Muistatteko tytöttelyavautumiseni? Viittaan kyseiseen postaukseen tällä erää* siksi, että avasin siinä hieman työhistoriaani. (Jos ette lukeneet juttua aikanaan, niin sieltä löytyy kohtuullisen pätevä tiivistelmä aiheesta.)
Koska koulutyöt on tämän ja toivottavasti muutaman tulevankin osalta taputeltu eikä akateeminen jaarittelija voi täysin karistaa jargonkirjailtua viittaansa, tuon kenties jatkossa tätäkin puolta itsestäni esille blogin puolella; Ajattelin kirjoittaa blogissa aina silloin tällöin lapsiin liittyvistä aiheista hieman teoreettisemmin kuin kertomalla, että mitä meidän arkeemme kuuluun.
Mitään ammattiblogia tästä ei tule, vaikka työkokemukseni painottuukin lasten hoitamiseen ja tulevaisuudessa enenevissä määrin myös kasvattamiseen. Mutta jotain harvakseltaan ilmestyvää juttusarjaa pukkaa. Miltäs kuulostaa?
Ihan ensimmäiseksi ajattelin kirjoittaa leikin merkityksestä…
Tommi K. kirjoitti omalla tontillaan Timanttiponipelistä ja siitä, miten leikki-ikäisen kanssa on hieman haastavaa koettaa paneutua lautapelien maailmaan, kun tätä kiinnostaisi enimmäkseen tutustua pelin herkullisiin yksityiskohtiin: kuvitukseen, nappuloihin ja niiden herättämiin leikki-ideoihin. Aikuisten maailman logiikkaa seuraavaa vanhempaa taas saattaa hämmentää se, ettei lapsi toimi kuten kuuluisi eli noudata kyseisen lautapelin sääntöjä.
Se, kuinka tiukasti haluamme seurata erilaisia sääntöjä, oli sitten kyse ravintolassa käymisestä, lautapeleistä, leikeistä, juhlapäiviin liittyvistä perinteistä tai vuorovaikutuksen keinoista, on varmasti yksilöllistä aikuistenkin osalta. Osa kaipaa tiukkaa stuktuuria elämäänsä sekä arkeensa ja oman koodiston ulkopuolella toimivat nähdään jopa ihmeellisinä elämäntapahippeinä. Asun yhden tällaisen sääntöjennoudattajan kanssa saman katon alla. Tämä jäänee joskus auton alle vain siksi, että tuppautuu lakiin vedoten suojatielle silloinkin, kun lähestyvä ajoneuvo ei osoita mitään merkkejä hidastusaikeista.
Lapsi ei pelitä tai pohdi kuten aikuinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä ole kehittynyt vielä ”aikuisella tavalla” toimimisen kannalta riittäviä fyysisiä tai henkisiä valmiuksia tai tunnetaitoja. Ja silti varmasti jokainen lasten kanssa toimiva tuskastuu toisinaan sen asian äärellä, ettei kykene seuraamaan lapsen ajatuksenjuoksua tai toiminnan logiikkaa.
Aikuisen, vanhemman, kummin, isovanhemman, tai muutoin lapsen rinnalla kulkevan, omalta osaltaan tätä kasvattavan henkilön, on hyvä muistuttaa itselleen säännöllisesti, ettei lapsuus suinkaan ole tarpeeton kehitysvaiheiden ketju. Selvitäkseen yhteiskunnassa edes tyydyttävästi, on jokaisen ihmisen opittava muitakin taitoja kuin juoksemaan karkuun, syömään ruohoa, potkimaan, etsimään ravintoa, varomaan metsästäjiä ja lisääntymään. Onkin perusteltua, että opetteluun varattu aika on pidempi kuin vaikkapa hirvenvasoilla, joiden osalta edellä mainitut taidot riittävät jo pitkälle.
Ja kuten puhkikulutettu sanonta kertoo, leikki on lapsen työtä. Todella merkityksellistä sellaista, sillä on tutkittua, että lapset, joiden kanssa aikuiset leikkivät ja tekevät yhdessä asioita, menestyvät myöhemmin paremmin koulussa; He elävät terveempinä, työllistyvät todennäköisemmin ja ansaitsevat enemmän.
Syitä on lähdetty etsimään aivojen kehityksestä. Erja Rusanen Helsingin yliopistosta toteaa, ettei moni ei ole käsittänyt mikä merkitys sillä on, että aivot kasvavat ja kehittyvät lapsen ensimmäisinä elinvuosina huomattavasti nopeammin kuin muu keho; Jo kolmevuotiaana lapsen aivot painavat noin 80-90 prosenttia aikuisen aivojen painosta. Sen lisäksi kolmevuotiaan aivoissa on kaksi kertaa enemmän toimintaa kuin aikuisella.
Rusanen korostaa, että aikuisen näkökulmasta kyse on lopulta varsin yksinkertaisista asioista; Oman puuhastelun lomassa voi lapselle antaa pieniä tehtäviä, joissa aikuinen tukee lasta, tehdä vaikkapa kotitöitä. Tällaista yhteitoimintaa Rusanen kutsuu tätä arjen pedagogiikaksi. Olennaista on oivaltaa, että leikkiminen on lapsen tapa oppia ja kehittyä.
Nobel-palkittu taloustieteilijä James J. Heckman on puolestaan todennut, että on kannattavinta sijoittaa alle kolmevuotiaiden oppimiseen. Hänen viestillään on jalansijaa myös tutkimuskentällä, sillä ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksessä ratkaisevia – tiettyjen asioiden oppimiselle on varattu omat aikaikkunat. Osan tiedoista ja taidoista voi omaksua myöhemminkin, mutta se on tehottomampaa ja siten yhteiskunnalle kalliimpaa.
Suomessa lapsilla on kuitenkin verrattain hyvät leikin edellytykset, jos verrataan tilannetta vaikkapa kehitysmaiden lapsiin, joista suurinta osaa hoidetaan työn lomassa… Esimerkiksi Bangladeshin köyhimpään väestönosaan kuuluvista lapsista vain joka kolmas leikkii tai tekee muita asioita läheisen aikuisen kanssa useamman kerran viikossa.
Yksi asia yhdistänee kuitenkin kotimaatamme ja maita, joissa lapsuuden puolesta ei vielä liputeta samassa mittakaavassa; Unicefin blogiin haastateltu, järjestön Kenian maatoimiston johtaja Pirkko Heinonen toteaa, ettei päättäjien vakuuttaminen kaksivuotiaitten opetuksen kannattavuudesta ole ollut helppoa. Väittäisin myös meillä päin monien ajattelevan, ettei varhaislapsuuden kehityksen kanssa ole niin justiinsa.
Leikin merkitystä voidaan tuoda esille julkisella keskustelulla, tuomalla esille tutkimistietoa, puhumalla leikin puolesta ja tekemällä poliittisia päätöksiä, jotka takaavat lapsille mahdollisuuksia leikkiä sekä saada ajantasaista hoitoa sekä kasvatusta…
Haluaisinkin kuulla, millaisena te näette leikin merkityksen? Ja millaisiin leikkeihin teidän on aikuisina helppoa heittäytyä mukaan: Roolileikkeihin, sääntöleikkeihin vai vapaaseen leikkiin? Tarvitsetteko rekvisiittaa vai käykö kotileikissä hiuslakkapullon korkki kahvikupista? Tekisikö mielenne koota legorakennelmat ohjeen mukaan vai kiipeilevätkö poliisiaseman katolla Darth Vader ja joulupukki?
Saavatko ”rivivanhemmat” tarpeeksi tietoa leikin merkityksestä? Ovatko lapsuuteen, leikin tukemiseen ja leikkiympäristöihin sekä varhaislapsuuden kasvatukseen liittyvät teemat riittävästi esillä julkisessa tai poliittisessa keskustelussa?
P.S. Juttusarjan seuraava osa on jo työn alla, jos teitä suinkin kiinnostaa. Sen työotsikkona komeilee ”leikin kehitys vaiheittain ja lapsen iän myötä”
P.P.S. Mietittekö lahjaa varhaiskasvatusalalla työskentelevälle tyypille tai vaikkapa päiväkodin aikuisten tiimille? Kävisikö kimppalahjana kehitysmaiden lasten leikkiympäristöjen kehittämiseen tarkoitettu pedagoginen leikkilaatikko.
*Viime päivinä julkisuudessa pyörinyt tyttöyteen liittettävät neitimäisyyden, heikkouden tai huonommuuden mielikuvat lieveilmiöineen ansaitsisivat kenties ihan oman postauksensa, mutta nyt en aio puhua niistä samassa rykäyksessä.
Nyökyttelin monessa kohtaa lukiessani, sinun kanssasi olisi mahtavaa tehdä töitä samassa tiimissä, koska ajatukset tuntuvat olevan hyvin samanlaisia. Leikki on tärkeä osa kehitystä ja sen kehityksen eri vaiheiden tunteminen perusta laadukkaalle varhaiskasvatukselle.
Omassa työssä (lto:na) ohjaan ja menen mukaan mielelläni kaikenlaiseen leikkiin, mutta välillä rooliin heittäytyminen tuntuu vaikealta… Usein leikkiä tuleekin ohjattua enemmän ulkopuolelta ja esimerkiksi rakennettua erilaisia leikkiympäristöjä, jotka ohjaavat leikin kulkua.
Laasasen teksti ja sen kommentit nostivat hiukset pystyyn. Tuntuu käsittämättömältä, että moni ihminen ei anna arvoa lapsuudelle ja lapsen varhaiselle kehitykselle. Odotetaan, että lapsi oppii itse asioita ja riittää, kun joku vaihtaa vaipan. Surulliseksi tekee myös se, että moni vanhempikaan ei ajattele varhaiskasvatukselle muuta arvoa kuin säilytyksen lapselle työpäivän ajaksi.
Kirjoita ihmeessä lisää näitä postauksia, sillä juuri tällaista näkökulmaa julkiseen keskusteluun tämä ala tarvitsee!
Terveisin tuleva maisteri, joka siitä huolimatta aikoo vaihtaa myös niitä vaippoja ja samalla hyödyntää näitä perushoidontilanteita pedagogisesti. 😉
Mulle puhtaampiin roolileikkeihin on helpompaa mennä mukaan kuin sellaiseen välineellisempään leikkiin kuten autoilla huristeluun. Ja leikkiympäristöjä on tietty kiva rakentaa ja antaa lapsille vinkkejä siitä, miten leikki voisi edetä.
Silti täytyy jatkuvasti haastaa itseään sellaiseen leikin mielentilaan pääsemisen kanssa, mutta itsensä haastaminenhan on aina rikkaus. 🙂
Olin ihan raivona tuon Laasasen jutun luettuani, vaikka en mitään täysipäistä siltä alun alkaenkaan odottanut. Erityisesti kommenttiosiossa näkyi se, miten moni ei ole kovin kiinnostunut edes oman lapsensa hoidon sisällöstä.
Perushoitotilanteiden pedagogia. <3
Siinä linkissä ois voinu olla joku trigger-warning 0.0 meinasi mennä ilta pilalle, kun eksyin vielä kommenttiosioonkin.
Tätä 2-vuotoaan äitiä kiinnostaa ehdottomasti seuraavatkin osat! Osaat kirjoittaa kiinnostavasti myös tutkimukseen pohjautuvaa faktaa.
Jes kiva kuulla! <3
Näin kollegana allekirjoitan tekstisi täysin.
Leikkiä ei voi liikaa korostaa. Meillä on ainakin kerran vanhempainillassa pidetty vanhemmille pieni infopaketti leikin merkityksestä lapsen elämässä. Ja meillä on myös duunipaikan seinällä pieni juliste leikistä ja mitä se lapsen aivoille/elämälle yms tekee.
No sitten toi miten leikin. Mä koen, että leikkiminen on ihan älyttömän hankalaa! Mä mielummin just hölmöilen ja keksin kaikkia juttuja,tansseja,lauluja,leikkiympäristöjä. Mutta sitten jos pitää autoilla hurruttaa pitkin parkkitaloa tai barbeilla leikkiä niin puuuuhh!
Ja ehdottomasti kiinnostaa tän aiheiset jutut. 🙂
Leikkiin mukaan lähteminen ON hankalaa, vähän leikistä riippuen, mutta toisaalta lapsen kanssa leikkiessä voi tulla tosi hienoja kokemuksia ja pääsee aitiopaikalle arvioimaan lapsen kielen, ajattelun ja sosiaalisten taitojen kehitystä ja senhetkistä pistettä. Että kyllä se myös antaa paljon.
Mutta toisaalta ei kaikkien kasvatustiimiläisten tai lapsen kanssa kotiympäristössä toimivien aikuisten tarvitsekaan olla superleikkijöitä vaan arjen tilanteissa touhuajia, tanssittajia, liikuttajia ja laulattajia kaivataan yhtälailla.
Kiva että olette huikanneet kiinnostuksen hihkaisuja!
Hirmu kiinnostavaa, kirjoita kernaasti lisää tästäkin näkökulmasta!
Meillä on tällä hetkellä perheessä kolme leikkivää lasta: päiväkoti-ikäinen, seitsemänvuotias ja esiteini. He leikkivät keskenään ja kavereiden kanssa päivittäin, mutta myös todella, todella paljon kukin itsekseen. Ovat leikkineet aina, jokainen varmaan 1,5-vuotiaasta saakka.
Kaikki ovat myös aina saaneet kodin ulkopuolelta erityisen paljon kiitosta leikkitaidoistaan, luovuudestaan ja mielikuvituksestaan. Mutta, tuota.
Me vanhemmat ei olla kyllä koskaan leikitty näiden lasten kanssa juuri ollenkaan. Läsnä toki ollaan ja kommentoidaan leikkiä monesti. Ja kysyttäessä vastaillaan tai ehdotetaan jotakin vaihtoehtoja. Mutta ei me siinä leikissä oikeasti mukana olla koskaan. Eikä ole kyllä pyydeltykään. Lapset tuntuvan pääsevän tuosta vain leikkeihin kiinni joko yksin tai porukalla. Esikoinen tempautui leikin pyörteisiin pienä ihan omin voimin, jo ennen päivähoitoon menoa. Keskimmäinen oppi selvästi leikkitaitonsa häneltä, ja nämä kaksi ovatkin leikkineet vuosia kimpassa huolimatta ikä- ja sukupuolierosta. Kuopus taas on ottanut mallia erityisesti keskimmäisestä, mutta hän on myös mennyt lapsista pienimpänä päiväkotiin, ja se on selvästi nopeuttanut varsinkin yhteisleikkien hallitsemista kovasti.
Tiedän, että tähän aiheeseen on monia näkökulmia. En voi sanoa, että olisin tuntenut omasta osallistumattomuudestani kovin huonoa omatuntoa, koska homma selvästikin toimii. Mutta kyllähän se välillä vähän mietityttää, että pitäisikö niissä leikeissä olla jotenkin aktiivisesti mukana useammin. Olen silti päätellyt, että meidän tapauksessamme ei. Olen saatavilla yleensä (no isompien tapauksessa en niin paljon enää) ja vuorovaikutukseen valmis, jos sellaista tarvitaan. Meillä mennään näin. Lapset on fiksun ja onnellisen oloisia.
p.s. Oikeasti musta on hurjan kiva rakentaa legoilla, tehdä hiekkakakkuja tms. sen kerran kun siihen hommaan ryhdyn. Mutta harvoin tulen ryhtyneeksi, ja vähän epäilen, että se kivuuskin on lähinnä sellaista mun omaa kivaa. Tyyliin: ”Nyt mä teen tähän hiekkalinnaan vielä vallihaudan ja sen yli kaarisillan, vitsit miten mahtavaa! Oota, anna äiti vielä tasoittaa tän vuoren rinteen, saat tän lapion ihan kohta.” 🙂
Lisättäköön vielä, että itse olen aina kyllä tiedostanut leikin merkityksen lasten kehitykselle, oppimiselle ja sosiaalisuudelle ja pyrkinyt varmistamaan lapsille hyvät puitteet ja aikaa leikkiin. Varmaan olisin myös lähtenyt tietoisesti enemmän mukaan leikkiin, jos joku lapsistamme olisi tuntunut yhtään sellaista kaipaavan. Leikki on tärkeä juttu!
Joo toi on tuttua toi, että ois kiva rakennella ym. Mutta sitten taannun muutaman vuoden alaspäin ja ”eiku mä tarviin ton palan.. älä ota sitä… mä teen tän vielä..”
ja sit lapset pilaa mun tekemät jutut 😀 parempi olla vaan ja katsoa.
Oon ehkä ennenkin kiitellyt, mutta kiitos lukuisista pitkistä ja antoisista kommenteistasi heti alkuun!
Itsehän olen leikkinyt paljon, eri ikäisten kavereiden kanssa, mutta paljon myös itsekseni, sisaruksen kun sain 6-vuotiaana ja sitä ennen olin pitkälti pienissä hoitoryhmissä, joissa oli isot ikäerot lasten välillä ajoittain. Erilaiset pikkutavaraleikit ja rakennelmien väsääminen kiinnostivat tuntikausien ajan.
Ja teillähän on vaan luettu tilanne hyvin; Kun on se onnellinen tilanne, että lapsilla on hyvät ja ilman erityistä tukea kehittyvät leikkitaidot niin sehän on vain ilon aihe – ja kuten ulkopuolelta tuleva kiitos kertoo, ei mikään itsestäänselvyys. Leikkitaidot kun listataan monien lasten kohdalla haasteellisiksi ja kehittämistä vaativiksi jutuiksi.
Sekin että leikille antaa aikaa, tilaa ja materiaaleja sekä arvostusta, vaikkei itse hääräisikään velvollisuudentunnosta leikin liepeillä, on jo iso juttu!
P.S. Mullahan lähtee aina se kontrollifriikkivaihe helposti päälle kaikissa rakennelmahommis tms. nyhräämisessä edelleen. Esim. värityskirjaan en voi koskea tai omin sen itselleni. :,D
Kiva kuulla, että tilanne kuulostaa ammattilaisenkin mielestä olevan ok. Nimittäin tuosta lasten KANSSA leikkimisen tärkeydestä puhutaan aina siellä sun täällä, ja välillä olen tuntenut itseni hieman poikkeavaksi tai vajaavaiseksi mutsiksi, kun en sellaista tee. Mutta ehkä nuo mukelot pärjäilee… 🙂
Joo, värityskirjaan jos tulee joskus tartuttua, niin lopettaminen on tosi vaikeaa. Onneksi on niitä kivoja aikuisten värityskirjoja. Ehkä sellaisen voisi hankkia itselleen päiväkahviseuraksi. 🙂
Hei lisää tällaisia tekstejä, kiitos 🙂
Minulle se rooliin heittäytyminen on todella hankalaa. Kaikkein mieluiten muovailen, maalaan, piirrän, soitan tai tai lauleskelen yhdessä lasten kanssa. Saatetaan tytön kanssa istua helposti yli tunti muovailuvahojen parissa. Legot ja junaradat ovat ihania, mutta niissä alkaa ärsyttää kun en saakaan itse rakentaa mitä haluan 😀
Ja onhan myösesim yhdessä ruoan laittaminen ja pyykin levityskin 3-vuotiaalle melkein kuin yhteistä leikkiä 🙂
Retuutus, takaa-ajo yms. Muut kutitteluleikit on lasten ja isänsä juttu.
kyllä lapsikin huomaa, jos leikki on aikuiselle välinäistä ja ilo katoaa. Siksi olen hyvillä mielin puuhaillut luovia taidehommia lasten kanssa ja jättänyt roolileikit niille, jotka siihen osaavat heittäytyä.