Muistatteko kun kirjoitin romantiikkavajauksesta ja totesin että älykkyydestään, kokkaustaidostaan ja muista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mieheni ei ole kovin taipuvainen romanttisiin eleisiin tai urotekoihin… sanoin, lahjoin tai tunnustuksin.

Voitte siis ehkä kuvitella, että olin varovaisen innoissani saadessani pääsiäisleirille viestin, jossa kerrottiin, että minua odottaisi kotona jokin pienenpieni yllätys. Olin vilpittömän ilahtunut ajatuksesta, että mies oli poissaoloni aikana tuhrannut vapaa-aikaansa hankkimalla allekirjoittaneelle jotain kivaa. Kuten kävi ilmi, minilahjaan oli myös uhrattu ajatusta sekä kuunneltu vaimon hartaita toiveita ja surkeita kitinöitä – sain nimittäin zombiehevos-yksisarvisen! 

Jokunen teistä varmasti miettii, että mitä ihmettä. Juttu juontaa juurensa siihen, että märehdin miehelle katkerana, etten saanut työn alla olleeseen yhteispeliimme hahmolleni halumaani, pahuksen siistiä ratsua. Sillä kukapa ei haluaisi ratsastaa epäkuolleella otuksella, jonka päästä sojottaa ruosteinen miekka. Imago ennen kaikkea, eikös?

Kyseessä lienee vähän sama tilanne kuin jos olisin huomannut kaupassa erityisen ihanat korvakorut ja mies olisi sitten käynyt ostamassa ne. Paitsi että omistan kymmeniä korvakoruja enkä omistanut tätä ennen yhtään zombiehevosta. Korvakorut olisin voinut ostaa itse, mutta en olisi missään nimessä kehdannut käyttää oikeaa rahaa kuvitteellisen kulkupelin hankintaan. 

On se hieno, en kestä.