Mietin mökillä, kameran etsimen läpi ja välillä kameraa kaulassa roikottaen, lapsen, miehen ja koiran touhuja seuratessani, että aikamoisia urpoja nämä laumani jäsenet ovat.

Yksi nuoleskelee mustikoita irti pensaasta ja syö varmasti enemmän lehtiä kuin marjoja. Toinen unohtuu koneen ääreen tunniksi, vaikka on juuri käskenyt minut syömään. Kolmas istuu vadissa lauteella, ilmoittaa olevansa kiuas ja toteaa, että hänen päälleen saisi nyt heittää vettä.

Ja samaan hengenvetoon totesin, että nämä ovat juuri ne urpot joiden kanssa haluan kaikesta huolimatta olla. Että näiden kanssa oleminen ei aina ole helppoa kuin hengittäminen, mutta se on vähintään yhtä välttämätöntä. Ilmankaan en osaisi olla.

Siirappista tai ei, mietin taas että riitojen, tavaroiden paiskomisen, haukkuherkälle koiralle murisemisen, uhmaraivareiden, nukkumaanmenotaisteluiden ja puhkiturhautuneiden päivien väliaineena on niin paljon vakautta, tarkoituksen tunnetta ja puhdasta onnea että sillä seoksella luulisi pitävän ajoittain pahemminkin käsiin leviävän rakennelman kasassa. Ainakin jos se on rahtusenkin verran minusta kiinni.