Viimeisiä lomapäiviä vietiin ja lapsi alkoi osoittaa kotona levottomuuden merkkejä, joita säestivät orastavat kaksivuotisuhman kohtaukset. Pinnani alkoi kiristyä ja muistin, miksi hoitovapaan lopulla hermoni olivat ajoittain koetuksella. Päätinkin vaihtaa lapsen kanssa maisemaa, mikä yleensä laukaisee tylsistymiskiukuttelun.

Sain vanhempani ja veljeni suostuteltua mukaan ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Kohteenamme oli Sederholmin talo, johon Helsingin kaupunginmuseo tiivisti vuonna 2010 Lastenmuseon ja Koulumuseon parhaita paloja.

Sederhomin talo on nykyään Lasten kaupunki, jossa lapset viihtyisivät kaikesta päätellen ihan kokonaisen päivänkin. Isäni elätteli ilmeisesti toiveita hieman lyhyemmästä pyörähdyksestä; Hän ei nimittäin tainnut tietää, miten paljon lapsille löytyy tutkittavaa, leikittävää ja kokeiltavaa pelkän katselemisen sijaan. Harhakuvat taisivat karista (ainakin itseltäni) siinä vaiheessa, kun eräs nainen puki lapselle kenkiä eteisessä ja lapsi ulisi leikkien jääneen kesken. Nainen totesi heidän viettäneen museossa kaksi ja puoli tuntia eikä ruoka-aikaa voisi enää siirtää.

Väittäisinkin käyntimme perusteella Lasten kaupungin kuvauksen ”Uudenlainen koko perheen museo, joka kutsuu tutustumaan Helsingin menneisyyteen elämyksellisesti omin käsin” pitävän paikkansa erinomaisesti!

Lasten kaupungin alakerrassa astutuimme sisään 1700-luvun Helsinkiin. Löytyi kauppalaivaa maustesäkkeineen, suutarin pajaa kenkämalleineen, hevoskärryjä ja kauppa, jonka ruoat hämmensivät lasta aidolla ulkonäöllään. Kaikkea sai tutkia, nostella, pyöritellä ja tietenkin leikkiä.

Yläkerrasta löytyi 1930-luvun kansakoulun luokkahuone koulutauluineen, esine- ja kuvanäyttely helsinkilästen lasten elämästä ja harrastuksista sekä vitriinikaupalla erilaisia leikkiajoneuvoja, joita lapset ihmettelivät nenä kiinni laseissa, tiiviissä rivissä napottaen.

Yläkerran huoneista yksi oli täynnä nukkekoteja, osa vitriineissään, mutta monilla sai myös leikkiä. Kuutti veti ukkinsa yhden nukkekodin luokse ja osoitti taloa sanoen: ”Ukki soittaa”. Nukkekodissa oli kuin olikin pienen pieni piano. Nukkekodit olisivat jaksaneet kiinnostaa pitkäänkin, menimme vain niiden luokse viimeisinä ja nälkä alkoi painaa koko seuruettamme, joten leikkiaika nukkejen parissa jäi lyhyeksi.

Yläkerran käytävän päästä pääsi 70-luvun mummolaan, jossa lapsi tutki kiinnostuneena keittiön kaappeja, sovitti pörrötupsutohveleita, ihmetteli ufon muotoista ilmankostutinta, kasettisoitinta ja mikroaaltouunia pienempää televisiota. Museomummoa tai -vaaria emme, harmillista kyllä, päässeet jututtamaan heidän muistoistaan, sillä he ovat paikalla vain viikonloppuisin.

Sanoisin Lasten kaupungissa riittävän eri tasoista ihmeteltävää eri ikäisille lapsille pikkutaaperosta aina pitkälle kouluikään. Leikkiin ja eläytymiseen löytyy rooliasuja ja materiaalia, jonka päälle Kuutti ei esimerkiksi vielä niinkään ymmärtänyt. Ja tarjoaahan museo myös aikuisille mahdollisuuden sukeltaa omaan lapsuuteensa tuttujen lelujen, esineiden tai musiikin kautta.

”Kaikkia yhdistää lapsuus, joka yksillä on kaukana menneessä, toisilla tässä ja nyt. Lasten kaupunki kannustaa jakamaan lapsuuden kokemukset yli sukupolvien.”

Kivaa oli! Kuka lähtisi meidän kanssa piipahatamaan pian uudestaan?

Lasten kaupunkiin on vapaa pääsy. Lastenvaunuille on ulkona oma katos, (sisälle vaunut eivät mahtuisikaan).

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ