On tämä hämmentävää, vanhempana olo. En sano että äitinä olo, vaikka olenkin sattunut kuulemaan vain naisilta heidän kokevan vastaavanlaisia tuntemuksia. Nimittäin syyllisyyttä, lukuisista asioista. Ja toisaalta pilkahtelevaa iloa ja pienistä asioista nauttimista – joista kokee kuitenkin lähes saman tien lisää syyllisyyttä.
Koen syyllisyyttä opintojen jatkamisesta, pitkistä koulupäivistä, viikon jokaisesta liikuntakerrastani, kaikesta mikä on poissa lapsen kanssa viettämästäni ajasta. Ainoastaan lapsen ja miehen yhdessä viettämästä ajasta en pode huonoa omatuntoa,
On ihanaa syödä lounaansa rauhassa, käydä vessassa yksin, keskustella muiden aikuisten kanssa vahtimatta samalla lapsen touhuja sekä kantaa ja pakata aamuisin vain omia tavaroitaan. Mutta koulupäivän venyessä iltapäivään ajatukset kääntyvät enenevässä määrin päiväuniltaan tahollaan heräilevään lapseen.
Olkoonkin että lapsen päiväkotipäivät on pyritty pitämään kuudesta seitsemään tuntiin pitkinä ja ylimääräisiä vapaapäiviäkin tulee pääsääntöisesti useampia kuukaudessa… Silti tuntuu että lapsen kanssa touhuamiselle ja ihan vaan olemiselle on jäänyt hurjan vähän aikaa verrattuna aikaisempaan.
Miten vähiin illan yhteiset tunnit jäävätkään, jos lapsi on kotona vasta neljän, viiden aikoihin? Nukkumaan mennään kahdeksan aikoihin ja jos siinä välissä on muutamana iltana liikuntatunti…
Ja viikonloput, ne vasta ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Siksi sanoinkin miehelle, että saavat luvan tulla sunnuntaina aikaisin pois mökiltä. Ihan vain jotta ehditään olla yhdessä. Huvittavaa kyllä, muutama kuukausi sitten olin ajoittain niin kypsä että kokonainen viikonloppu erossa lapsesta olisi tehnyt oikein hyvää. Niin se elämä muuttuu.
Muutenhan vallitseva tilanne on mitä mainioin. Saan opintoja etenemään, viettää aikaa aikuisseurassa ja palautella tulevan alani asioita mieleen, mutta toisaalta aloittaa lapsen kotihoidon jälkeisen siirtymävaiheen edes hiukan lyhyemmillä päivillä kuin kokopäivätöissä. Ja ilta-aikaan sekä viikonloppuisin hermoni kestävät lapsen ärsyttäviäkin tempauksia paremmin ja maltan nauttia tämän kanssa olemisesta ja antaa sille aikaa. Mutta kun se syyllisyys.
Löytyykö linjoilta muita syyllistyjiä?
Ja onko mitään tehtävissä vai auttaako vain aika, jos sekään?
Mikään ei tule auttamaan, vaan syyllisyys kulkee äitiyden kanssa tiukasta käsi kädessä varmaan hautaan asti. Ikävä kyllä. Jos olet poissa lapsen luota minuutinkin, se on pahasta, ja jos olet aina paikalla, sekin on väärin.
Niin se taitaa monilla olla. Tiedä sitten, onko opittua vai sisäsyntyistä. Mielenkiintoista olisi tietää, koetaanko muissa kulttuureissa samoin.