista ja nähdä läheisiä osana arkea. Vanhemmilla oli omia puuhia, bloggausta, pelaamista, partiota ja urheilua, mutta lapsellakin oli oma, arvostettu ja kaivattu paikkansa osana elämää, ei vain arjen pakollisena aikasiepparina tai omien menojen hidastajana. Sellaiset arjen raamit toivoisin voivani rakentaa lapselleni.

Siksi sanon monille partiopesteille ei, urheilen vain muutaman kerran viikossa, harkitsen jokaiseen projektiin mukaan lähtemistä tarkkaan, siirrän silloin tällöin vähemmän tärkeitä huushollihommia hamaan tulevaisuuteen ja pidän välillä bloggausvapaita päiviä. Olen nimittäin äärimmäisen hyvä täyttämään kalenterini piripintaan ja juoksemaan tapaamisesta toiseen tuuli niskassa viheltäen. Turhankin hyvä.

Lapseni ja vanhemmuuteni takia hidastan kuitenkin tietoisesti tahtia. Nappaan lapsen mukaani menoihin rattaissa, ehdin vasta seuraavaan junaan, koska pysähdyin ruokkimaan sorsia, ostan mansikoita ja pyyhin punaiseen marjamehuun värjäytyneitä sormia, vaikka tiedän että minun pitäisi olla jo toisaalla. En voi olla varma, mutta epäilen, että katuisin joskus vanhana, en suinkaan tekemättä jääneitä projekteja, näkymättömiin jääneitä vatsalihaksia tai pesemättömiä ikkunoita, vaan lapseni kokemusta siitä, ettei äidillä ollut koskaan aikaa.

Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, mutta toivon että halu kehittyä, muuttua ja mukautua riittäisi. Että halu tehdä elämään tilaa ihmettelylle, hellyydelle ja näennäisen merkityksettömälle olemiselle, oman ja lapsen arjen eteen, olisi tarpeeksi.

 

5 kommenttia artikkeliin “Minun arkeni – jonkun lapsuus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *