Toisilla on rahaa on kuin roskaa – toisilla on vaan lehtiä
Juttu on julkaistu Kideblogien puolella 18.8.2014. Salamatkustajan Satu kertoi heidän taloudellisista ratkaisuistaan ja Valeäiti toi myös urakuvioita blogiin. Näistä naisista innostuneena siirsin tämän jutun Lilyyn ennen muiden arkistojen kotiutumista tontilleni. Osalle teistä juttu on toistoa, osalle uutta, tiedetään.
Minun on pitänyt kirjoittaa jo pidempään tästä aiheesta, mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle, koska olen pelännyt kirjoitukseni loukkaavan jotakuta tai poikivan vain hedelmättömän keskustelun aiheesta ”joillakin menee vielä huonommin”. Totta kai minä sen tiedän. Emme ole varsinaisesti mitään yhteiskunnan vähäosaisia tai kuulu vähimmällä sinnittelevään porukkaan. Ja osittain tilanne on riippuvainen omista valinnoistani. Itse asiassa aika paljonkin…
Opiskeluni ovat luonteeltaa melko paljon fyysistä läsnäoloa vaativia. On pakollisia luentoja, ryhmätöitä, hanketyöskentelyä sekä kolme vähintään kymmenen viikkoa kestävää harjoittelua. Osa opettajista ilmoittaa kurssien aikataulut hyvin myöhään, mikä yhdessä pakollisten läsnäolojen kanssa tekee opintojen ohella työskeltelystä varsin haastavaa. Opiskelutovereistani moni on sanonut homman olevan melkoista tasapainottelua työnantajan ja opettajien suututtamisen välillä. Muutama onkin irtisanoutunut hommastaan opintojen jäädessä junnaamaan paikalleen.
Kun aloitin opiskelut, sovimme, että saisin opiskella täysipainoisesti ja eläisimme toisen aikuisen tuloilla. Näin rahat riittäisivät pienehkön asunnon lainanlyhennyksiin ja muihin asumismenoihin sekä laskujen maksuun ja ruokaan. Asuntoon ei opintojeni alkamisen jälkeen tehty mitään isompia uudistuksia, matkat ovat olleet lähialueiden matkoja, sukulointia sekä yksi budjettimatka Espanjaan. Mutta opintoni ovat edenneet reipasta tahtia, mikä oli myös tavoitteena.
Tuolloin mietimme, onko tärkeämpää voida reissata, päivittää asuntoa isompaan tai yksinkertaisesti säästää pahan päivän varalle vaiko saada toiselle meistä, sitä kipeämmin tarvitsevalle, tutkinto valmiiksi. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon yhteisymmärryksessä, minkä luulen olleen hyvä pohja sittemmin käydyille keskusteluille liittyen rahankäyttöön.
Ja sitten kuvioon tuli lapsi, puolentoista vuoden äitiysloma-vanhempain-hoitovapaa. Lapsen vieminen puolitoistavuotiaana päiväkotiin tuntui raskaalta ja ajatus ajoittain pitkiksi venyvien koulupäivien jälkeen tai viikonloppuisin työskentelemisestä lähes mahdottomalta. Missä välissä ehtisin viettää aikaa lapseni kanssa? Aviomiehestä, ystävistä, harrastustovereista ja eläimistä puhumattakaan. Tai kirjoittaa opintoihini liittyviä esseitä saati lukea tentteihin?
Myös bloggaaminen liittyy soppaan siinä määrin, että kyllähän kuvien ottamiseen ja karsimiseen sekä muokkaamiseen, kirjoittamiseen, visuaalisten asioiden ja kollaasien kanssa jumppaamiseen ja pidempien asiajuttujen luonnostelemiseen käytetyssä ajassa siivoaisi ilta- ja yöaikaan parit rappukäytävät, jakaisi mainiokset tai tekisi oman alan hanttihommia, olettaen, että joku olisi valmis palkkaamaan oman alan hommiin lähinnä arki-iltaisin ja viikonloppuisin.
Bloggaminen kirjoittamisineen ja kuvaamisineen on minulle rakas harrastus, mutta aina toisinaan mietin, pitäisikö se lopettaa. Ei siksi että kyllästyttäisi, päinvastoin. Jos minulla olisi taloudellinen mahdollisuus siihen, haluaisin kirjoittaa enemmän, pidemmin ja satsata kuvaamiseen vielä enemmän. Olenhan kaikki tai ei mitään-ihminen henkeen ja vereen. Mutta se vaatisi enemmän lukijoita, suuremman näkyvyyden ja sitä kautta myös suuremman korvauksen. Harvahan tätä hommaa työkseen tekee, useimpien korvaukset ovat maitorahoja ja lisäsäästöjä lastenvaatekassaan; Kenties voi ostaa pari kymppiä kalliimman ulkohaalarin tai smoothiekoneen, joka ei hajoa kuukaudessa.
Tässä maassa tuhannet, todennäköisesti kymmenet tuhannet, haaveilevat rakkaan harrastuksensa muuttumisesta edes osapäivätyöksi: ompelijat, korujen tekijät, valokuvaajat, pöytälaatikkokirjoittajat, tanssijat, soittajat, laulajat ja verkkopelaajat. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja harvalle harrastuksesta koituu rahallisesti muuta kuin kuluja. Muutoin kerrytetty pääoma fyysiseen ja henkiseen terveyteen kytkeytyvine vaikutuksineen onkin täysin oma lukunsa. Olenkin siis tyytyväinen siihen, että saan bloggaamisesta edes pientä korvausta. Kunnianhimoisena ja mieluisissa asioissa kehittymisintoisena tähyilen silti alati uusia mahdollisuuksia ja ideoita.
Bloggaaminen antaa sitä paitsi harrastuksen itsensä lisäksi myös vertaistukea, uusia kavereita ja ystäviä sekä kaikkea mielenkiintoista oheistoimintaa, mitä vastaavan ajan käyttäminen työskentelyyn tuskin toisi mukanaa.
Näillä on siis menty. Olen heittänyt matkatoimistojen esitteet roskiin, perunut lehtitilauksia heti naurettavan edullisten tutustumispätkien päätteeksi, karsinut kampaajakäyntejä ja päällystänyt pilalle tahriintuneen divaanin viltillä. Olen ottanut taloudellista tukea vastaan vanhemmiltani kuntosalijäsenyydestä maksamiseen. Tehnyt hienon, terveellisten ruokien ympärille kasatun uuden ruokalistan kesälle ja todennut ruokien maksavan hurjasti; Karsinut kaikki hyvänmakuiset eli kalliit terveysjutut listalta ja päätynyt toisinaan syömään sipsiä, koska salaatti alkaa maistua puulta.
Kun opintotuesta jää osa omiin menoihin käytettäväksi, menot on pakko pistää arvojärjestykseen; Olen valinnut aina halvemman meikkituotteen, välipalavaihtoehto ja ruokapaikassa annoksen ainakin osittain hinnan perusteella. Miettinyt, haluanko elokuviin oikesti tällä kertaa, istunut terassilla kuivin suin, ja jättänyt juoksutapahtuman väliin hinnan vuoksi.
Juossut saaduilla, vanhoilla lenkkareilla (koska aiemmin ostetut hajottivat polvet), ostanut lapselle kenties ihan hyviä, mutta kuitenkin halpatuotettuja, ja siten myös pilkkahintaisia vaatteita eettinen omatunto kolkuttaen. Haaveillut tehosekottimesta, uudesta päiväpeitosta ja itkenyt katkerasti koiran eläinlääkärin maksettua maltaita. Tosin olen myös syntymäpihi ja hurjalta tuntunut eläinlääkärilasku olisi varmasti hapottanut, vaikka olisin töissäkäyväkin!
On hetkiä, jolloin miettin, mihin oikein olen ryhtynyt. Kun mietin kaverin synttärikutsun saadessani, onko varaa ravintolaruokaan vai pitäisikö jäädä kotiin. Punnitsen, onko varaa ostaa tutulta lapselle koristeltu syntymäpäiväkakku tai lähteä laivareissulle kavereiden kesken. Pahimmillaan huomaa jättävänsä asioita kertomatta, kaunistelevansa niitä tai valehtelevansa. Useimmiten kertovansa puolitotuuksia.
Rahasta puhuminen on helkkarin vaikeaa. Kun toteaa suoraan jonkin asian syyksi sen, ettei ole varaa tai tilin olevan kuun loppua kohden viittä vaille tyhjä, sosiaalinen tilanne jähmettyy hetkeksi täysin, aivan kuin joku olisi hipaissut ajan pysäyttävää sormusta ja hidastanut keskustelun, liikkeen ja eleet silmänräpäykseksi. Rahasta puhumisen kulttuuri on kokemuksieni mukaan Suomessa todella nihkeä. Vaikka syyt siihen, ettei rahaa ole kaikkeen mahdolliseen, olisivat useimpien mielestä ymmärrettävät, tuntuu sen myöntämiseen liittyvän häpeää. Ainakin itseäni hävettää.
Usein tilannetta vähätellään, todetaan että eihän sitä rahaa niin paljoa tarvitsekaan. Mutta kyllä ne puhelinmaksut, vesi ja sähkölaskut, vaaditut vakuutukset ja pienetkin harrastusmenot täytyy jostain maksaa. Ja lapsen päivähoitomaksu, joka on, mielipuolista kyllä, lähes eurolleen samansuuruinen kuin opintotukeni. Toki päivähoito on maailman mittakaavassa edullista ja mahdollistaa opiskeluni: päivähoitomaksusta karsisin menoistamme viimeisten joukossa.
Mutta entä ne puolitotuudet? Onko kavereiden näkemisen sijaan kotiin jäämiseen syynä tupakka-allergia, orastava migreeni vai viiden euron saldo tilillä? Jätetäänkö jokin saatu alennus tai etu mainitsematta ystävälle, koska ei jaksa selostaa taloudellista tilannettaan sadatta kertaa – vaikka uskoisikin tämän ymmärtävän? Vedotaanko lomailuehdotukseen vastatessa erilaisiin loman ajankohtiin, vaikka ne voisikin järjestää toisin sen sijaan, että todettaisiin budjetin olevan turhan niukka reissaamiseen? Entä jos jää kiinni tekosyiden keksimisestä, miltä se vaikuttaa?
Ja ennen kaikkea: miten puolitotuuksien kertominen ja rahan vuoksi (ehdotetussa muodossaan) yhdessäolosta kieltäytyminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Onko rahahanoja valvovalla loppuviimeksi myös pihit ja menoissaan nipistävät kaverit? Jaksaako skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen istua henkkamaukan nyppyisessä rätissä röhnöttävän ja silmäpussejaan mukana raahaavan köyhistelijäopiskelikan kanssa halvemmassa kahvipaikassa?
Ainakin omalta osaltani köyhistely, niin paljon kuin se toisinaan päähän ottaakin on myös avannut pohtimaan sosiaalista rahankäyttöä. (Asiaan perehtyneet, korjatkaa mahdolliset virheet termistössä.) Pyydän kavereita paljon kylään kahvilassa istumisen sijaan. Keitän pannullisen kahvia ja teetä sekä leivon piirakan parin kahvikupillisen hinnalla ellen halvemmallakin tai ostan pullon skumppaa parhaimmillaan yhden lasillisen hinnalla. Kysyn surutta sponsoreja blogitapaamisiin ja otan tarjotun leipomus- tai viinipulloavustuksen vastaan isompiin juhlallisuuksiin.
Pyydän kaverit yökylään löhöämään siskonpedissä, katsomaan elokuvaa ja napostelemaan jotain kaupasta ostettua kalliden kylpylälomien sijaan. Suosin taidenäyttelyiden ilmaispäiviä ja huvipuistojen ilmaislaitteita, hyödynnän esittelytarjouksia majoituspaikoissa ja etukorttialennuksia lipuista, yövyn ystävän ja tämän lapsen kanssa perhehinnalla hotellissa, pyydän appivanhemmilta tai sukulaisiltani mökkiä lainaan partioporukan reissuille.
Toivon että ainakin omat kaverini, tuttavani ja ystäväni voivat suoraan sanoa, jos jokin suunnitelma ei sovi heidän senhetkiseen budjettiinsa. Koska minulle tärkeintä on tehdä asioita yhdessä, ei niinkään se mitä tehdään. Tikanheitto pihalla, oman saunavuoron hyödyntäminen, pulkkamäki, pakettijätskin syöminen hiekkalaatikon reunalla tai lähimmälle järvelle uimaan polkeminen kelpaavat mainiosti.
Tallinnan reissulla koin taas konkreettisesti rahasta puhumisen vaikeuden, vaikka kyseisellä naisporukalla olikin enimmäkseen vahva yhteisymmärrys siitä, että euroja ei olla kylvämässä ympäriinsä. Olen kategorisesti sitä mieltä, että luotettavalle kaverille voi antaa lyhyeksi ajaksi pieniä summia lainaan, mutta sen tarjoaminen oli tilanteen tullen todella vaikeaa. En tiedä, olisiko ollut vaikeampaa tarjota vai kysyä. Ja kun toinen rohkeni tehdä aloitteen, ilma puhdistuu. Mutta miksi sen pitää olla niin vaikeaa? Onko raha kaikille ja kaikkialla tabu, enemmän tai vähemmän?
Mitä ajatuksia teillä herää rahan käyttöön liittyen?
Elääkö vähemmällä rahalla pärjätessään automaattisesta säästöliekillä?
Ovatko paineet kuluttamisesta sosiaalisia vai markkinavoimien luomia?
Onko rahasta puhuminen helppoa ja riippuuko se vastaanottajasta?
Miten pienellä budjetilla selviäminen vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin?
Oon elänyt AINA suhteellisen vähillä varoilla. Opiskelujeni kanssa töitten yhteen sovittaminen olisi suoraan sanottuna ollut henkinen umpikuja. En olisi IKINÄ jaksanut, vaikka omasta mielestäni ahkera olenkin tekemään töitä.
Opiskeluaika meni kuitenkin suhteellisen leppoisasti vähillä (opintotuki)rahoilla, ehkä juurikin siksi että kaikki opiskelijakaverit oli samassa tilanteessa 🙂 Sain myös hyvin edullisen soluasunnon jota rakastin. Ei ollut myöskään sosiaalista painetta lähteä ulos syömään kuin korkeintaan suurimmissa juhlatilaisuuksissa.
Sitten päädyinkin sattuman kautta jo työelämään, ja tutkinto jäi kesken. Palkkaus oli aika huono (vaikkakin parhaita alkupalkkoja omalla alallani) ja ”jouduin” muuttamaan pk-seudulle, pois halpojen asuntojen luota. Nautin työstä mutta välillä valvoin rahahuolieni takia ja itkin helpotuksesta kun huomasin äitini avustaneen minua pienellä summalla.
Nykyään saisin vanhemmiltani avustusta jos pyytäisin, mutta en jotenkin osaa nöyrtyä siihen. Joskus äiti kuulee jo äänensävystäni puhelimessa että raha-asiat stressaa ja saattaa laittaa pientä avustusta tililleni. Tiedän olevani hyvin etuoikeutetussa tilanteessa, että vanhempani pystyisivät auttamaan edes hieman, mutta tuntuu että elämänhallinta lipsuu käsistä jos en pärjää omillani.
”mutta tuntuu että elämänhallinta lipsuu käsistä jos en pärjää omillani.”
<3
Luulen että rahaan liittyvissä asioissa juurikin oman elämän hallintaan, pärjäämiseen, omanarvontuntoon, moneen sellaiseen perustavanlaatuiseen tunteeseen kytkeytyvät mielikuvat ja mielleyhtymät ovat niitä, jotka tekevät vähillä tuloilla sinnittelemisestä osalla niin vaikeita.
En usko että kaikki pystyvät tai että kaikkien edes pitäisi tulla jotenkin sinuiksi sen asian kanssa, että kaikesta pitää jatkuvasti tinkiä, raha-asiat stressaavat jatkuvasti ja vastoinkäymiset kaatavat talouden kertalaakista. Mitä asialle pitäisi tehdä, sitä en tiedä.
Raha tuppaa olemaan hankala asia. Omissa piireissäni onneksi muutkin elävät säästöliekissä, kukin mistäkin syystä, joten siitä puhuminen ei tästä syystä ole hankalaa. Kun piireissäni aikoinaan oli yksi, joka ei vaan ymmärtänyt rahan arvoa (ei ole joutunut tilanteeseen, missä pitäisi miettiä omaa rahankäyttöään) niin hälle en oikein pystynyt rahasta puhumaan, koska hän ei vaan ymmärtänyt mistä puhuin. Ainoa rahaan liittyvä asia, mikä on ongelmia tuottanut on lainaaminen. Aluksi lainasinkin ystävilleni rahaa, mutta huomattuani ettei se takaisinmaksu olekaan niin yksinkertaista (heistä itsestään riippumattomista syistä) en ole voinut lainata rahaa kuin vasta silloin, jos olen itse pärjännyt ilman lainattua summaa sillä koskaan ei voinut olla varma, tarkoittaako viikon päästä samaa kuin kahden kuukauden päästä.
Vaikka kuulostaakin typerälle, niin olen ollut onnekas siinä suhteessa, ettei meillä ole koskaan ollut sitä rahaa. Tarkoittaen nyt sitä, että vaikka olisikin ollut niin olisin päätynyt elämässä kuitenkin pisteeseen, missä sitä rahaa ei enää olekaan. Itseäni auttanut aivan mielettömästi olla pienillä tuloilla, kun on jo tottunut vastuulliseen ja säästäväiseen rahankäyttöön sekä pienestä pitäen omaksunut jo sen, että harvoin haluamansa saa.
Lainaamisesta kommentoinkin tuolla myöhemmin (aloitan kommentteihin vastaamisen samoin kuin lehdet, aina nurinkurisesta päästä 🙂 että se on aika hankalaa itselleni rahan vastaanottajana mutta myös sen takaisin periminen olisi tosi pyllystä, jos rahaa ei saisikaan pian takaisin.
Ymmärrän tosi hyvin tuon toisen kappaleen pointtinsi. Jos en olisi joutunut tekemään töitä rahan eteen jo yläasteikäisestä, voisin pitää sitä tosi itsestäänselvänä enkä sietäisi tätäkään määrää kitkuttelua. Arvostan sitä, että olen oppinut rahan arvon, en kovimman kautta, mutta mielestäni riittävällä tasolla!
Mun mielestä rahasta on vaikea puhua, koska ”vähän rahaa” ja ”paljon rahaa” ovat niin eri summia eri ihmisille.
On kiusallista, kun joku valittaa vähistä rahoistaan ja käykin ilmi, että oma perhe elää vielä vähemmällä. Tai siis minä kiusaannun, kun olen lähes poikkeuksetta se köyhin, enkä silti valita. En halua mitään säästeliään marttyyrin kruunua, enkä myöskään halua ajatella elämän olevan jotenkin kurjaa köyhänä.
Tosi hyvä näkökulma!
Koetan ajatella asian niin, että toisen tekee onnelliseksi vaikkapa kallis urheiluharrastus ja toisen käveleminen pitkin kotikaupunkia. Eikä kumpikaan ole sen huonompi valinta, toinen vaan on edullisempi. Ja jos sattuu arvostamaan useita edullisempia vaihtoehtoja jotenkin luonnostaan, on helpompaa elää pienellä budjetilla kun taas toinen kokee elämänsä samalla tai vaikka vähän enemmälläkin käytettävissä olevalla rahamäärällä vajaaksi.
Säästöliekillä elämiseltä kotihoidontuella kitkuttelu todella tuntuu, mutta toisaalta on niinkin, että ei tule turhia haaveiltua, kun tietää, ettei mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Me pärjäämme juuri ja juuri yhdellä pienellä duunarinpalkalla ja kotihoidontuella, mutta etuoikeutettu olen silti, koska saatoin tämän valinnan tehdä. Olen köyhä ja onnellinen kotiäiti!
Silloin jos kitkuttelu on vahvasti oma valinta ja tehty syistä, jotka tuntuvat mielekkäiltä ja rakkailta, kuten vaikka lasten kanssa vietetyn ajan nimissä, uskoisin sitä olevan helpompi sietää ja olla onnellinenkin, kuin vaikkapa sairauden tai muun äkillisen elämänmuutoksen aiheuttaman pienituloisuuden kanssa pärjäämisen. 🙂
Hyvä teksti! Vaikka en teidän elämäntilannetta sen paremmin tunnekaan, minusta tuo päätös opiskelemaan lähtemisestä kuulosti ihan parhaalta päätökseltä, myös taloudellisesti. Opiskelu tulee poikimaan kiinostavaa tekemistä myöhemmin ja tutkinto näkyy luultavasti myös tulopuolella.
Kuten ylläkin pelagia sanoi, vähän ja paljon rahaa ovat tosi suhteellisia käsitteitä. Musta Alf Rehn kirjoitti tästä asiasta tosi hyvin kolumnissaan: http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/676900/Kaikki+rikkaat+kaikki+koyhat
Opiskelen tosiaan sellaista alaa, jossa vakipaikkoja, noita menneiden vuosikymmenien itsestäänselvyyksiä ja tämän ajan harvinaisuuksia, ei ainakaan saa, ellei ole muodollisesti pätevä.
Ja uskon itsekin opiskelun olevan pitkällä tähtäimellä ehdottomasti järkevin päätös, vaikka kitkuttelua onkin välillä ollut.
Hyvä, joskin lyhty kolumni tuo linkkaamasi!
Mulle rahasta puhuminen on jostain syystä yleensä helppoa ja olen pystynyt aina esim. sanomaan kavereille, jos on tiukkaa, eikä pysty ottamaan osaa johonkin illanviettoon tms. Mutta sitten on niitä tiettyjä tyyppejä, joille on kerran huonosta rahatilanteesta puhunut ja reaktio on ollut suurin piirtein silmien pyörittelyä; niille tyypeille en kovin mielellään puhu rahasta uudestaan. Mua myös inhottaa, että monet on heti tarjoamassa rahaa lainaan, jos vaikka kieltäydyn baari-illasta rahaan vedoten. Itselleni harvemmin illanvietot ovat niin tärkeitä, että velkaantuisin sen takia. Sitten saattaa taas saada silmien pyörittelyä osakseen. Suurin osa läheisistäni on kuitenkin aina ymmärtänyt, eikä huonoa rahatilannetta ole tarvinnut hävetä.
Paikka, jossa rahasta puhuminen tuntuu olevan eniten tabu, on työpaikan kahvihuone. Itselleni on tosi vierasta olla kateellinen kenenkään palkasta, kunhan tasa-arvo tapahtuu (samasta työstä sama palkka, henk.koht. lisiä ei tähän tietty lasketa). Tasa-arvo palkoissa ei taas tapahdu, jos niistä ei puhuta ääneen. Monesti kuulee, ettei saisi palkoista puhua, koska se aiheuttaa eripuraa, mutta silloin on mun mielestä joko vikaa niissä palkoissa ja tasa-arvossa, tai sitten ihmisen omassa suhtautumisessa palkkaeroihin.
Meniköhän nyt jo aiheen vierestä? 😀
YYYYH, mä saan negatiivisia väristyksiä ajatuksestakin että pitäisi lainata rahaa toisilta. VAIKKA mä tiedän, ettei siinä periaatteessa ole mitään pahaa ja blaablaa. Eikä muille haittaa lainata, jos voin luottaa, että saan rahat takaisin kohtuullisessa ajassa. Olettaen että sattuu olemaan, mistä lainata. Mua ahistaa maksamattomat laskutkin ja asuntolaina.
Mutta onni on tosiaan ymmärtävät läheiset!
Eikä toi nyt ole asian vierestä, että pitäisi pystyä työyhteisössä puhumaan palkoista, koska niissä on tosiaan jotain vikaa, jos niistä ei voida työkavereiden kesken puhua!
Jep, se on niin kauheeta, kun pitäis lainata rahaa. Ja sit kun on se pakkorako, että on joutunut lainaamaan, niin mielessä kummittelee koko ajan se lainattu summa ja just tasan niin kauan, että saa maksettua sen takaisin. Siksipä en kovin mielellään lainaile, plus tietty siksi, että se lainattu summa saattaa keikauttaa seuraavankin kuun budjetin ylösalaisin.
Hyvä kuulla, että muidenkin mielestä palkoista pitäisi pystyä puhumaan. Se on niin hauskaa seurattavaa, millä eri tavoilla ihmiset kiertelee ja kaartelee, ettei vahingossakaan tarvitse sanoa palkkasummaa. 😀
Mielenkiintoista. Tästä tuli mieleen minun ja eksäni käymä keskustelu. Minulla on onni olla tarkkojen markkojen vanhempien lapsi. Sen takia, että he ovat tarkkoja, me emme ikinä käyneet ulkomailla, kun olin lapsi, emme koskaan ulkona syömässä (no oli se silloin muutenkin hiukan erikoista se ulkona syöminen) emmekä saaneet edes leviksiä, koska ne olivat kalliit. Sen sijaan rahat laitettiin kiinteään omaisuuteen ja tässä tulee se onni. Koska heillä oli kiinteää omaisuutta ja he luottivat minuun, pystyin ostamaan oman asunnon ilman alkupääomaa eli säästöjä; vanhempani takasivat osan lainastani sillä kiinteällä omaisuudellaan. Eksääni kannustin ostamaan oman asunnon, kun emme vielä asuneet yhdessä. Hän irvaili, että eivät kaikki ole syntyneet kultalusikka suussa ja ostele asuntoja noin vain. Räjähdin ihan totaalisesti. Syy, miksi hän ei voinut ostaa asuntoa oli tuo takaus. Hänen vanhempansa olivat tehneet sen valinnan, että asutaan työsuhdeasunnossa eikä omassa, käydään ulkomailla eikä osteta maata jne. No ei se minun syyni ole, että hänen vanhempansa ovat mitä ovat ja minun vanhempani ovat mitä ovat. Luin naama norsunv****la eksälle lakia ja kyllä se hänenkin virneensä hyytyi. Selvennykseksi vielä, että sekä vanhempamme keskenään tienasivat suunnilleen yhtä paljon, aivan kuten minä ja eksänikin keskenään. Kyse oli valinnoista. Meillä ei ollut kovin käyttörahaa tuhlattavaksi asti, mutta omaisuutta kertyi. Heillä oli päinvastoin. Ja vielä selvennykseksi, että kyse ei kummassakaan tapauksessa ole isosti tienaavista ihmisistä vaan ihan saikuista, myyjistä, leipureista jne.
Nyt olen hiukan kapeammalla leivällä tämän vuoden. En missään tapauksessa ole köyhä, käyttörahaa on vain vähemmän entiseen elämään verrattuna. Totutteleminen on ollut yllättävän helppoa. En enää ostele edes markan kahveja työmaalla, vaan keitän itse pikakahvia. Käyn tosi harvoin ulkona syömässä ja juomassa. Mutta kyllä se ottaa päähän kun ei saa mitä haluaa ja rahat pitää käyttää sellaiseen mitä tarvii. Tämä tekee minulle kuitenkin hyvää, elin aika leveästi ennen. Kun rahan tulo palautuu entiseen tasoon ensi vuonna, tulenpa toimeen vähemmällä ja voin säästää ja sijoittaa.
Ja palkoista pitää pystyä puhumaan, se edistää tasa-arvoa.
Valinnat on valintoja, toiset asuvat mieluummin vaikka vuokralla ja reissaavat, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta on vähän erikoista, jos ei tiedosta valintansa seurauksia jossain muussa kohtaa. Eli ihan hyvä, että palautit kaveria vähän maan pinnalle!
Hyvä pointti myös tuo, että väliaikainen köyhistely voi palauttaa rahankäytön normitasoa alemmaksi kuin ennen ja sen jälkeen jää rahaa helpommin myös säästöön, mikä ei koskaan ole huono asia. 🙂
Mielenkiintoinen aihe. Mulle ei opiskeluaikoina rahojen vähyys ollut sosiaalisesti mitenkään vaikeaa, koska ei sitä rahaa ollut kavereillakaan. Opiskelevat kaverit joko kitkuttelivat opintotuella ja kesätyörahoilla kuten minäkin, tai sitten oli aina vapaa-ajallaan töissä eivätkä ehtineet kuluttaa palkkarahojaan baareissa tai muissa menoissa. Työssäkäyvillä kavereilla rahaa yleensä oli palkkapäivän jälkeen, mutta ei enää loppukuusta.
Tuolloin jo tuli huomattua, että ”ei ole rahaa” on sekä rahasumman että aikajänteen kannalta tarkasteltuna suhteellista. On ihmisiä, jotka rajoittavat menoja ja kulutusta vasta, kun seuraava viikko täytyy elää puurolla. He ihmettelevät, kun sanot heti palkka/tukipäivän jälkeen ettei ole rahaa lähteä baariin, koska heidän mielestään rahaa on jos tilillä näkyy edes jotain numeroita juuri sillä hetkellä. Minä taas en ole koskaan ollut kokonaan rahaton, mutta olen kyllä monet kerrat jättänyt baarireissuja väliin, koska olen kokenut ettei siihen ole varaa. ”Ei ole rahaa” on siis voinut tarkoittaa, että tilillä on kyllä satasia mutta tiedän, että summa vähenee väistämättä aina seuraavaan kesätyöpalkkaan asti.
Näinpä! Itsekin olen oppinut kaukonäköisyyden rahankäytössä ja huomaan monen muun ajattelevan säästämistä vasta kun sitä rahaa ei tilillä olekaan…Ja se on harmi, etenkin kun joutuu kuuntelemaan toisen ahdistusta ettei ole edes ruokaan rahaa :/ Eikä itse voi lainata, kun tietää, että oma tilanne siinä vain kärsii. Tuttavalla lainaamisessa sekin hankala, kun ei kehtaisi oikein periä, jos toinen ei maksakaan…Odottelen vieläkin yhtä lainanmaksua, mutta kuinka sen ottaisi puheeksi?!
Jos joku kavereistani sanoo, että loppukuussa elellään aika kapealla leivällä, saatan pyytää syömään ja laittaa vielä loput mukaan. Onpahan vaihtelua mahd. yksipuoliseen ravintoon. Lainatakin voisin ihan hätätilanteessa, mutta en kovin mielelläni, tai ainakin varautuisin siihen, että kyseessä olisi pysyväislaina, sillä en osaisi kyllä kovin tarmokkaasti periä rahoja takaisin.
No se, jos sanon, ettei ole rahaa, tarkoittaa tapauksessani aina sitä, että rahaa ei ole sillä hetkellä käytettäväksi tai talous kaatuu loppukuussa. Mutta viime vuosina olen oppinut huomaamaan, että osalla se, ettei ole rahaa, tarkoittaa oikeasti sitä että tili on ihan tyhjä…