Viikot veden lailla ne soljuu

Kun vietän päivistä ison osan harjoittelussa, viikot tuntuvat sujahtavan ohi varsin vauhdikkaasti. Välillä huomaan tiettyjen kotiaskareiden seisovan päiväkausia ennen kuin löydän sopivan hetken niihin tarttumiselle: Viime viikolla puhtaiden pyykkien kasa odotti lajittelijaansa tiistai-illasta lauantaiaamuun, mikä on huushollissamme kaikkien aikojen saamattomuusennätys mitä pyykkihuoltoon tulee.

Säännöllisempään ja strukturoidumpaan arkirytmiin sopeutuminen on oma lukunsa. Terveydellisten asioiden kanssa pähkäileminen, lääkärien kanssa tappeleminen ja pään hakkaaminen seinään on kuitenkin se seikka, joka on ärsyttänyt raskaasti sekä vienyt voimia: Iltaisin on tehnyt mieli vain ottaa rauhallisesti ja kieriskellä itsesäälissä.

Onneksi pääsin tänään käymään toisella lääkärillä, joka määräsi laajemmat kilpirauhasarvot testattavaksi. Ainakin asia etenee ja toivon saavani laboratoriotulokset mukaani siltä varalta, että joudun marssimaan niiden kanssa seuraavaksi yksityisen lääkärin pakeille.

Isommmat projektit etenevät joko hitaasti tai olen luopunut niistä kokonaan, kuten eräästä partiopestistä, johon jaksamista ei juuri nyt vain riittänyt. En kuitenkaan jaksa ottaa asioista kauheaa stressiä. Luotan siihen, että saan olennaisimmat hommat hoidettua ajallaan eivätkä ne vaatteetkaan menneet sen kummemmin pilalle senkin päällä odotellessaan. Ihminen ei vain voi saada aikaiseksi määräänsä enempää ja nykyisessä terveydentilassani väsymyksineen ja sekaisin olevine aineenvaihduntoineen määräni on pitkälti tässä.

Koetan pyörittää ensisijaisiksi kokemiani velvollisuuksiani eli lapsen hoitoa, opiskeluhommiani ja kotia riittävissä määrin sekä hoitaa sitovimmat harrastusmenot eli partion kokoukset. Ennen kuin kesä tuo hieman väljyyttä aikatauluihin, en aio ottaa mitään maailmanlopun ahdistusta siitä, ehdinkö liikkumaan kahdesti vai neljästi viikossa ja unohdanko kokonaan ripustaa osan pääsiäiskoristeistamme.

Iän myötä olen tullut muutenkin enenevissä määrin siihen tulokseen että elämäänsä voi joko suorittaa ja juosta läpi tai siitä voi nauttia. Järjellä ajateltuna olenkin sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi vetää itseään ihan piippuun eivätkä ne hommat lopu tekemällä koskaan. Mutta tunteen tasolla kaihertaa ahdistus vaillinaisesta vanhemmuudesta, tekemättömistä kotitöistä, tekijäänsä odottavista vapaaehtoishommista, saavuttamattomista tutkinnoista ja ties mistä muusta.

Ehkä joskus vielä löydän myös tunnetasolla rauhan olemisen ja tekemisen välimaastossa. Ainakin toivon niin. Mutta sitä odotellessa haluan vielä lopuksi siteerata Anja Laurilaa:

Lähdin lapsuuteni kodista selässäni reppu
ja repussani mitta.
Sillä mitalla mittasin itseäni ja aina oli tulos;
ei riitä, ei riitä!
Kauan uskoin mittaani.
Sitten löysin uuden. Se sanoi; riittää, riittää hyvinkin!
Silloin tajusin, että mittani oli virheellinen.
Sen ainoa lukema oli, ei riitä.
Vein sen takaisin ja äitini hämmästyi; Ei se virheellinen ole!
Se on perintömitta, kulkenut suvussa aina.

4 kommenttia artikkeliin “Viikot veden lailla ne soljuu

  1. Osui ja upposi. Bongasin tämän Project mamasta kommentistasi ja oli heti pakko tulla lukemaan ajatuksiasi. Taidan tulla toistekin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *