Kavereilta alkoi joulukuun kuluessa kilahdella viestejä kännykkään ja Facebookin postilaatikkoon. Olivat kuulemma käyneet elokuvissa ja nähneet tutun naaman Finnkinon mainospätkissä.
Tiesin kyllä osallistuneeni heikkona hetkenä mainoskuvauksiin, joissa räpsittiin kuvia niin verkkosivuille, painettuihin esitteisiin kuin muuhunkin markkinointikäyttöön kuten seinätarroihin. Otettiinpa jotain videotakin. Kuvauksissa oli hauskaa ja videon tekeminen oli yllättävän opettavainen kokemus. Yksinomaan jo siltäkin kannalta, että kuinka paljon materiaalia muutaman minuutin lopputulosta varten täytyykään kuvata.
Kuumotti hieman tietää, että pätkä pyörii valkokankaalla, mutta sitä ei löydy verkosta mistään itse vilkaistavaksi. En tiedä itse asiassa edelleenkään, onko tämä samainen pätkä, joka pyörii leffateattereissa mutta tällaiseen törmäsin.
Näyttipä muuten hauskalta tuo maalauskohtaus. Ei ne selkäläskit niinkään vaan kirjaimen nopeutettu valmistuminen sekä pensseli, joka jäi lopuksi paikoilleen. Aika kiva viimeinen silaus, vaikka omakehulta haiskahtaakin.
On muuten sivumennen sanottuna hieman hämmentävää katsella myös jäätävän kokoista kuvasuurennosta itsestään ruokalan seinällä!
Joo, kyllä toi mun mielestä oli sama mikä leffateatterissa pyörii. Täytyy sanoa, että tuli kyllä hassu olo itsellekin kun tuon näin, kun piti ruveta miettimään, että miksi näyttää tutulta, kuka, mikä, missä?? Ja sit meinasin miehelle ruveta selittämään, että hei huomasitko, kunnes muistin, että eihän se täällä lilyssä pyöri…. 😀
Mäkin miehelle selitin Lindexin uutiskirjeestä että ai se Vilma on tuollakin ja mies oli ihan että ai kuka Vilma. Ai miten niin melkein tuttu ja sillain. Ööh. Virtuaali- ja tosielämä sekoittuvat. 😀