Mietin päiväkodeissa keikkaa tehneenä, niissä harjoitelleena ja varhaiskasvatusalan hommiin suuntautuvana erästä asiaa, joka lisää oman osansa siihen paljon puhuttuun vanhemmuuden ikuiseen huonoon omatuntoon.
Nimittäin sitä, miltä tuntuu vanhempana lukea juttuja siitä, miten henkilökunta rumasti sanottuna ”kyttää”, ”vahtaa” tai laskee vanhempien työssäkäymisiä, opiskeluja ja perhetilanteita. Verkkokeskustelujen ja sivukorvalla kuultujen keskustelujen perustella monen päivähodin henkilökunta koettaa silmämääräisesti arvioida, onko lasten vanhemmilla vaikkapa masennusta, (avio)eroon tai työttömäksi jäämiseen liittyvää kriisiä tai vastaavaa tilannetta päällä, jonka vuoksi pitäisi ”kotona olon” ohessa käydä esim. terapiassa, työterveyshuollossa tms. asioita hoitamassa päiväsaikaan.
Onko lapselle paras paikka kotona sellaisen vanhemman kanssa, jolla on vuorotöistä kertynyttä univelkaa tai joka on henkisesti siinä pisteessä, että hän vain nukkuisi, tuijottaisi seinää, ei saisi itselleen vaatteita päälle tai ruokaa lämmitettyä tai purskahtelisi hallitsemattomasti itkuun joka välissä? Kyllä, lapset elävät aikuisten rinnalla arkea ja vaikeammat kaudet kuuluvat jokaisen perheen elämään…
Mutta ääritilanteissa, ennen nykymuotoista itse pärjäämisen ja pieniin perhepiireihin eristäytymisen ajanjaksoa, joku muu aikuinen olisi kenties ottanut lapset siipensä alle siihen asti, että vanhempi saa asiansa kuntoon. Voisiko päivähoito olla lastensuojelun avohuollon toimenpide siinä mielessä, että sillä tuettaisiin vanhemman kuntoutumista, lapsen hyviä vertais- ja aikuissuhteita ja siten koko perheen hyvinvointia?
Ei meidän perheessämme ei ole masennusta tai päihdeongelmia. Kummankaan pää ei leviä (paitsi ajoittain ”normaaleissa” rajoissa). Lapselle on mahdollistunut hyvän pituiset talvi- ja kesälomat ja opiskeluaikanani myös arkivapaita hoidosta. Hoitopäivät ovat olleet maksimissaan kahdeksantuntisia ja tilanteesta riippuen lyhyempiä. Siitä huolimatta itselleni on muodostunut huono omatunto siitä, jos ja kun vien lapsen hoitoon – niin monessa paikassa tuntuu vanhempien sättimistä esiintyvän.
Otetaanpa pari esimerkkiä elävästä elämästä, jotta joku superäiti ja paremmintietäjä voi kouraista niiden aikana kourallisen sepeliä heittovalmiuteen; Kun opiskelin täysipäiväisesti ja tavoitevauhtia nopeammin (tein muuten paperilla 3,5 vuoden pituisiksi arvioidut opinnot reilussa 2,5 vuodessa), se tiesi tentteihin lukemisen sekä esseiden ja raporttien kirjoittamisen ohella lukuisia luentotunteja ja erilaisissa työkentälle sijoittuvissa hankkeissa vietettyjä iltoja, arkipäiviä ja viikonloppuja.
Tein esimekiksi kymmeniä tunteja opintoihin kuuluvaa yövapaaehtoisen hommaa turvatalolla. Näiden vuorojen aikana mies hoiti lasta illan ja yön. Joskus sain nukuttua vuorojen aikana ja joskus oli kiireisempää. Tuolloin aamupäivällä oli pakko saada jokunen tunti kunnollista unta ennen kuin tartuin taas tenttikirjaan ja hain lapsen iltapäivällä hoidosta.
Se mitä henkilökunta kenties näki, oli väsyneen ja nuutuneen näköinen mutsi, joka toi lapsensa hoitoon aamulla – samoilla silmillä kuin oli lähtenyt neljän jälkeen iltapäivällä liikkeelle kohti hankehommia. Sama leväperäisesti käyttäytyvä mutsi käveli seuraavaksi kotitalon ovesta sisään (asumme päiväkodin vieressä) ja haki lapsen iltapäivästä pihalta. Mutta sitä, mitä noiden kotiseinien sisällä tapahtuu, ei voi henkilökunta tietää, ellei vanhempi vuodata tarinaansa syyllisyydentunnoissaan jokaiselle, joka sitä suostuu kuuntelemaan.
Olipa kerran myös mutsi, jolla paloi kesken tenttiputken hermo ihan totaalisesti eikä mikään enää tarttunut päähän. Lenkkikamat päälle, 45 minuutin pyrähdys päivän päätteeksi ja suoraan lenkkikuteissa hakemaan lapsi hoidosta hieman etuajassa. Illalla mies lähti puistoon ja pelaili lautapelejä lapsen kanssa, kun luin kirjan loppuun ”uudella päällä”. Ehdinpä sen lisäksi leikkiä lapsen kanssa junaradalla sen sijaan, että olisin opiskellut viimeiset kolme varttia väkisin, huonommilla tuloksilla ja juossut illalla. Juuri tästä syystä meillä ei lasketa, mutta lasketaanko päiväkodissa?
Opiskeluhommia on kuitenkin tehty niin päivällä, illalla kuin yölläkin, aina sopivassa välissä, täyttä työpäivää ja välillä -iltaakin tekevän miehen kanssa lapsen huolenpidosta vuorotellen. Kummankin puolen isovanhemmat ovat aktiivisesti mukana työelämässä ja auttelevat mielellään työajan ulkopuolisten menojen osalta, mutta perusarki hoidetaan silti kahden vanhemman voimin (mikä sekin on luksusta moneen perheeseen verrattuna).
Päiväkoti on kolmivuotiaan lapsen kaverisuhteiden, monipuolisen aktiviteetin (jumppasalit, retket, yhteisleikit, musiikki, taiteilut, teemapäivät) kannalta tosi korvaamaton palanen meidän arkea. Lapselle tärkeät kaverit ja läheiset aikuiset näkyvät ja kuuluvat tämän jutuissa ja nyt kesälomalla päiväkotiin kaivattaisiin ainakin kerran viikossa leikkimään – tylsempinä kotilomailun viikkoina useamminkin.
Opiskelun loppurutistukseni ja työarjen välissä on kaksi kuukautta aikaa: kesä- ja heinäkuu, joista heinäkuun saimme ilmaiseksi loma-ajaksi vain pitämällä lapsen ”kirjoilla” kesäkuun ja maksamalla (täyden) hoitomaksun. Kesäkuussa lapsi teki kokonaiset kolme hoitopäivää, muun muassa sairastelupäiväni ja pakollisen työmenoni vuoksi. Jokaisella kerralla huomasin selitteleväni, miksi tuon lasta hoitoon, vaikka tiedän, etten itse sitä vastaavassa tilanteessa työntekijänä olettaisi – eihän vanhemmilla ole mitään tilivelvollisuutta menoistaan.
Ja vaikken ole lapsen ryhmässä mitään kyttäämistä tai laskemista kuullut, sitä kuulee muualta niin paljon että hoitoon viedessä oikeasti miettii: ”mitä ne nyt ajattelee” tai ”puhutaankohan tästä nyt selän takana”.
Olen seurannut aiheeseen liittyvää keskustelua eri tiedotusvälineiden uutisten ja artikkeleiden kommenttiosioissa ja varhaiskasvatusalan Facebook-keskusteluryhmissä ja haluaisin päätellä pikkuhiljaa tämän pohdinnan eräästä ryhmästä poimimaani herkulliseen rinnastukseen:
Miettikää nyt oikeasti, jos menisitte perheen kanssa ravintolaan sunnuntaina ja siellä olisi joku naama nurinpäin oleva tarjoilija tiuskimassa. Ai miksi? Kun hänen mielestään ravintolan kuuluisi olla auki vain arkisin. Ja hänen mielestään lapsikin nauttii enemmän kotiruuasta. Lisäksi hänen mielestään kaikki hyvät perheet ovat kotona tai kirkossa sunnuntaisin.
Unohtamatta, että hänen mielestään vain sellaisten perheiden tarvitsee saada ruokaa ravintolassa, jotka eivät saa ruokaa itse tehtyä perustellusta syystä. Hänen mielestään lapsen etu on oppia sunnuntaisin oman äidin ja isän opissa ruuanlaittoa ja leipomista sen sijaan että kärsii hälyisessä ravintolassa. On myös ilman muuta selvää, että hän ei omia lapsiaan tuonut ravintolaan kuin äärimmäisessä hädässä ja voi miten hyviä niistä lapsista tulikaan!
Ei, varhaiskasvatusalalla työskentelevän tehtävä ei mielestäni ole kertoa, miten hänen mielestään lapset hoidettaisiin täydellisessä maailmassa tai miten hän on supervanhempana ratkaissut omian lastensa hoidon. Heidän tehtävänsä ei ole työajallaan tai ammattinimikkeensä varjolla tuomita tai jakaa perheitä eri kasteihin heidän työssäkäymisensä, kulttuurisen taustansa, varallisuutensa tai muiden tekijöiden nojalla.
Perheiden kanssa voi käydä dialogia, kuunnella, mitä kussakin perheessä tapahtuu, kenties keskustella esimerkiksi kotona pienemmän sisaruksen kanssa olevan vanhemman kanssa siitä, minä päivinä ryhmässä järjestetään erityisiä juttuja kuten jumppaa tai retkiä ja siitä, mihin aikaan esimerkiksi pienryhmätyöskentelyä tai yhteistä ohjelmaa toteutetaan ryhmässä.
Näin sellaiset lapset, jotka ovat hoidossa virikkeitä saadakseen ja vanhemman jaksamisen tueksi voivat olla hoidossa esimerkiksi kolmena, fiksuna päivänä viikossa tai ryhmän toiminnan kannalta mielekkäinä tunteita, jos perheellä ei ole erityisiä toiveita hoitopäivien tai -aikojen suhteen. Mutta keskustelu ja kokonaistilanteen molemminpuoliseen näkemiseen pyrkiminen pitäisi tapahtua kasvatuskumppanuuden osapuolten välillä, ei kahvihuoneissa tai netissä.
Joten omalta osaltani lupaan seuraavaa: Työssäni lasten ja perheiden kanssa, kasvatuskumppanuuden toisena osapuolena töissä ja toisena osapuolena vanhempana pyrin parhaani mukaan välttämään tulkintojen tekemistä tai spekulaatioita perheiden tilanteista. En vahtaa tai laske tuomisia, hakemisia tai olemisia sen enempää kuin laki ja työtehtäväni edellyttävät.
En puhu pahaa tai kauhistele perheiden hoitoratkaisuja kollegoilleni. Ja jos huomaan tähän sortuvani, annan itselleni napakan, henkisen potkun takalistolle. Teen hoitoon tuotavien lasten kanssa yhdessä päivistä mahdollisimman hyviä, riippumatta siitä onko heidän pakko olla hoidossa sillä hetkellä – koska se on työtäni.
