Olin perjantaina matkalla Helsinkiin juoksemaan asioita ja onnistuin löytämään täpötäydestä junasta jopa istumapaikan – sellaisesta aika tavallisesta tilanteesta, missä kuuden ihmisen istumapaikoista neljä oli täytetty ja keskimmäiset jätetty (tietysti, ollaanhan Suomessa!) tyhjiksi viimeiseen asti. Ehdin istuskella jonkin aikaa ja paikkailla meikkejäni, kun vieressä istuva nuorehko nainen muuttui äkkiä tosi kalpeaksi. Ennen kuin ehdin kysyä onko tämä kunnossa, hän näytti pahoinvoivalta, meni kasaan ja kaatui eteenpäin, vastapäätä istuvan miehen päälle.
Mies säikähti kovin ja sanoi vain: auttakaa joku. Osa penkkivälikössä istuneista poistui saman tien paikalta eikä heitä näkynyt sen koommin. Tartuin naista kainaloiden alta ja nostin hänet pois miehen päältä nähdäkseni, mikä tilanne oli. Mies poistui paikalta pikaisesti.Tarkoituksenani oli kallistaa tajunsa menettänyt nainen kyljelleen penkille, mutta nainen palasi tajuihinsa ja jäi istumaan penkilleen. En siis joutunut selvittämään saiko nainen henkeä tai edellyttäisikö tilanne kutsumaan lisäapua välittömästi esimerkiksi sydänkohtauksen tai jonkin vakavamman sairaskohtauksen vuoksi. Mietin kyllä, olisiko junan SOS-puhelinta tullut käyttää tällaista tilanteessa, jossa matkustaja oli kuitenkin menettänyt tajuntansa ja junan lattialla oli tapauksen johdosta sotkua.
Keskityn kuitenkin kartoittamaan naisen vointia ja kysyin oliko tämän pyörtymiselle tai pahoinvoinnille ole mitään selvää syytä. Oliko tämä esimeriksi ollut hiljattain sairaana? Oliko tällä ollut aiemmin rajuja migreenikohtauksia, epilepsiatyyppisiä oireita tai erityisen voimakkaita reaktioita verensokerin heittelyihin tai jotain muuta syytä (kuten raskaus) mikä voisi selittää tapahtuneen.
Nainen oli aluksi sekava ja kyseli missä olimme ja mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan todella nolostunut tapahtuneesta ja sanoi pyörtyneensä joskus aikaisemminkin, muttei tiennyt nyt tapahtuneelle mitään syytä. Hän tokeni kuitenkin nopeasti ja sain kanssamatkustajilta käyttöön nenäliinoja sekä kosteuspyyhkeitä kyseltyäni, löytyisikö joltakulta jotain millä voisin puhdistaa naisen vaatteita ja tavaroita.
Minulla ei ole mitään terveydenhoitoalan koulutusta, joten jouduin tekemään tilannearvion täysin maalaisjärjen ja partiossa oppimieni auttavien ensiaputaitojen perusteella. Nainen alkoi puhumaan matkan aikana selkeästi ja hän vastaili kysymyksiin sekä pystyi käyttämään puhelintaan selvittääkseen lähimmän työterveysasemansa sijainnin. Koska puhe, hienomotoriikka sekä näkökyky ilmisesti toimivat ja kokeiltuamme junan pysähtyessä, että kävely sujuisi ilman huimauksen tunnetta, totesin ettei tässä tilanteessa tarvitsisi hälyttää ulkopuolista apua.
Tarjouduin saattamaan naisen tämän työterveysasemalle ja kehotin syömään tai juomaan jotain nestettä ja nopeaa energiaa sisältävää (kuten tuoremehua), sillä pahoinvoinnin jäljiltä olo saattaisi olla hutera. Nainen vakuutteli kuitenkin olevansa kunnossa eikä kaivanut saattajaa niin lähellä sijatsevalle terveysasemalle. Jäin kuitenkin jälkikäteen pohtimaan olisiko minun pitänyt varmuuden vuoksi saattaa tämä perille. Olinko turhaan huolissani vai voisiko huono olo yllättää matkalla yhtä rajusti – eikä ihmistä oikein voi ihmistä auttaa väkisinkään…
Olen viime vuosina törmännyt niin usein sekä omien kokemuksieni että median kautta tapauksiin, joissa sairaskohtauksen saanutta, tajuntansa menettänyttä, loukkaantunutta tai onnettomuuteen joutunutta ei ole autettu välittömästi vaan suuri osa paikalle osuneesta on poistunut paikalta ja ajatellut ongelman kuuluvan jollekulle muulle, että edelleen hieman huonovointisen ja tovi sitten pyörtyneen naisen lähettäminen edes Helsingin keskustan ihmisvilinään tuntui hieman pahalta. Varsinkin kun en koskaan saanut tietää, sujuuko kaikki hyvin sittemmin.
Tapaus itsessäni ei jäänyt kuitenkaan päällimmäisenä kaihertamaan mieltä, vaikka olen miettinyt useaan otteeseen, olisinko voinut hoitaa tilanteen vielä paremmin. Eniten mietin kuitenkin sitä, miten reagoimme jos kanssaihmisillemme sattuu jotain. Jos joku saa sairaskohtauksen, pyörtyy tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu, pakenemmeko paikalta, yököttääkö meitä, koemmeko myötähäpeää vai haluammeko mahdollisimman kauaksi tilanteesta?
Tartummeko toimeen: hälytämme mahdollisesti lisäapua, soitamme hätäkeskukseen ja kysymme ohjeita – pyydämmekö muita paikallaolijoita auttamaan? Kutsummeko paikalle lääkintähenkilökuntaa tai kyseisen oppilaitoksen, junan tai kaupan henkilökuntaa? Ja vaikka emme osaisikaan toimia juuri oikein, yritämmekö parhaamme siihen asti että osaavampi apu ehtii paikalle?
Kohtaammeko toisen ihmisen, jolle on sattunut jotain? Mietimmekö itsemme tämän asemaan – vaikkapa sitten sellaiseen, jossa menettäisimme yhtäkkiä tajuntamme työmatkalla. Se olisi varmaankin yhtä aikaa pelottavaa, huolestuttavaa ja nolottavaa. Oman kehon hallinnan menettämisen tunne, avuttomuus ja muiden ihmisten reaktioiden kohtaaminen – varmasti riittävän ikävää ilman kauhistelua, paikalta pakenevia kanssa-asioijia tai -matkustajia.
Entä löytyykö tuolta kotikaupunkimme tai -maamme kaduilta niitä jotka osaavat auttaa ja kohdata, jos minulle tai perheenjäsenilleni sattuu jotain?
Olen nyt partioretkellä ja kerroin yhdelle asiaa kysyneelle lapselle kaikkien partioikäkausien tunnuksena olevan: Ole valmis. Maailmanlaajuisesti käytössä oleva tunnus viestii partiolaisten auttamis- ja palvelemishalukkuudesta. Partiotunnus kertoo ennen kaikkea partiolaisen asenteesta; Hän on aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Tajusin kesken selityksen, että partiolainen tai ei, samaan haluaisin opettaa ja kannustaa myös omaa lastani.
Porukka lähtee pakoon?!?!?!???!????!?? Ei v***u.
Joo mä hämmästyin siitä että meistä kuudesta samassa välissä istuneesta kolme lähti pois. Minä jäin auttamaan ja yksi vanhempi nainen jäi seuraamaan tilannetta ja oli sen oloinen että olisi auttanut tarvittaessa. Jopa viereisestä väliköstä lähti osa pois kun huomasivat, että jotain tapahtui.
Oppilaitoksellamme eräs vanhempi mies sai sydänkohtauksen ja silloinkin ensimmäisistä kolmesta, jotka osuivat paikalle, kaksi lähti karkuun.
Puuuuh.
Ihan karmeeta, että ihmiset vaan poistuu tollasesta tilanteesta! 🙁 Oon ite ollut kolmeen otteeseen tilanteessa, jossa kukaan muu ei pysähtynyt auttamaan. Kaksi kertaa kyseessä oli humalainen, yhdellä kertaa selvästi tapaturmainen kaatuminen liukuportaissa ja iso vekki päässä. Jotenkin ymmärrän (tai yritän ymmärtää), ettei kaikki uskalla humalaisia mennä auttamaan, mutta että vielä näkevät jonkun ihan selväpäisen kaatuvan ja lyövän päänsä pahasti?!
Käsi sydämellä voin sanoa, että mä pysähdyn, jos on huoli ihmisen hyvinvoinnista. Ja todella todella toivon, että osaan opettaa lapseni toimimaan samalla tavalla.
Mäkin pysähdyn aina vähintään katsomaan, onko paikalla jo tarpeeksi auttajia / onko homma hanskassa.
Mietin, että luuliko ne muut silloin junassa, että ko. nainen oli humalassa, mutta ei se silti tarkoita etteikö voisi auttaa.
Ei tosiaankaan. Mä en todellakaan ymmärrä, mitä ihmiset pelkää noissa tilanteissa. Sen mä ymmärrän, että joku pelkää mennä vaikka herättelemään syrjäkadulle sammunutta, kun muita ihmisiä ei ole mailla halmeilla, mutta kyllä sillonkin pitäs vähintään soittaa virkavalta tsekkaamaan tilanne. Ja kun se ”sammunut” on voinut sittenkin saada vain sairaskohtauksen. :/
Joskus kun lukee lehdistä niistä jutuista, että joku pikkulapsi on vaikka haahuillut yksinään ja kukaan ei ole pysähtynyt tai joku auto on suistunut tieltä, eikä kukaan ole mennyt auttamaan, niin väkisin vaan miettii, että tunteeko ne ohimenneet piston sydämessään, kun lukevat näitä juttuja. Kyseisiä tyyppejä kun tuntuu olevan aika paljon, mutta harvemmin kukaan edes anonyymina netissä uskaltautuu sanomaan, että ei auttaisi. Musta ois vaan niin kiva kuulla perusteluja, miksi ei auta.
Joo ja jos lähettyvillä on muita, ainahan jonkun tuntemattoman voi nykäistä kaverikseen tsekkaamaan tilannetta, kun on soittanut ensin apua paikalle. On vähän lisäturvaa sitten, jos oman nahkansa puolesta pelkää.
Ihan mahtavasti toimittu! <3 Ajattelepa kuinka kamala kokemus (tai siis vielä kamalampi) pyörtyminen junassa olisi ollut tuolle naiselle ilman sinun osumistasi paikalle. Tosiaan, oli partiolainen tai ei, jokaisen on oltava valmiita auttamaan, sen pitäisi olla itsestäänselvää eikä siihen tarvita kuin maalaisjärkeä ja lämmin sydän. Pakoon lähtemisen kuvio on liiankin tuttu. Saanko linkata tämän Kävikö pahasti? -kampanjan sivuille? <3
Hyvin summattu! Ja tietysti. <3
Olen joutunut tällaisiin tilanteisiin lukemattoman usein jostain syystä. Tarve auttaa on todella vahva, ja adrenaliini alkaa virtaamaan välittömästi jos näen jonkun kaipaavan apua. Olen pitänyt epilepsiakohtauksen kourissa olevan päätä jottei tämä iskisi sitä asfalttiin, juossut ensimmäisenä paikalle päänsä lyöneen luo ja soittanut lansseja ja poliiseja auttamaan milloin missäkin. En siksi että olisin jeesus, vaan koska se kuuluu ns. ihmisen hommiin.
Viimeksi soitin pari kuukautta sitten hätäkeskukseen, kun nelikaistaisen ulosmenoväylän kupeessa käveli eksyneen oloinen vanhus joka lähti ylittämään tietä autojen ollessa vain metrien päässä. Kyse taitaa loppujen lopuksi olla kynnyksestämme puuttua. Ja se kynnys näyttää hipovan taivaita, ainakin pois kääntyvien määrästä päätellen.
Tuntuu absurdilta että näistä asioista pitää edes puhua tai kirjoittaa. Jokaisenhan kuuluisi auttaa.
” En siksi että olisin jeesus, vaan koska se kuuluu ns. ihmisen hommiin.”
Aamen tälle. Näin minäkin olen aina ajatellut, että asialliset hommat hoidetaan ja apua tarvitsevan auttaminen kuuluu siihen kategoriaan ihan kyselemättä. On vaikea päästä sisään siihen eetokseen, jossa hengenvaarallisetkin tilanteet ovat muiden ongelmia.
Jee, hyvä sä? Mitäköhän ihmiset (lähinnä kai suomalaiset) pelkää niin paljon siinä toisen auttamisessa? Onneksi tuntuu, että aina löytyy lopulta joku, joka auttaa, vaikka moni muu pakenee.
Itsekin vähän aikaa sitten menin bussipysäkille, jossa oli arviolta 10 ihmistä bussia odottamassa sekä n. 9-vuotias itkevä pikkupoika. Kun tulin pysäkille ja näin pojan, menin suoraan kysymään mikä hänellä oli hätänä. Enkä voinut uskoa, että 10 aikuista seisoi ympärillä tuppisuuna ja leikki, ettei nähnyt koko poikaa! Kyseessä oli sentään lapsi, ei mikään haiseva humalainen.
Pojalta oli kuulemma kännykkä hävinnyt ja nyt hän oli huolissaan, kun ei saanut sanaa äidilleen. Yritin selvitellä äidin nimen avulla hänen puhelinnumeroaan mutta sitä ei löytynyt (eikä isä kuulemma kuulunut heidän elämäänsä). Pojalla oli kuitenkin kotiavaimet, tarpeeksi rahaa bussilippuun ja hän tiesi mihin oli menossa, joten kehotin häntä menemään suoraan kotiin, jossa äiti kuulemma oli odottamassa.
Poika oli myös kamalan huolissaan siitä, että oli hävittänyt kalliin puhelimen ja pelkäsi äidin reaktiota. Rauhoittelin häntä, että se on vaan puhelin, äiti on varmasti tosi onnellinen, kun kaikki oli muuten hyvin. Toivottavasti poika pääsi tosiaan turvallisesti kotiin, ainakin hän rauhoittui. Mutta silti koko oman bussimatkani minua kylmäsi, kun ajattelin, jos kyseessä olisi ollut oma poikani. Kai häntä joku auttaa joskus vastaavassa tilanteessa eikä jätä bussipysäkille yksin itkemään?
Mulle tuli tästä tosi kurja olo – vaikka ihanaa siis että kuuntelit ja lohdutit. Mutta ajatus siitä että oma tai jonkun muun lapsi itkisi yksin aikuisten keskellä eikä kukaan puuttuisi, millaisen kuvan se jättää lapselle maailmasta ja ihmisistä? ://
Tälle ilmiölle on sosiaalipsykologiassa ihan nimikin: vastuun hajaantuminen. Se tarkoittaa, että kun paikalla on useita ihmisiä, kukaan ei koe suurta vastuuta auttaa vaan luottaa, että ”joku muu hoitaa”. Se, että ilmiölle on oikein nimi, kertoo sen valitettavasta yleisyydestä. Hienoa, että näistä asioista on alettu pitää enemmän ääntä. Vaikka kuinka epäilisi omia auttamiskykyjään, on auttamatta jättäminen aina huonompi vaihtoehto.
Eikös ilmiöstä ole se klassinen esimerkki, jossa nuoren naisen kimppuun käytiin tiiviisti asutulla alueella, tämä huusi apua ja hyökkääjä pakeni. Kun kukaan ei tullutkaan apuun, tämä kävi kimppuun uudelleen, pahoinpiteli ja surmasi tämän lopulta. Aikaa kului vaikka kuinka paljon, mutta kukaan ei tullut apuun.
http://tutkimuskammio.wordpress.com/2012/06/11/kitty-genovesen-tapaus/
Pyörryin kerran pimeänä marraskuuiltana turun keskustassa koska olin käynyt luovuttamassa verta ja jostain syystä kehoni ei oikein tykännyt. Olin luovuttanut useasti aiemmin ja aina voinut hyvin eikä mikään viitannut tälläkään kertaa siihen, että joku menisi pieleen. Lähdin kävelemään kotiin ja sitten täysin yllättäen pyörryin melkein suorilta jaloilta. Paikalle riensi heti pari auttajaa ja minäkin virkosin. Sattumalta paikalle osui myös pari ystävääni. Se tuntematon auttaja otti takkinsa jotta voin istua sen päällä ja antoi kauppakassistaan mehua. Kaverit kuskas kotiin taksilla.
Tapauksesta on jo pari vuotta mutta kyllä mä olen sille herrasmiehelle edelleen kiitollinen. En oo koskaan pyörtynyt ja ulkona oli tosissaan hirmu kylmä. Kiitos hänelle (ja kavereille).
Itse en myöskään voisi mitenkään elää itseni kanssa, joa näkisin että apua kaivataan ja vain kävelisin pois. Liekö partiolaisuus vai mikä syynä, mutta kyllä mä näen avunannon jokaisen velvollisuutena
”Ketjuluovuttajana” olen usein miettinyt, että mites sitten jos se ”elämänsä kunnossa” olo vaihtuukin kotimatkalla huimaukseksi. Että kuinkas kauan saan maata Keravan aseman rappusten alapäässä käsi poikki ja taju kankaalla… On lohdullista kuulla, että sait kuitenkin apua sekä tutuilta että tuntemattomilta!
Avunanto on, kuten sanoit, jokaisen velvollisuus. Moni vaan unohtaa, että se velvollisuus on kirjattu myös lakiin.
Ihanaa, että autoit. Tämä teksti omalta osalta kauhistuttaa, koska olen pyörtynyt elämäni aikana useasti välillä aivan selittämättömistä syistä, myös esimerkiksi espanjalaisen pankin jonossa. Tuolloin koko jono kokoontui ympärilleni ja paikan ainoa englanninkielinen henkilö tuotiin paikalle jostain pankin henkilökunnantilojen perukoilta, kutsuttiin ambulanssi ja katsottiin, että en jää oman onnen varaan. Suomessa olen miettinyt useaan otteeseen autettaisiinko minua samalla tavalla. Jos ja kun vielä joskus pyörryn julkisissa tiloissa toivon, että paikalla olisi edes yksi kaltaisesi ihminen. Niin monesti on tullut todistettua kaukaa pällistelyä… Lohduttavaa myös lukea näitä kommentteja, joissa on samanlaisia upeita tyyppejä. Myös itse katson aina, että hädässä oleva ihminen saa tarvittavan avun ja olen mm. taluttanut pahasti pyörän selästä lentäneen lapsen ja vanhuksen ojasta kotiin. Kuten todettu se voisi olla oma pikkuveljeni tai pappani, mutta tärkeintä on se, että se on aina ihminen hädässä joka tarvitsee avun.
Itse olen onkinut tienvierustan ojasta yhden nuoren (n.10v) lahjakkuuden, joka oli onnistunut saamaan molemmat kengännauhansa (?!) yhtä aikaa polkimien ympärille solmuun. Aikamoisilla naarmuilla ja mustelmilla kaveri oli ja pyöräkin oli kärsinyt. Vähän siistin ja paikkailin laukusta löytyvillä kamoilla ja onneksi lapsen äiti pääsi noukkimaan pyöräkoukun kanssa kyytiin. Lapsen kuljettaminen tämän kotiin / terkkariin ei olisi oikein omalla fillarillani onnistunut.
Ja olen hyvin kiitollinen myös niille naisille, jotka hoitivat pikkuveljeni ensiauttamisen tämän jäätyä auton töytäisemäksi. Rauhalliset ja reippaat aikuiset pelastivat tilanteesta varmasti pitkälti sen mitä pelastettavissa oli!
Onneksi auttajiakin löytyy!
Hienoa, että toimit!
Tiedän tuon tärinän ja hermostuksen ja aiemmin luulin, etten pysty ensiaputilanteessa toimimaan, koska se ahdistaa. Tässä vähän aikuistuttuani ja pariin yllättävään tilanteeseen (tuntematon mies löi päänsä ja toisella kertaa kadulle oli sammunut mies) olen huomannut, että olenkin niitä harvoja, jotka kykenevät toimimaan. Ensiapukoulutuksesta ja partiotaustasta on varmasti siinä hyötyä. Silti olen pari kertaa havahtunut siihen, etten pysähtynyt auttamaan (Seliseli: toinen ihminen oli jo paikalla, oli kiire töihin ja säikähdin niin pahasti, että väistin vastaan tullutta sekavaa ihmistä). Noiden kertojen jälkeen on kyllä jäänyt harmittamaan ja huolestuttamaan.
Joka tapauksessa on ollut huolestuttavaa tajuta, että jos se en ole minä, joka noissa tilanteissa toimii, se ei ole kukaan. Pelkään vähän joutuvani tosi pahaan paikkaan ja olevani ainoa toimintakykyinen esimerkiksi elvytystilanteessa, siinä kun ei pysty samalla edes ohjaamaan/johtamaan muita.
”Tiedän tuon tärinän ja hermostuksen ja aiemmin luulin, etten pysty ensiaputilanteessa toimimaan, koska se ahdistaa.” Moni varmaan ajattelee, ettei osaa toimia ja joku muu hoitaa homman paremmin. Näistä ajatuksista irroittautumiseen erilaisista ea-koulutuksista ja -harjoituksista voisi olla ainakin jonkun verran apua. Kun on alla toistoa, edes teoriatasolla ja tietää, mitä kuuluisi tehdä, se tuo itseluottamusta ja rauhallisuutta toimintaan – ainakin itselleni.
”Joka tapauksessa on ollut huolestuttavaa tajuta, että jos se en ole minä, joka noissa tilanteissa toimii, se ei ole kukaan. Pelkään vähän joutuvani tosi pahaan paikkaan ja olevani ainoa toimintakykyinen…” Samaa olen miettinyt minäkin. Paperilla riskialtteimmissa hommissa kuten partioleireillä, joissa lapset touhuavat sahojen, kirveiden ja puukkojen kanssa, on onneksi skarppia porukkaa lähettyvillä…