Ajelimme sunnuntaina moottoriveneellä appivanhempien, kummitäti H:n, miehen ja Kuutin kanssa Loviisanlahden suulla sijaitsevaan Svartholman merilinnoitukseen. Svartholma on Suomenlinnan sisarlinnoitus, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1748 eversti Ehrensvärdin suunnitelmien pohjalta ja saatiin pakettiin pääosin 1750-luvun aikana.
Puolimuinaiset kivikasat eivät ole koskaan kiinnostaneet minua liiemmin, tosin osaan esittää asianmukaisen innostunutta, jos tilanne niin vaatii. Reissu myytiinkin minulle kysymällä, lähtisinkö Svartholmaan pizzalle. En tajunnut edes, että olemme menossa paikkaan veneellä, vastasinpa vain nälkäisenä empimättä että mennään vaan.
Veneilyssä ei ole sinällään mitään ongelmaa, kunhan muistaa suojata arvotavaransa mahdolliselta veneeseen läiskähtelevältä merivedeltä. Edellinen, sattuneesta syystä usean vuoden takainen, venereissuni vain päättyi melkein sairaalaan tai siltä se ainakin tuntui. Aina yhtä kiireinen mieheni hoputti minut nimittäin aivan kauhean pissahätäni kanssa veneeseen, jossa jyskytimme yli-ison moottorin ja pienen veneen yhdistelmällä loputtomalta tuntuvan ajan. Olin varma, että kohta rakkoni ratkeaa. Useampi tunti reissun jälkeen alavatsaani sattui, sisäelimeni muljahtelivat kummasti etsien omaa paikkaansa ja lantionpohjan lihaksiani jomotti muutaman päivän.
Tällä kertaa selvisin pelkällä hanuriin ilmestyneellä mojovalla mustelmalla, sillä vene on sittemmin päivitetty uudempaan, tosin moottori on kuulemma päivitetty asianmukaisesti ylitehoiseksi, heh. (Vahingosta viisastuneena vierailin huussissa pariinkin otteeseen ennen lähtöä.) Sen lisäksi toisen jalkani söivät melkein ihmissyöjämuurahaiset, jotka olivat vallanneet yhden saaren rantapoluista. Humaanista ja empaattisesta luonteestaan tunnettu kummitäti H ulovi naurusta, kun loikin ballerinoissani muutamia metrejä pitkän muurahaismaton läpi.
Reissu oli kaikkineen oikein mukava. Sää suosi auringolla ja harsopilvellä, mitä nyt ruokailun aikana ropisi hetken. Söin saaren kesäravintolassa, Cafe Svartholmissa merenelävillä kuorrutetun norpan Kalastajan valinta-pizzan ja kulutin, mitäs muutakaan kuin pakollista kolajuomaani. Nenämme eteen ojennettuun asiakaskyselyyn vastasin saarelle tuloni syyksi kohdan ”jokin muu” ja kirjoitin lisätietokohtaan ”ruoka”. Olikin hyvä, että reissu täytti tältä osin odotukset.
Syömisen lisäksi ehdimme touhuta hetken lasten leikkipaikalla, kuvata saaren maisemia sekä käydä kurkistamassa näyttelyn, jossa kerrottiin linnoituksen vaiheista. Linnoituksen reikiintynyt ulkoasu sai selityksensä näyttelyvierailun aikana: Krimin sodan aikana englantilainen laivasto-osasto räjäytti saaren varustukset käyttökelvottomiksi ja linnoitus jäi rappeutumaan. (Kuusikymmentäluvulta alkaen linnoitusta on restauroitu museoviraston johdolla.)
Saarelta olisi löytynyt myös opastettuja kierroksia sekä lapsille suunnattu seikkailukierros, jolle seurueemme pienin oli auttamatta turhan nuori. Leikkipaikan kaivurissa, maisemien katselussa, linnoituksen tunneleissa, muiden matkaajien pizzojen maistelussa sekä merimatkassa itsessään riitti kuitenkin jännitystä yllin kyllin – varsinkin lapselle. Itse en puolittaisena kesälomalaisena edes kaivannut jännitystä, saaristotuulen ja pizzauunin tuoksujen haistelu riittä oikein mainiosti!
SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ