43/52 Reippailijahemuli ja liiskamiska

Lapsen kanssa reissaamisessa on se hyvä puoli, että asioihin saa moneen kertaan uuden näkökulman. Sammakkoperspektiivin, lattiatasonäkymän, pöytien alaiset maailmat, pensasaitojen alla kiemurtelevat tunnelit ja näköalatasanteiden alalaidan kurkistusaukot.

Reippailijahemuli saakin usein kaverikseen Liiskamiisan, joka tutkii kuono maata viistäen pieniä ötököitä, sieniä tai jalkakäytävän rakosista kasvavia kukkia. Hauskaa matkaseuraa kaiken kaikkiaan; Joutuu itsekin hidastamaan ja ihmettelemään. Kaksivuotias – mindfullness- ja downshifting-kouluttaja vailla vertaa.

P.S. Muut Lilyn puolelle jo siirtyneet 52 viikkoa-projektin kuvat löydät tästä linkistä.

 

Päivän kysymys: Mikä saa hankkimaan lisää lapsia?

Viime viikoilla oli taas kasapäin sellaisia öitä. Pari arkiviikkoa kaksin lapsen kanssa, koko opiskeluajan tiukin tenttiputki, lemmikkien hoitaminen ja pakolliset harrastusmenot. Ja siihen päälle lapsen flunssa, joka sai tämän heräilemään yskimään ja kitisemään monta kertaa yössä. Tyynyillä sängyn pään korottamista, nenän niistämistä, sekavana heräämistä ja lastenhuoneen sängyn reunalle seuraksi raahautumista. Lievää ärsytystä nukkumaan mennessä, kun tietää joutuvansa heräävän taas kesken unien.

Yhtenä aamuna lapsi kiipesi aikuisten sänkyyn, mutta huoneessamme oli ilmeisesti liian valoisaa, joten lapsi palasi omaan sänkyynsä ja seilasi edestakaisin huoneiden väliä vielä pariin otteeseen. Ehdin nukkua nelisen tuntia pätkissä ennen kuin lapsi aloitti kunniakierroksensa. Olin juuri ehtinyt ehtiä syvän unen vaiheeseen, todennäköisesti sen yön ensimmäiseen, enkä olisi millään jaksanut nousta. Lapsi oli kiukkuinen ja karjui mennessään. Mietin että hitto mikä hullujenhuone.

Siinä kolmen tunnin ajan univelan ja pahuksen vihaisen lapsen kanssa tapellessani mietin, että mikä ihme saa ihmisen hankkimaan toisen lapsen. Kun sairasteluviikko voi olla perusterveen kaksivuotiaankin kanssa ihan anaalista, millaista se olisi jos kuviossa roikkuisi vielä pieni vauva. Joka meidän tuurillamme olisi esikoisen tavoin vauva-aikanaan itkuinen, vatsakipuinen ja pienenpienissä pätkissä yönsä ja päivänsä nukkuva.

Ehkä minusta puuttuu joku palanen, joka aiheuttaisi vauvakuumeen tai saisi unohtamaan, miten turhauttavaa vauva-aika oli. Taaperoikäisen ja kovaa vauhtia leikki-ikäiseksi kasvavan lapsen kanssa on oikeasti mukavaa leikkiä, matkustaa ja elää arkea. Vastaan tulee jo reippaasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja antoisia vuorovaikutustilanteita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan omaan tekemiseen. Toki on uhmajaksojakin – ja kehityksen takapakkeja, jotka ottavat päähän, mutta samanlaista väsymystä, avuttomuutta ja jatkuvaa alakuloisuutta kuin vauvavuotena… ei yksittäisistä katastrofipäivistä pitäisi puhua sen suon kanssa samassa lauseessakaan.

Olen jo aika varhaisessa vaiheessa tiennyt haluavani lapsen tai useampia lapsia, biologisia tai adoptoituja, omia tai hetkeksi lainattuja. Mutta että vauvoja, niistä en ole koskaan oikein välittänyt. En ole koskaan tajunnut, mikä vauvoissa oikein viehättää. Ne ovat avuttomia, ärtyisiä, itkuisia, itsensä likaavia, jatkuvasti tarvitsevia, ruttuisia, usein hieman karmivan näköisiä pikkuihmisiä. Joista toki kasvaa omia persooniaan hauskoine juttuineen ja yksilöllisine kiinnostuksenkohteineen. Silti ihmisvauvan näkeminen saa uskoni evoluutioon horjumaan ja kompastelemaan. Ei noin surkeiden otusten tulisi minkään järjen mukaan selvitä.

Kun mietin, miten mahdollinen toinen lapsi, sitten joskus, opiskelujen päättymisen ja työelämään sisään sujahtamisen jälkeen pistäisi koko pakan uusiksi. Sotkisi kehon sekä suhteen toiseen lapseen ja puolisoon. Katkaisi työkuviot, täyttäisi asunnon oksennusroiskeilla ja mielen mustuudella. Vaikeuttaisi matkustamista, lapsenhoidon järjestämistä vanhempien harrastusten ajaksi ja romahduttaisi talouden… Miksi siihen oikein pitäisi ryhtyä?

Tämän jutun työotsikkona oli: Millainen kaistapää hankkii lisää lapsia? Otsikossa oli sanaa lisää siksi, että luulisin valinnan tekemisen pohjautuvan suurella todennäköisyydellä vahvemmalle, omakohtaiselle tiedolle siitä, mihin on ryhtymässä, jos itsellä on jo yksi lapsi.

Vaikka kysymys ei ole ajankohtainen enkä suinkaan ole varma siitä, haluanko koskaan enää yhtään lasta… En varmasti ainakaan nyt, mietin tuttavapiirissä joka toisen lisääntymisikäisen ollessa joko raskaana tai uunituoreen vauvan vanhempi, mikä siihen saa ryhtymään. Lähtemään leikkiin uudestaan.

Vai onko kaikilla muilla vaan ollut superhelppoja ja tyytyväisiä vauvoja, jotka viihtyvät kun sinne päin välillä vilkaisee. Tuskinpa. Ja vaikuttaako vaikea raskaus, synnytys tai vauva-aika siihen, että enimmäkseen ne, joilla kaikki on mennyt tuurilla viimeisen päälle hienosti, ottavat ja lisääntyvät uudemman kerran?

Joten joukkoistan ja kysyn: Mikä sai hankkimaan enemmän kuin yhden lapsen tai minkä vuoksi päädyitte yksilapsiseksi perheeksi?

 

Syyssesongin kuumimmat catwalk-mallit


Yritän epätoivoisesti opiskella. Tuolla taustalla häämöttävä kasa koostuu tenttikirjoistani, opintojaksokuvauksista ja oppimispäiväkirjan pohjaksi keräämistäni messumateriaaleista sekä artikkelitehtävää varten kerätyistä lehtijutuista. Nenän edessä on läppäri, jonka Word meinaa kaikessa naurettavassa raskaudessaan kyykyttää jatkuvasti.

Teepannu on kuumana ja viikonlopun mässäilyjä tasoitellaan tässä samalla kiskomalla pannukaupalla teetä ja pullotolkulla vettä. On nimittäin kohtuullisen turvonnut olo. 

Puitteet ovat siis muutoin varsin hyvät opiskelulle, varsinkin kun motivaatio kohenee kohisten sitä mukaa kun palautettavien töiden määräpäivät ja tentit alkavat lähestyä vääjäämättä kuun huristaessa kohti loppuaan. Mies on hommissaan ja lapsi hoidossa ja nyt käytössäni olisi muutamia kullanarvoisia tunteja uppoutua kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Ensin pitäisi vaan keksiä, miten saisin nuo kaksi epäterveen innokasta assistenttia häädettyä kimpustani. Keittiössämme kun ei ole ovea… Ruokakulho parvekkeelle ja ovi perässä kiinni?

Mainiota viikon alkua itse kullekin, koetan palata nyt hommien pariin!
 

Menovinkki: HALTIA

Kävimme vanhempieni, veljieni ja Kuutin kanssa Suomen luontokeskus Haltiassa. Reippailimme ensin Haltiaa ympäröivässä maastossa. Päädyimme kuitenkin sumussa tarpoessamme eri reitille kuin aioimme ja palasimme lopulta omia jälkiämme pitkin takaisin. Kuuttikin jaksoi hyvin taapertaa mukana, mitä nyt matkasi muutaman pätkän veljeni kyydissä Tulassa. 

Sitten tutustuimme  luontokeskukseen, josta löytyi muun muassa rakenteellisesti hieno sotkan muna-rakennelma taideteoksineen, luminen talvimaailma, tietoa Suomen luonnosta sekä Hannu Hautalan luontokuvanäyttely ja karhun pesä. Siis sellainen paikka, jonne möngittiin pimeää, pehmeää tunnelia pitkin ja lopulta periltä pesäluolasta löytyi hyvinkin elävän oloinen, raskaasti hengittävä sekä ajoittain murahteleva karhu. Kuutti uskalsi ensin mennä karhun lähelle ja kokeilla jopa sen turkkia, mutta äkkiä karhu murahti ja sittemmin lapsi pysytteli kohteliaamman välimatkan päässä. 

Ehdottomasti positiivisin yllätys reissussa oli Haltian ravintolan pitopöytä, jonka pelkän alkuruokapöydän voimin olisin pärjännyt lopun päivän. Alkuruokapöytään kuului erilaisia salaatteja kuten metsäsienisalaattia ja savulammas-maalaissalaattia, monen sortin kalaherkkuja, muun muassa savulohiterriiniä, tervasilakkaa ja savumuikkumoussea sekä muuta pientä syötävää. riistapateeta, punajuuriterriiniä sekä paistettuja juureksia ja muita vihannesherkkuja.

Pitopöytään kuului myös keitto ja pääruoassakin riitti valinnan varaa päivittäin vaihtuvan ruokalistan mukaisesti. Tänään tarjolla oli metsäsieni-pastavuokaa, kermaperunoita, porsaan ulkofilettä sinappikastikkeessa ja vielä paria muutakin sorttia ruokaa. Kuudentoista euron hinta runsaasta alkuruoka- ja pääruokapöydästä, keitosta, jälkiruokapöydästä sekä kahvista ja teestä ei ollut järisyttävä, varsinkaan kun pienemmät lapset saivat syödä paikassa ilmaiseksi. 

Voisin joskus tehdä uuden retken Nuuksioon pidemmän päiväretken merkeissä ja piipahtaa sitten viikonloppulounaalle ravintolaan, sen verran hyvä maku visiitistä jäi suuhun…

Päivän biisinä toimii, tietenkin, tämä.

P.S. Muistattehan osallistua kauniiden ja eettisten pienten asusteiden arvontaan täällä.

 

 

Kahden vuoden suhteen loppu

Tutustuin sinuun kaverini kautta vauvavuoden raskaimmassa vaiheessa. Kevät oli kääntynyt lämpimän kesän kautta syksyksi ja tiuhkusadetta oli jatkunut monta päivää. Univelkaa oli kertynyt jo puoli vuotta, ajatukset olivat muuttuneet väsymyksestä lyhytjänteisiksi. Söin vähän mitä sattuu silloin kun ehdin ehdin ja torkahtelin päivisin milloin minnekin. Pienetkin ongelmat ja vastoinkäymiset tuntuivat usein ylivoimaisilta.

Kotitöistä muistan tuolta ajalta selvimmin loputtomat pyykin vuoret, laaksot ja kukkulat. Lakanat, viltit, peitot, tyynyt, vanhempien ja lapsen vaatteet, rätit, liivinsuojukset sekä kestovaipat. Kaikkia mahdollisia ihmiskehon eritteitä tahroina ja roiskeina. Synkkä epätoivo valtasi toisinaan mielen, kun survoin lisää pyykkiä ennestään pullistelevaan koppaan.

Eräänä sumuisena syyspäivänä puin siistimmät vaatteet päälle ja kietaisin, ties milloin edellisen kerran värjätyn, korpputukkani nutturalle, sipaisinpa jopa vähän väriä ripsiin. Kävelin vaunuja vihaava lapsi kantorepussa keskustaan ja astuin toiveikkaana erikosliikkeeseen, josta uskoin löytäväni etsimäni. Ja siellähän sinä olit, kestouimavaippojen, syksyasusteiden ja ekopesuaineiden välissä.

Vaatimattoman näköinen, pahvinen paketti, jonka sisältämän sadan gramman palasen en olisi koskaan kuvitellut kestävän kahta vuotta. Hintalapussa luki kolme ja puoli euroa ja tein kaupat saman tien. Kotona tuijotin paketista paljastunutta vihreää möhkälettä hieman epäluuloisena ja iskin sen kanssa erilleen lajittelemani pinon kimppuun: Siinä olivat tuhoon tuomituiksi luokittelemani vaatekappaleet, joista löytyivät pahimmat tahrat kaikista mahdollisista kategorioista: ruokaa, rasvaa, viiniä…

Sittemmin joka ikiseen pesemääni pyykkikoneelliseen päätyi ainakin muutama vaate, johon olin käyttänyt parasta pyykinpesukaveriani. Lapsen opetellessa syömisen alkeita esikäsittelyhommaa riitti eivätkä päiväkodilta pienissä pussukoissa palaavat likavaatteetkaan ole koneeseen laitettavassa kunnossa, mikä on tietenkin ihan selvää.

Nyt, kahden pitkän ja vaihderikkaan vuoden jälkeen, tiemme erkanevat piakkoin, huvetessasi lähes olemattomiin. Täytynee lähteä pian etsimään itselleen uutta vastaavaa pyykinpesukumppania, tositarkoitutuksella. Suosittelen varauksetta, pyyteettömästi ja omalla rahallani ihan jokaiselle, joka ei pesetä kaikkia vaatteitaan pesulassa. 

P.S. Muistattehan osallistua Unicefin ja Globe Hopen yhteistyömalliston asusteiden arvontaan täällä.

 

41/51 Fiksut ja filmaattiset

Otimme vähän 52 viikkoa-projektin kuvia. Ensin koetin näyttää fiksulta kuvassa (kyseenalaisin tuloksin) ja lapsi tuijotti ulos ikkunasta. Kiinnostavia variksia pihamaalla. Tai jotain.

Alettiin sitten kumpikin selittää jotain tärkeitä asioita kameran takana kärsimättömästi päivystävälle miehelle. Kato nyt, mihin se tarkentaa ja että mulla ei ole jäänyt mitkään keinovaloasetukset päälle. 

Ainiin, pitikö meidän jotenkin poseerata, näytetään vielä hetki tosi rennoilta. Joo, jokos mentäisiin?

Pari sanaa eettisistä lahjoista ja pikkuasustearvonta

Olen ennenkin kirjoittanut eettisistä lahjoista ja toivonut niiden antamisen yleistyvän, vaikka sitten entistä tarkemmin valittujen tavara-, palvelu- ja elämyslahjojen rinnalla. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus tutustua Unicefin toimintaan, lähdin innolla mukaan. Onhan kyseessä maailmanlaajuinen avustusjärjestö, jonka kautta tuetaan lasten terveyttä, koulutusta ja tasa-arvoa, suojellaan lapsia ja jaetaan hätäapua kaikkialla maailmassa, Intian suurkaupungeista kaukaisempiin pikkukyliin.

Unicefilla on YK:n mandaatti ja järjestö on eri maiden hallitusten kumppani, osallistuen lainsäädäntötyöhön, tuottaen tutkimustietoa lasten elinolojen kehityksestä ja tuoden esille lapsia koskevia asioita sekä kehittäen rakenteita lasten hyvinvointia tukevaan suuntaan. Toiminta on lähes käsittämättömän laajaa; Tutustumiskäynnillä sain tietää, että Unicefin kautta hoidettiin vielä jonkin aikaa sitten esimerkiksi kaksi kolmasosaa kaikista maailman rokotuksista. 

En myöskään ollut tiennyt, että vaikka Suomi on ollut jo pitkään apua antavana osapuolena, myös suomalaislapset ovat saaneet Unicefilta apua 40-ja 50-luvuilla. Osa Unicefin vapaaehtoisista onkin kertonut saaneensa itse avustusta lapsena.

Isänpäivä on nurkan takana, joululahjojen hankintakin on innokkaimpien työlistalla ja opettajille tai päiväkodin henkilökunnalle koetetaan keksiä jotain pientä muistamista; Ajattelinkin että nyt voisi olla hyvä hetki vinkata teille Unicef Lahjasta eli verkosta löytyvästä Unicefin lahjakaupasta.

Unicef-lahja eroaa osasta hyvän mielen lahjakaupoista sikäli että sieltä jonkin lahjan hankkiessaan ei tee yhteislahjoitusta vaan ostaa juuri sen tuotteen mitä haluaa, vaikkapa rokotuksia; Jos urheilusta innostuneelle haluaa ostaa kaupasta jalkapallo-lahjan, kasvattajalle koulutuspaketin tai tuorelle äidille ravitsemuspaketin lapsille, se onnistuu ja tuotteiden matkaa voi seurata muutaman niitä kaivanneen alueen tarkkuudella. Käykää ihmeessä kurkkaamassa!

Sain arvottavaksi* neljä Globe Hopen ja Unicefin yhteistyön tulosta, kierrätysmateriaaleista syntynyttä tuotetta: Kyyhky heijastimen, jonka pohjakangas on toiminut Ruotsin armeijan sarkatakkina, valkoisen ja punaisen Rakas-rintakorun, jotka on tehty vanhoista vetoketjuista sekä Nipsukukkaron, joka on palvellut ennen armeijan varustesäkkinä. Kivoja, eettisiä lahjoja itselle tai pakettiin käärittäväksi…

Voit osallistua arvontaan kertomalla kommentissasi, minkä tuotteista haluaisit voittaa itsellesi sekä kertomalla, minkä lahjan valitsisit Unicef-lahjasta ja kenelle sen antaisit.

Totuttuun tapaan blogia Lilyssä seuraavat saavat automaattisesti toisen arvan ja Facebook-seuraajat kolmannen, joten muistattehan jättää kommenttiin maininnan arpojen määrästä sekä sähköpostiosoitteen, josta tavoitan mahdollisen onnellisen voittajan.

P.S. Kappalejaot sekosivat ja vain postauksen vieminen luonnoksiin korjasi ongelman lopulta. Aina ei voi ymmärtää…

*Tuotteet on saatu arvottavaksi Unicefiltä.

 

Lapsi ja inasen tieteellisempi maailmankuva

Norppaemon ja Kuutin keskustelut ovat olleet viime aikoina yllättävän… tieteellisiä?

N: Miksi lehdet on keltaisia?
K: Koska on syksy.
N: Joo, mutta mitä se puu tekee niille lehdille syksyllä?
K: Ottaa värin sinne sen sisään…
N: Viherhiukkaset?
K: Joo, viherhiukkaset sinne puun sisään.
N: Minnekäs ne menee keväällä?
K: Uusiin lehtiin!

K: Miksi ulkona on pimeää?
N: Kun aurinkoa ei enää näy.
K: Missä se on?
N: Maapallon toisella puolella valaisemassa. Se tulee sieltä takaisin taas aamulla.
Tai oikeastaan maapallo pyörii ja aurinkoa ei näy, kun se jää sinne pallon taakse.
K: Pitääkö mennä nukkumaan, kun on pimeää?
N: Ei ihan vielä.

K: Äiti tule vessaan!
N: Mitä nyt?
K: Katso, olen syönyt punajuurta!

K: Pantteri on iso kissa. Sillä on terävät hampaat. Ja se syö hiiriä.

K: Miksi puu on kaatunut?
N: Ehkä on ollut kova tuuli.
K: Miksi?
N: No enpä tiedä.
K: Veikö se tuuli Muumipapan hatunkin?

K: Ambulanssi! Minne se on menossa?
N: En osaa sanoa.
K: Joku on vaikka kaatunut ja se viedään sairaalaan.

K: Sataa. Nyt pilvelle tulee hyvä mieli.
N: Miten niin?
K: Kun se ei enää paina liikaa.

K: Miksi vauva itkee?
N: En tiedä.
K: No isi ainakin tietää.

On oikeasti aika siistiä päästä selittämään lapselle miten maailma makaa. Minua ärsyttää toisinaan, kun kuulen vanhemman kieltäytyvän selittämästä asioita lapsilleen, sivuuttavan kysymyksen tai kertovan jonkin hölönpölyselityksen. Ei lapselle tarvitse kertoa, että kloroplastien ansiosta kasvit ovatkin lähes ainoita autotrofisia elämänmuotoja maapallolla, mutta vihrehiukkasista puhuminen ei mennyt edes kaksivuotiaalta yli hilseen.

Lohdullista on myös se, että tähdistä, sateesta, ruskasta ja monista muista asioista kysellään yleensä useampaan otteeseen ennen kuin lapsi kokee muistavansa tai ymmärtävänsä asian. Ensimmäisellä kerralla voi siis selittää parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan ja selvittää asian sitten seuraavaa kertaa varten valmiiksi. 

Ja onneksi on myös isi. Tuo nippelitiedon nappulatrivian loputon taltio, josta löytyvät vastaukset lähes kaikkiin muihin kysymyksiin paitsi (lasten)laulujen sanoihin sekä lintu-, kasvi-, sieni- tai eläinlajien tunnistamiseen. Kuten viimeisin keskustelu osoittaa, parivuotias lapsikin on huomannut, että isi ainakin tietää.

Jutellaanko teillä maailman synnystä, vuorovedestä tai lehmien ruoansulatuksesta? 

 

 

 

Sarjavinkki: Pahimmat ja parhaimmat poliisit vähään aikaan

Television katsomiseni on muuttunut sikäli viime aikoina, että etsiessäni uutta sarjaa katsottavaksi pyykkien ripustamisen, tiskikoneen täyttämisen ja muiden kotiaskareiden tekemisen (tai ”hukka-aika-aktivitettien, krhm) lomaan, päädyn usein selailemaan Netflixiä uusien, mielenkiintoisten sarjojen toivossa. Mutta kun se vaan on niin helppo klikata iPadiltä auki ja jatkaa katsomaansa sarjaa siitä kohdasta, mihin on sen joutunut jonkin häiriön vuoksi keskeyttämään.

Meillähän ei ole televisiota, kuten teistä suurin osa jo tietänee, vaan ohjelmia katsotaan mahdollisuuksien mukaan erilaisten suoratoistopalveluiden kautta tietokoneelta; Vain niiden sarjojen tai kausien osalta, joita emme malta odottaa tulevaksi suoratoistopalveluihin, päädymme lataamaan sisältöä netistä. Noh, pari viikkoa sitten en ollut taaskaan saanut aikaiseksi ladattua muutamien seuraamieni sarjojen uusia jaksoja ja kaipasin jotain viihdettä. Päädyin katsomaan paljon kehutun The Killingin, jonka suomennos on Jälkiä jättämättä. Neljä kautta meni hujauksessa! 

Pidän hidastempoisista rikossarjoista. Tapahtumia ja hahmoja sekä juonenkäänteitä saa olla paljon, mutta esimerkiksi Criminal Mindsin heikkous on kauhea kaahottaminen rikoksesta ja rikollisesta toiseen; Samaa rikollista voitaisiin puolestani metsästää vaikkapa kymmenen jakson verran, syventää tiimin jäsenten tarinoita ja rikoksien taustoja. Edellä mainitusta sarjasta jää toistuvasti sellainen olo, että konseptitasolla vahvoista hahmoista ei saada läheskään kaikkea irti, koska on niin kiire tarjota katsojalle koko ajan uusi rikos ja tekijä, etteivät nämä vaan kyllästyisi.

Nopeatempoisuus uppoa toki toisiin, mutta Jälkiä jättämättä tarjosi itselleni juurikin kaipaamaani hidastempoisuutta. Juttuja ratkaistiin pitkän kaavan mukaan, vähän kuten Sillassa tai Twin Peaksissa (ilman kasari-erikoistehosteita). Sekä päähahmot että sivuhahmot saivat tuoda äänensä kuuluville ja henkirikosten vaikutuksia uhrien läheisiin käsiteltiin moniulotteisemmin kuin monissa sarjoissa.

Rikossarjoissa ärsyynnyn usein siitä, että ruumita vaan kasaantuu ja joku ehkä kirkuu hetken, mutta katsoja lakkaa helposti välittämästä, kun menossa on uhri numero viisi tai viisitoista. Mutta kun yhdenkin uhrin lähipiirin kaikki jäsenet kokevat omanlaisensa kriisin, johon katsoja sukeltaa, tuntuu menetetty ihmiselämä paljon arvostetummalta, olkoonkin fiktiivinen sellainen.

Usein sarjoissa luodaan hahmoille jonkinlainen taustatarina, johon palataan takaumin tai johon viitataan toistuvasti pohdittaessa motiiveja hahmojen toiminnalle. Toisinaan tarina jää irralliseksi kun taas joissain tapauksissa on varsin alleviivattua, että se tulee ensimmäisten jaksojen kehittelyvaiheen jälkeen olemaan kiinteä osa sarjaa ainakin jonkin matkaa, kuten vaikkapa Supernaturalissa.

Jälkiä jättämättä yllätti sikäli positiivisesti, että päähahmojen yleisen epävakauden, vaikeiden ihmissuhteiden ja eri tavoilla raskaiden taustojen avaamisen ja niiden vaikutusten nykyhetkeen heijastumisen kuvaamisen lisäksi kummankin menneisyys nousi uudelleen pinnalle juuri silloin kun sitä olisi vähiten odottanut. 

Tutkimuksiin vaikuttavat työpaikan organisaation valtapelit ja henkilöstövaihdokset näkyivät sarjassa mielenkiintoisella tavalla. Korruptio, politikointi ja ratkaisujen tekeminen poliittisista syistä olivat myös ansiokkaita teemoja. Erityisesti median rooli, niin maineen vaalijana kuin sen tahrijana, syyllisten tai syyttömien elämän tuhoajana ja jokaisen ihmiselämän pimeimmänkin kolkan koluajana oli nostettu mielestäni hienosti esille.

Sarja jaksoi myös yllättää, sillä syyllinen ei ollut ilmeinen heti alusta alkaen, kuten monissa, yhden tai kahden jakson yli kestävässä tarinassa helposti käy, koska katsojaa pitää alusta asti johdatella oikeaan suuntaan. Tutkimuksissa mentiin välillä metsään niin että rytisi ja siihen viittasinkin otsikossa. Välillä tuntui siltä, että eivätkö nämä tyypit saa yhtään juttua ratkottua ilman totaalista kaaosta, poltiittista skandaalia tai hermoromahdusta.

Myös päähahmojen ihmissuhteissa riitti odottamattomia käänteitä sarjan loppumetreille asti. Viimeistä jaksoa katsoessa yllätyin aidosti jopa parin viimeisen minuutin aikana. Hyvää duunia siis!

Tehdäänpä pieni summaus sarjan katsomista harkitsevalle:

Ruusuja: 
– Vahvat hahmot taustatarinoineen
– Menneisyyden ja nykyisyyden uskottava vuorovaikutus
– Poliittisten teemojen ja median valla nostaminen esille
– Ihmiselämän kunnioittaminen ja inhimillisten tragedioiden tuominen esille
– Sopivan synkkä visuaalinen ilme
– Hidastempoisuus, joka antoi tilaa tarinalle
– Tarina pitää ottessaan ja jaksaa yllättää

Risuja:
– Ketjupolttaminen
– Puuttuva tukiverkosto suhteessa uhrien läheisiin ja sarjan päähahmoihin (työnohjaus, terapia, esimiestyö, perhetyö)
– Turhankin klassinen asetelma, jossa nimenomaan naispoliisi suhtautuu tapauksiin liian henkilökohtaisesti ja oireilee siksi

Ehkä huonoimmat poliisit, mutta parhaat hahmot vähään aikaan: Suosittelen siis katsomaan!

Oletteko katsoneet sarjaa ja mitä piditte?