Suhteestani musiikkiin

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

”We are born twice – once to exist and again to live” 
Jean-Jacques Rousseau

 

9 kommenttia artikkeliin “Suhteestani musiikkiin

  1. Mulla on hirveät paineet mennä laulamaan, koska kaikilla on se oletus, että osaan laulaa. En ole oikeasti laulanut enää vuosiin, eikä laulutaito pysy yllä muutoin kuin laulamalla. Olen myös järkyttävän itsekriittinen ja kuulen melkein kaikki väärät nuotit joita suustani päästän. Siellä. Kaikkien edessä. Ja ne vielä luulee että osaan laulaa. Kamalaa.

    Siksi mä sanon, etten osaa laulaa. Ja jälkikäteen sanon et olipas kamala ja en kyllä päässyt siellä korkeassa kohdassa niin ylös kuin olisi pitänyt. Koska mun esitys yleensä on huono verrattuna siihen, kun olin parissa bändissä, kuorossa ja kävin laulutunneilla eli lauloin aktiivisesti ainakin 5 iltaa viikossa.. Mä en siis omasta mielestäni enää osaa laulaa ja se kuuluu mulle, kun laulan. 🙁

    Mut kyllä mä silti usein laulelen..

    • Mua helpottaa toisaalta se, etten kuule kuinka väärin laulan, kuulen vain että väärin noin niinkuin yleisellä tasolla. Kun on aina ollut kehno, ei sen kehnommaksi tule. Nimimerkillä kuutonen laulusta yläasteen armeliaalta musiikinmaikalta…

      Vuosia sitten tuppasin vähättelemään  piirtämis-/maalaamistaitojani. Eivät ne mitään maailman huippua ole, mutta sanoisin keskivertoa paremmiksi. Nykyään ajattelen, että on ilo, miten siedettävinä ne ovat pysyneet harjoituksen puutteesta huolimatta. Ehkä se oma itsekriittisyys on vähentynyt iän myötä? (Onneksi :D)

  2. Tunnistan itseni tästä. Minä aina jotenkin päädyn elämään elitistimusiikin harrastajien kanssa eikä  mieheni ole siitä poikkeus. Mutta minä en todellakaan harrasta musiikkia. Tietyt kappaleet vain aiheuttavat muistoja ja sitä musiikki minulle on. Muistoihin palaamista ja uusien muistojen luomista. 
    Haluaisin olla musikaalisempi. Olen osallistunut paikalliseen tenavatähti kisaan ja siinä menestyinkin ihan mukavasti, mutta esiintyminen aiheutti eniten ongelmia minkä takia en kisaa lopulta voittanut. Mutta on tässä elämässä niin paljon tekemistä ettei kaikkea vain kerkeä harrastamaan.

    • Aika lailla kaikki musiikki, mitä kuuntelen on kuulemma roskaa, että en odotakaan ihan kauhean syvällistä musiikkidialogia soundtrack-/instrumentaalimusan ja pop-/rock-/hevi-kuuntelijoiden välillä meidän huushollissamme… Noh, elitisminsä kullakin. 

      Tenavatähti-kisaan? Aika siistiä! Jos muistan oikein, niin lapsena (ja aikuisena) diggasin ja tykkään kyllä esiintyä, mutta kun ei oikein osaa mitään esittämisen arvoista. :,,D

      • Mullahan siis oli suunniteltuna ihan koreografia mun lauluun, mutta sit keskityin niin kovaa itse laulusuoritukseen että unohdin melkein kaiken liikkumisen. Tää oli kutosluokalla. Yleisöäänestyksessä olin kolmantena jostain kymmenestä esiintyjästä.

  3. Mä ihan mielellään lauloin niissä peleissä, kun sillä sai helpoiten pisteitä, ainakin Rock Bandissä. :B Sinänsä kun oli ideana vain osua äänellä siihen säveltaajuuteen, sama se, mitä sitten oikeasti lauloi. Muistan, kun kaveri katekeroituneena kännissä ulisi, miten epäreilua mun piipityksen hakkaavan hänen tunteella ja tuskalla karjumansa örinäsoolonsa. It’s not about the performance, it’s about the damn scores, man!

    • ”It’s not about the performance, it’s about the damn scores, man!”

      No äläpä!

      Helpommilla vaikeustasoilla mäkin saan hyviä pisteitä ennalta tutuista biiseistä, kun ei mene aikaa sanojen tankkaamiseen vaan voi keskittyä optimoimaan palkeille osumisen.

      Huom palkeille osumisen ei edes säveltaajuuksiin tms., koska ei sano mulle yhtään mitään. Kuten ei myöskään miehen avuliaat neuvot koettaa osua oktaavin ylemmäs tai alemmas. Ööh, siis teoriassa en tajua eikä kyllä ole hajua siitäkään, miten yhtäkkiä muuttaisi äänentuotantoaan siten konkretian tasolla. Toivoton tapaus.

  4. Mua ärsyttää ihan suunnattomasti noi ”en osaa laulaa” -tyypit!!! Mä en osaa laulaa, mutta mulla on ihan kohtalainen nuottikorva. Joten kuulen, miten älyttömän väärin itse laulan enkä mahda sille mitään, ja kuulen myös sen, että nämä vähättelijät usein laulavat vähintäänkin kelvollisesti. Aaarrgghh en kestä!!!

    Mua ärsyttää myös se, että laulamisen oletetaan olevan jotain, mihin jokainen pystyy. Kaikenmaailman tilaisuuksissa joutuu laulamaan, ja on hirveää olla se ainoa, joka ei osu nuotin lähellekään. Olin ennen työpaikassa, jossa laulettiin koko ajan (eikä ollut edes mistään lastenhoidosta tms. kysymys), siellä oli kammottavaa kun en osannut laulaa.

    Mutta siis musikaalisuuttahan on monenlaista. Mä osaa laulaa, soittaa, enkä liikkua hyvin rytmiin, mutta olen silti musikaalinen. Kyky nauttia musiikista ja kyky ymmärtää ja analysoida sitä on musikaalisuutta myös.

    • Mäkin kyllä kuulen, jos laulan itse / muut laulavat pieleen, mutta mulla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, miten saisin sen äänen tulemaan oikelta korkeudelta / aikaa. Puuh.

      Pistän aina noissa laulua kinuavissa sosiaalisissa tilanteissa laulaen ja aiheutan yleistä kärsimystä / hilpeyttä. Itsepähän kerjäsitte. :DD

      ”Kyky nauttia musiikista ja kyky ymmärtää ja analysoida sitä on musikaalisuutta myös.”
      Hei tuolla logiikallahan minäkin voisin olla musikaalinen – harmi vaan että rytmin mukaan liikkuminen ja musiikin tuottaminen itse tavalla tai toisella ovat ehkä ne perinteisimmät tavat käsittää musikaalisuutta, joten työhakemuksessa mainostettu musikaalisuus voisi olla melkeinpä huijaamista.

Vastaa käyttäjälle phocahispida Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *