En pahemmin käy kirkossa. Ehkä pitäisi, sillä kouluaikojen kelloonvilkuilun sijaan olen aikuisena huomannut rauhoittuvani ”pakollisten” kirkkovierailujen aikana.
Musiikki, tutut, hieman laahaavat laulut, luterilaiseen perusluonteeseen kuuluva hieman fatalistinen ja iloton yleisvire, joka on sekä traaginen että koominen ja tuntuu sekä vieraalta että omalta.
Isoista ikkunoista siivilöityvä valo, ihmiset, jotka eivät kehtaa räplätä kännykkää ja ovat, ainakin suurin osa, henkisesti läsnä. Monet myös kurkottavat itsestään ulos- tai ylöspäin, hengittävät sisään, etsivät lohtua, vastauksia, parempaa huomista, yhteenkuuluvuuden tunnetta, hyväksyntää… mitä kukin nyt kaipaa.
Sain kuitenkin synninpäästöni muualla kuin kirkonpenkissä. Kävin nimittäin työterveystarkastuksessa. Jutustelimme uuden työn luonteesta; haasteista, työilmapiiristä ja mahdollisista ongelmakohdista. Fyysisistäkin seikoista: ergonomiasta, unen saannista, työmatkoista ja muista puitteista.
Käsittelimme myös terveydentilaani ja elintottumuksiani. Painoa ja pituutta kysyttäessä sanoin pituudekseni sataseitsemänkymmentäkaksi ja työterveyshoitaja kysyi: ”Entäs pituus?”. Sanoin, että juuri se ja hän ihmetteli että seitsemänkymmentäkaksi senttiä? Oli merkinnyt kyseisen luvun painon kohdalle – mikäs siinä, lähti kymmenen kiloa painoa kerralla!
Mittasimme painon ja pituuden ja ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten kolmannen luokan terveystarkastuksen, tuulen suunta ei kääntynyt leppoisasta terveydentilan arvioinnista painoni kauhisteluun. Painoasia ei ole tuntunut koskaan herättävän terveydenhuoltoalan henkilöstössä huolta silmämääräisen arvion perusteella, mutta tieto painon numerosta on sen sijaan aiheuttanut pelkoa ja kauhua.
Tällä kertaa sain kuitenkin kuulla olevani perusterve – noin yleiskunnon, verensokerien, kolesterolin, hemoglobiinin, verenpaineen ja ammattilaisen mielipiteen perusteella. Parinkymmenen (edestakaisen) kilometrin työmatkan taittaminen pyörällä, säännöllinen juoksu ja salihommat sekä kasvispainotteinen ruokavalio nähtiin myös plussapuolina. Joten jos kokisin voivani hyvin fyysisesti ja henkisesti, olisimme sillä selvät.
Kerrankin terveystarkastuksesta lähtiessäni tunsin itseni yhtä terveeksi tai terveemmäksi kuin sinne astuessani. Aikaisemmin kun läskikauhistelu ja ”terveysfasismilla” päähän lyöminen ovat saaneet olon kurjaksi ja terveellisen sapuskaan satsaamisen sekä liikunnallisempaan arkielämään pyrkimisen tuntumaan turhilta – läski kun ei voi olla terve, vaikka olisikin yleisimpien mittareiden valossa terveempi kuin hoikempi kanssasisarensa.
En tiedä milloin elämänlaatu, onnellisuus, hyvä peruskunto, työssä ja työn ulkopuolella jaksaminen ja omassa kehossa viihtyminen ja liikunnan ilo unohdettiin hyvinvoinnin mittareina. Milloin ryhdyttiin arvioimaan ulkoisten seikkojen perusteella, liikkuvatko vastaantulijat oikein ja syövätkö sopivasti?
Päätettiin sivuuttaa kätevästi, sairaudet, henkiset ja fyysiset, geenit, vammat ja elämäntilanne. Ryhdyttiin jakamaan sosiaalisessa mediassa pilkkakuvia ihmisistä, joilla on selluliittia pepussa tai takareisissä ja arvostelemaan kilvan kommentitosiossa sitä, miten ei-treenaavat voisivat pukeutua säkkiin ja pysyä poissa julkisilta paikoilta.
Näistä ja monista muista syistä tuntui todellakin arvokkaalta tulla kohdatuksi ihmisenä, ei vaa’an numerona. Saada niin sanotut terveen paperit siitä huolimatta, että monen mielestä se ei ole mahdollista.
P.S. Kuvassa työvaate-treenivaatekombo. Päivä kun piti sisällään 25km pyöräilyä, työpäivän ja 1,5h crossingia.
Kävin jutun lukemassa jo tuoreeltaan, mutta kopeudun nyt vasta kommentoimaan. Kun siis mäkään en todellakana ole mikään pieni ihminen, vaan amatsoniksi ennemmin itseäni kuvaava. Mä en voisi kuvitellakaan, että oma paino tippuisi alle 60, mikä on jo monelle kauhistus. En ole ollut niin laiha varmasti ala-asteen jälkeen. Kun on pituutta vaikka muille jakaa ja luut ovat isokokoiset, niin minkäs teet, laihaa ei saa tekemälläkään.
MUTTA olen nyt huomannut kasvaneeni aikuiseksi! Tai joksikin vastaavaksi, sillä mua ei enää haittaa! Mä katson peiliin ja vaikka on mahaa ja kaikkea, niin mua ei haittaa. Mä jaksan liikkua, mulla on lihaksia, joilla jaksaa nostaa ja tehdä asioita ja ennen kaikkea MINÄ VOIN HYVIN! Minusta se on se suurin mittari, eikä se, mitä vaaka näyttää.
(en tiedä oliko päätä tai häntää, mutta piti vaan päästää suusta edes kuvannollisesti ulos)
Mua haittaa lähinnä se, etten käytännössä uskalla enää mennä lääkäriin, vaikka olisin oikeasti kipeä tai jokin paikka hajalla, kun se läskikytyäyksen ja fatshamingin määrä on ihan jäätävää. Että sellainen potilaitten välinen tasa-arvo kohtelussa…
Muuten on tosiaan iän myötä kiinnostanut koko ajan vähemmän paino ja enemmän muskelit ja hyvä olo.
Mä luin tän kanssa heti silloin ja nyt vasta pääsin ajatuksen kanssa naputtamaan…
Mutta siis kyllä, onhan se uskomattoman absurdi tunne, kun oot salilla loukannut selkäsi, kinkkaat lääkäriin ja lääkäri sitten ensimmäisenä sanoo että ”voishan tuota liikuntaa tietysti harrastella, ja mites se ruokavalio, jos vähän tuota painoa sais alas, se monesti yksinään helpottaa tällaisia selkävaivoja”. Sitten oot että ööh niin että minä tosiaan loukkasin tämän kun noita rinnallevetoja tein ja että niin että oon minä silti liikkunut ja ööh no painoakin on pudonnut jo se 15kg ja liikun 5-8 kertaa viikossa että niin ööh joo tuota joo… ja sitten lääkärin ilme kirkastuu ja se on että JAA NO NIIN no katotaanpa sitä selkää sitten. Okei, ymmärrän ja tiedän, että ylipaino+huono lihaskunto saa kaikenlaista vaivaa aikaa ja tiedän myös, että pelkästään säännöllinen liikunta ja edes pieni painonpudotus auttaa monesti todella paljon. Mutta olishan se nyt ihan ok, että oikeasti kysyttäisiin ensin esim. ”miten paljon harrastat liikuntaa” eikä suoraan oleteta että läski mikä läski, hohhoijjakkaa.
Nyt raskausaika on sitten toinen. Mulla on tosiaan tuota ylipainoa jo omasta takaa jonkin verran, mutta myös erittäin hyvä kunto ja paljon lihasmassaa jne. eli en tosiaankaan ole mikään saamaton läski. No, nyt sit ekasta neuvolasta lähtien paino on noussut ihan järkkyä tahtia ja nyt rv27+ on tullut jo 11,5kg. Ja miten tähän on reagoitu läskin kohdalla, arvaat varmaan! Että herkkua vähemmäksi ja annoskokoja pienemmäksi ja pitäiskö vähän sitätätätuota. Liikuntaa ei ole sentään tuputettu kun on tuota supistusta yms. kremppaa jatkuvalla syötöllä, mutta sitten on neuvottu ruokavaliota tarkistelemaan ja sellaista. No, totuus kun on se, että syön aamiainen+lounas+päivällinen+iltapala ja ehkä välipalalla jotain marjoja/vihanneksia, iltapala jää toisinaan välistä, annoskoko on puolittunut siitä mitä söin talvella urheillessani jne. ja herkkuja menee vähemmän kuin kerran viikkoon, niin siinäpä sitten tarkistellaan. Kun siinä sit sanoin että kyllä minä syön oikeasti tosi fiksusti, niin tämä vaan hymähtää ja sanoo että joo, no mieti niitä herkkuja sitten, on sitten ihan sinulla itsellä helpompi olla jos ei tulisi näin paljon kiloja. ÄLÄ, OLISIKO?! Taas siis ollaan tässä, että eihän nyt herranen aika läski voi tietää mitä sen pitää syödä, pitää vähän tässä neuvoa nyt. Ihmistä, joka on pari vuotta pelannut kilpaa lentopalloa, käynyt puntilla nostelemassa verrattain isoja rautoja ja pudottanut ominpäin 15 kiloa painoa ensimmäisen lapsen jälkeen. Joop.
No niin, sepä tästä. Mutta siis että I FEEL YOU SIS!
Kiitos pitkästä kommentista. <3
Multa on lääkärit puristelleet läskejä, vähätelleet oireita, väittäneet vastaan ruokapäiväkirjoille ja päättäneet määrätietoisesti minun syövän, liikkuvan ja elävän väärin. Naurattaisi ellei itkettäisi…