Kauhujen työmatka

horrorii.001

Kun poljin anivarhain töihin, oli vielä aamuhämärää. Kuu mollotti taivaalla, mutta pilvet roikkuivat niin alhaalla, että ne näyttivät lipuvan pitkin alavia peltoja. Liikennemerkit, ladot ja talot sukelsivat aavemaisesti esiin sumusta.

Oli hiljaista ja muut, satunnaisesti vastaan tulevat, tienkäyttäjät näyttivät utuisilta haamuilta. Sivutiet eli enimmäkseen heikosti valaistut ja paikoitellen pusikoituneet pikkukadut eivät houkutelleet poikkeamaan tieltä.

Muutama matkan varrelle osuva huonokuntoisempi puutalo näytti tavallistakin enemmän kummitustalolta.

Pyörän lampun valokeila valaisi vain pienen kaistaleen tiestä ja korosti ajoittain häiritsevästi hopeapajuja ja muita tavallista vaaleampia kasveja, melkein kuin kasvot olisivat nousseet esille tienvierustoilta.

Eräällä yksinäisellä pelto-osuudella katulampuista useampi alkoi räpättää ja värjyä kuin parhaimmassakin kauhuelokuvassa. Kaiken komeudeksi sumun keskeltä tielle lennähti iso varis, joka jäi naputtamaan minua kiiltävillä silmillään eikä osoittanut mitään aikomusta vaihtaa maisemaa, vaikka ajoin ihan lähelle.

Tilanne alkoi kaikessa karmivuudessaan saada tragikoomisia piirteitä, kun tehokuuntelussa viime aikoina ollut soittolista latasi kuulokkeisiin tämän kipaleen:

Vilkas mielikuvitus rauhoittui kummasti, kun hihittelin samalla, kun pungersin polkea hiki selässä ylämäkeen.

Jos katsot yhden sarjan tänä syksynä

Miss-FisherMFMM_1-800x586 maxresdefaultmiss-fisher-ep7-and-jack

Katso, tai uudelleen-katso Miss Fisher Murder Mysteries.

Ai miksikö? Koska Neiti Fisherin murhamysteerit on visuaalisesti huikean kaunis ja juonellisesti kutkuttava; Pitkät juonet ja lyhyet minijuonet lomittuvat hienosti.

Sarja on tähditetty moniulotteisilla ja uskottavilla hahmoilla ja se läpäisee kirjaimellisesti kaikki feministiset ruututestit!

Sa saikin allekirjoittaneen viettämään useamman intensiivi-viikon näytön ääressä. Nyt itkettää, ettei enempää löydy, mutta siltä varalta, että etsit syksyysi salapoliisisarjan kutkutusta, kauneutta, koskettavia hetkiä ja vallankumouksellisen rohkeita naisia, klikkaa itsesi Netflixiin tai koeta saada sarja käsiisi muuta kautta.

Suosittelen kympillä!

Kuvat: täältä, täältä, täältä ja täältä

 

Mun pitäis

FullSizeRender-1

Liikkua ensi viikolla enemmän.

Lakata syömästä työpaikan herkkukaappia tyhjäksi pikkuhiljaa, olkoonkin että hankin sinne täydennyksiä.

Rapsuttaa enemmän kissoja ja ulkoiluttaa enemmän koiraa.

Kirjoittaa vanhempainiltayhteenveto ja tehdä miljoona muutakin pientä työjuttua.

Lakata rapsuttamasta rintakehän näppyjä auki asunnonvaihtostressiä purkaakseni.

Hommata uusi matkakortti hukkuneen tilalle ja palauttaa kirjakerhopaketti, mutta kun keskustaan ei vaan selviä ei sitten millään.

Ottaa enemmän kuvia.

Jaksaa leikkiä myös oman lapsen kanssa. Ei siis vaan keksiä tälle puuhaa vaan oikeasti leikkiä.

Kirjoittaa enemmän blogeja ja vähemmän omia hömpänpömppätekstejä englanniksi, kun niitä nyt ei ainakaan kukaan lue.

Sortteerata tavaroita kierrätykseen rankalla kädellä.

Ja ja ja ja…

Lopettaa näiden pahusten listojen tekeminen paperille tai päähän, koska ne eivät ainakaan edistä allekirjoittaneen kokonaishyvinvointia.

P.S. Ja muistaa, että olen ilmeisesti prinsessa, joten millään tällä ei oikeasti ole väliä, sillä kaikki ratkeaa heti kun löydän tarpeeksi hyvää palvelusväkeä!

 

 

Elämä on luopumista

IMG_1024
IMG_5400IMG_5405
IMG_5397
IMG_1026IMG_5396 IMG_5411IMG_5403 IMG_5408

Erityisen paljon se on luopumista sellaiselle, joka kiintyy, muodostaa tunnesiteen herkästi moniin asioihin ja paikkoihin: taloihin, asuntoihin, eläimiin, autoihin, pienesineisiin, tuoksuihin ja tunnelmiin, jotka löytyvät vain tiettyjen muuttujien kuten vuodenajan ja tilan ollessa kohdallaan.

Luonnollisesti ihmisiin: sukulaisiin, ystäviin ja perheenjäseniin muodostetaan ne vahvimmat siteet ja suhteet, mutta olen lapsesta alkaen itkenyt muun muassa eteenpäin myydyn polkupyörän perään katkerasti.

Viikonloppuna tein jälleen surutyötä. Kiersin, kuvasin, tunnustelin, jalkapohjilla ja käsillä, kuuntelin, istuin tutuissa nurkissa ja lähtöpäivänä tirautin muutaman kyyneleen kirkkaan syysauringon lämmittäessä kasvojani.

Niille poluille, joita olen tallannut niin kauan kuin muistan, pellonreunoihin, hiekkatielle, pihakasvien alle, en enää palaa. En istu lauteilla, herää yläkerran pikkuhuoneen ikkunasta puhaltavaan tuuleen tai peltikatolle ropisevaan sadekuuroon. En leiki piilosta oman lapseni kanssa samoissa piiloissa kuin omassa lapsuudessani.

Enkä istu syömään, liian paljon ja liian usein, saman pöydän ääreen. En kuuntele talossa kiertävää pianon ääntä, en viivähdä hämärässä portaikossa tunnustelemaan oman historiani ja toisaalta lähisuvun kerroksia, silitä ryijyä ohimennessä tai lue Aku Ankkoja ullakolla. Saunan jälkeen tai kesän shortsikeleillä pistelevä nojatuoli ei enää kutittele jalkoja tai taivaankaari välky tähtiä samalla tavoin pakkasöinä.

Pihakeinu ei narise toisten piha-askareita seuratessa enkä voi vaellella marjapensasrivistöjen lomassa keräämässä syötävää suoraan suuhun katsellen samalla pikkulintuparven touhuja. Kesäpäivinä en voi maata vastaleikattua nurmikkoa haistellen, hakea hyllystä keltaisiksi muuttuneita kirjoja ja vajota hetkeksi takaisin lapsuuden kesien kiireettömyyteen, joka muuttui usein jo tylsyydeksi.

Astiakaapin ylähyllyltä ei löydy kulhosta muroja eikä maakellarista mehuja. Kukaan ei vilkuta enää pellonpuoleisesta ikkunasta hyvästiksi, kun auto kaartaa pois pihasta. Eikä pimeällä pihapiiriä lähestyttäessä näe valon tuikkivan jo kaukaa. Tai jos näkeekin, lampun on syttytänyt joku muu – uusi perhe, uudessa elämässään.

Se mikä itselle oli tuttua: kolhut, ruokien tuoksut, räsymaton tuntu, haitarioven narina, askelten äänet, kenkien kopistelu talviselta pakastinreissulta palatessa, uutisten pauhu monta kertaa päivässä, kuluu pois, korjataan ja muuttuu uudeksi.

aika vei meiltä sen
mummolan lapsuuden
mutta ei meitä saa
vanhenemaan

PMMP-Mummola

 

 

Oikeasti hyvää huomenta!

 Eli aamuvirkun tunnustukset.

Ihan huikean energinen aamu! Mekko päälle ja lilat huulipunat mestoilleen, aamupala ja lounas laukkuun. Spotifysta lemppariromanssi-soittolista (klik) päälle ja pyörän ”kyytiin”.

Aamuisin voi jo pitää pitkähihaista polkiessa, muttei vielä tarvitse, koska vauhtipolkuhiki. Housut ovat vielä ihan liikaa, ellei puhuta urheilutrikoista.

Herätyskello soi jo 5:30 ja nukkumaan menin poikkeuksellisesti vasta 1:30.

Venähti yksi työjuttu, joita muuten tällä palkalla kannataa tehdä yötä myöten. Heh heh… Sekä blogin ulkopuolinen vapaa-ajan hömpänpömppä-kirjoitusprojekti (englanniksi!).

Minullehan aikainen herätys on paras herätys ja 6h unta yössä ihan ok, 7-9h unet ovat viikonloppujen tai myöhäisten aamujen luksusta. Satunnaiset 4-5h unetkin menettelevät.

Nyt onkin pakko kysyä: Miten te 8-10h säännöllisesti nukkuvat ehditte tekemään yhtään mitään työn ja/tai perheen ulkopuolista vuorokaudessa? (Treenata, hoitaa kotia, harrastaa, nähdä kavereita…)

Tuntuu, että itsellä jäisi ainakin puolet blogipostauksista tai partiohommista tekemättä ilman myöhäisillan (yön) tunteja. Varsinkin niinä päivinä, kun pitää ehtiä salille, juoksemaan tai pitämään kokousta. Saati sitten kasaamaan blogisivustoa, raivopyykkäämään, neuroosisiivoamaan tai järjestämään juhlia.

Kiireessä olen itse tinkinyt lähes päivittäisestä postaustahdista ja omasta (toim. huom. kuulemma tiukasta, mutta en allekirjoita) kodin siisteystasostani.

Mutta yhtään enempää en haluaisi nipistää, sillä pitäähän viikkoon myös pari jaksoa Miss Fisherin murhamysteerejä tai miehen kanssa pelailua.

Joten käynkö vaan vajaakierroksilla unikekoihin verrattuna vai missä vika? Onko teillä tunneissa enemmän minuutteja?

Kun kaikki muuttuu

kaikkimuuttuu.001

Huomenna alkavat työt. Lapsi aloittaa samana päivänä isompien lasten ryhmässä päiväkodissa. Jännittää, hermostuttaa, pukkaa jopa paniikin poikasta. Sekä oman että lapsen pärjäämisen vuoksi.

Ohitse ovat välivuodet, opiskelutaipale ja lapsen kanssa kotona vietetty aika, kaikki tyynni.

Edessä on ennalta määrittelemättömän pitkä aika uudenlaista oppimista, työminuuteen kasvamista ja vaaditunkokoisiin saappaisiin astumista. Varmasti rankkaa, ajoittain kuormittavaa ja stressaavaa, mutta toivottavasti myös antoisaa, kasvattavaa ja onnistumisen iloa tuovaa työarkea.

Ja tietysti perhe-elämän, partio- ja liikuntaharrastusten sekä ystävyyssuhteiden ja aviomiehen kanssa vietettävän ajan sovittelemista palettiin.

—-

Ja jottei kaikki mullistuisi vähitellen, lempeässä tahdissa, blogikin muutti tänne.

Periaatteessa omilleen, mutta kenties kuvioon liittyy aikanaan yhteisö, jonka muodostavat kavereiksi ja ystäviksi muodostuneet tyypit, jotka haluavat kukin tehdä omanlaistaan juttua.

Itse haluan voida kirjoittaa ajoittain kauniista ja ajoittain raskaista jutuista, ilman eri kerroksien väkeä, pallohämmennystä, ainakin enimmäkseen yhteiskuntavastuuta pohtien, vapaassa tahdissa ja sitä mukaan, kuin uudenlainen arkeni sen sallii. Vahtaamatta kävijälukuja.

Blogi siirtyy sivutoimisesta ansaintatavasta nyt lopullisesti harrastukseksi; Aktiiviseksi ja rakkaaksi sellaiseksi – mutta harrastukseksi yhtä kaikki. Vaikkei se ole aikoihin mitään tuottanut tälläkään hetkellä. Saattaa blogissa toki joskus jokin yhteistyökuvio tai ”hyväntekeväisyystyö” olla muiden vinkkien ja suositusten lomassa, mutta varsin harvakseltaan.

—-

Mietin tulevaan arkihässäkkään tuijottaessani, lopettaako bloggaamisen kokonaan, mutten osaa. Haluan jättää jäljen elämämme seikkailuista, kriiseistä, kasvusta, iloista, juhlista, onnistumisesta ja kohtaamisista jatkossakin tänne.

Ja toisekseen olisi lähes mahdotonta sanoa hyvästit niille, jotka blogia seuraavat uskollisesti. Voin täysin rehellisesti sanoa, että jokainen kommentti, tykkäys ja some-jako on tuonut iloa sekä luonut nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunnetta.

Tervetuloa siis kaikki vanhat ja uudet tänne tiensä löytäneet lukijat!

 

SEURATKAA NORPPALAN PORUKKAA NÄIN:
SUORAAN TÄÄLLÄ BLOGIKODIN / WORDPRESSIN PUOLELLA:
HTTP://ILMANSINUAOLENLYIJYA.BLOGIKOTI.FI
FACEBOOKISSA:
HTTPS://WWW.FACEBOOK.COM/ILMANSINUAOLENLYIJYA
INSTAGRAMISSA:
HTTPS://INSTAGRAM.COM/PHOCAHISPIDA/

 

Kun saan Bloglovin’in ylläpidolta uuden postausvirran toimivan osoitteen, jaan sen sitten blogissa ja facebookissa. Jos seuraat jo blogia sitä kautta, älä huoli, kaikki säilyy seuraajien näkökulmasta ennallaan yhdellä klikkauksella.

 

MITÄS TYKKÄÄTTE BLOGIN UUDESTA ULKOASUSTA?

(Kommentoida voi klikkailemalla sydäntä. PUS.)

 

 

Hämähäkeistä ja Immosista

Remontoin tänään lainasuvun mökin kuistia. Siellä, kuten muuallakin rakennuksessa riitti pakoon kipittäviä hämähäkkejä – pitihän kuisti imuroida ja kuurata puhtaaksi ennen maalaamista.

Huomautin tovi sitten veljelleni olevani tämän saaren hämähäkkien mustan listan kärjessä ja jos häkkiheimo päättää tehdä suuhunmönkimisiskun kimppuuni, olen sen ansainnut; Sikäli monia verkkoja olen tomuttanut ajasta ikuisuuteen.

En erityisemmin pidä hämähäkeistä. Jokin primitiivinen inhon ja karkuun pyrkimiseen tähtäävän refleksin sekainen reaktio herää kehossani, kun kahdeksanjalkainen ja pallopeppuinen hyönteinen vilahtaa liikkeelle.

Pystyn käsittelemään hämähäkkejä ja olemaan niiden kanssa samassa tilassa likikin, mutten ehdoin tahdoin siihen ryhdy. Pelatessani erästä peliä, mieheni hajoili säännönmukaisesti jättiläishämähäkkien hyökkäyksien kirvoittamille sätkähdyksilleni ja älähdyksilleni.

Mitä tein hämähäkeille remontin keskellä? Imuroinko ne? Liiskasinko? Ei. Vein ne ulos. Yhden vahingossa maalaamani yksilön jopa pesaisin ja pistin aurinkoisille etuportaille oikomaan jalkojaan. 

Miksi? Koska minua säälitti kotinsa ja saalistuspaikkansa menettäneiden otusparkojen kohtalo. Niiden surmaaminen maalilla tulehduttamalla tai runnomalla olisi ollut tarpeettoman julmaa, olkoonkin, että hämähäkit ovat empatiaportaideni alimmilla rappusilla.

Keksin sitä paitsi monta järkiperustetta hämähäkkien puolelle; Ne hävittävät kärpäsiä, hyttysiä ja muita ötököitä ja pitävät nurkat puhtaina pörisijöistä sekä mönkijöistä.

Olen miettinyt viime aikoina hämähäkkien lisäksi ihmisiä. Immosia ja muita, jotka luovat ja vahvistavat vastakkainasettelua, lietsovat vihaa ja kannustavat jopa väkivaltaan.

En ajattele ihmisiä ”rodun”, ihonvärin tai uskonnon kautta vaan yksilöinä, joihin tutustun. Mutta jos jakaisin ihmiset päässäni rotuihin, joksikin sellaiseksi, joka on toiseutta, vierasta, pelottavaa, luotaantyöntävää tai uhaksi yhteiskuntarauhalle…

Silloin nämä ”kansallismieliset”, johonkin olemattomaan suomalaisuuden perustaan, yhtenäiskulttuuriin tai muuhun hataraan, häthätään viime vuosisatoina kyhättyyn ja puoliksi kuviteltuun ajatusrakennelmaan uskovat tyypit olisivat minulle niitä toisia.

Minun ”rotuni” tai kulttuurisesti oma porukkani olkoot puolestaan ne tyypit, jotka lähestyvät vaikkapa kammoamiaan hämähäkkejä tiedon etsinnän kautta. Selvittäen, mikä hämähäkkien paikka ympäröivässä systeemissä on.

Tutustuen ja yhteisiä rajapintoja (hyttysten häätö!) etsien. Pikkuhiljaa totutellen ja yhteiselon mahdollisuuksia kartoittaen. Avoimin mielin ja toisten olemassaolon oikeutuksen tunnustaen.

Jos pesee ja kuivattaa hämähäkkejä, voi tuskin polkea myöskään kenenkään ihmisoikeuksia, demonisoida tai eriarvoistaa ihmisiä yksiulotteisesti ulkonäön tai kulttuuritaustan perusteella.

Joten jos ryhdytään meuhkaamaan ja lietsomaan sisällissodan tunnelmia, minä, lakananvalkoinen ja montaa sukupolvea myöten suomalaistaustainen vaimo, äiti, ystävä ja kasvattaja, irtisanoudun osaltani Immosen ja kumppanien Suomi-visiosta. Minulle se olisi kylmyydessään, armottomuudessaan ja yhden totuuden palvonnassaan painajainen.

 

P.S. Kuvassa remontoitu mökki. Paluumuuttohaluiset hämähäkit ovat tervetulleita! Ja uudet paikalle eksyvät myös.

 

 

Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman

 

Viikonloppu on sekä meidän miniperheemme että laajennetun perheeni osalta häärätty siivoamisen, pihakalusteiden pesun, yleisen etukäteishermoilun, leipomisen, lukuisten kauppareissujen ja säätiedotussivun neuroottisen päivittämisen merkeissä.

Mutta saimme lopulta perheen nuorimmaisenkin konfirmoitua kunnialla. Luoviin toimintoihin painottuneen rippileirin porukka lauloi ja soitti myös konfirmaatiossa; Leirin opetuskin oli eronnut perinteisestä – uutta oli opittu ja omia arvoja pohdittu musiikin, draaman ja kuvataiteen keinoin, mikä kuulostaa mielestäni aika hienolta konseptilta…

Salaattibuffasta, suolaisista piirakoista, lihasta, kalasta ja perunoista sekä järisyttävästä määrästä erilaisia kakkuja saivat toivottavasti niin vieraat kuin juhlan järjestäjätkin mahansa täyteen. Näihin juhliin päättyi koko kevään ja alkukesän mittainen syntymäpäivä-, valmistujais- ja vuosikymmenjuhlien sekä joka sortin kissanristiäisten rupeama. Kyllä tulikin juhlittua eikä tee tiukkaa aloittaa pian arkistakin arkisempi syksy.

 

Tulipa juostua 15 ja 250

Mitä saavuttaa sillä, että juoksee kesäkuukausina hävettävän vähän?

Ilmeisesti vähemmän kipeät nilkat, polvet, lonkat ja nivuset… Sekä niin huonon omatunnon, että tulee paineltua kerralla pitkälle.

15km on pisin lenkki naismuistiin tai ainakin viimeiseen viiteen vuoteen ja fiilis on yllättävän hyvä.

Lomalla tehty tankkaus ei ole tainnut mennnä hukkaan. Nimimerkillä massakausi jo vuodesta 1989.

Ja onpa uuden juoksusovelluksen aikakaudella tullut kipiteltyä 250 kilometriä eli tieverkkoa pitkin esimerkiksi Helsingistä Viipuriin.

Mitäs muiden kesätreeneille tai -juoksuille kuuluu?

Kiusaamisen vaikutukset aikuisuudessa

Kuten olen aiemminkin blogissa maininnut, sain ala-asteella niskaani roppakaupalla läskikommentteja. Vaatteeni olivat rumat, tukkani pimeässä leikattu ja naamani muodoton.

Uudet, iloa aiheuttavat pikkutavarat katosivat ja fyysisen väkivallankin uhka leijui ilmassa pitkään. Pyörän renkaat silvottiin auki ja istuin lukemattomat päivät pensasaidan sisällä oksalla, nenä ja mieli kiinni kirjoissa.

Kömpelyyteni ja haluttomuuteni altistaa itseäni enemmälle pilkalle eristivät puolihuomaamattomasti tietyistä pihaleikeistä, kuten hyppynarupuuhista. Oli helpompaa rajoittaa itseään kuin tulla torjutuksi ja näykityksi.

Onneksi en kuitenkaan koskaan jäänyt yksin, vaikka ystävyydet ja kaveruudet elivät ja vaihtuivat luokan tyttöporukan pyörteiden sylkiessä ulos uusia kokoonpanoja. Jos olisin jäänyt eristyksiin, tullut täysin sivuutetuksi, koulun aikuisten lisäksi myös lasten toimesta, uskoisin jäljen olleen paljon pahempaa.

Muistan oma-arvontuntoni perustuneen jo lapsena jossain määrin suorituksiin; Koulussa kymppien tavoitteluun, urheilussa pärjäämiseen ja ihmissuhteissa siihen, että minusta pidettäisiin.

En tiedä, onko kiittäminen sitten vanhempia vai myöhemmin ystäviä ja pitkäaikaista seurustelukumppania, josta tuli sittemmin aviomieheni. Nimittäin siitä, että käsitykseni omasta arvostani on siirtynyt hiljaksiin pois aikaansaamisesta sen suuntaan, että olen läheisilleni tärkeä ja arvokas tai viehättävä ilman huippu-uraa, laulutaitoa, fitnesskroppaa tai seurapiirijäsenyyttä.

Tiedän toisaalta monia, joilla näin ei ole. Jotka olisivat kaivanneet sanoja, jotka kertoisivat heidän olevan rakkaita, arvokkaita ja korvaamattomia sellaisenaan. Joita vanhempien tai läheisten kehut olisivat vahvistaneet, rakentaneet pohjaa ja uskoa sille, että elämä kantaa ja omat rahkeet riittävät. Joiden aikuisuus olisi ehkä ehjempi, onnellisempi ja kevyempi ilman mieltä kalvavia riittämättömyyden tunteita.

Itsekin kaipaan ajoittain vahvistusta siitä, että kelpaan, olen jopa hyvä tekemissäni asioissa ja riitän. Siksi sanoisinkin, etten usko lasten, nuorten tai aikuisten voivan saada liikaa kehua tai kiitosta. Ongelmista ja pieleen menneistä asioista kun tupataan kotimaan kasvatuskulttuurissa antamaan palautetta – sättimäänkin, paljon löyhemmällä kädellä kuin suoltamaan ylisanoja.

Jos jotain olen omasta lapsuudestani ottanut onkeeni niin kolmen koon mantrani: kehu, kiitä ja kannusta. Silloinkin kun se tuntuisi turhalta tai ei tulisi luonnostaan. Sekä oman lapsen että muiden lasten kohdalla. Ainahan joku kehuu enemmän ja rohkaisee paremmin, mutta ainakin yritän kiinnittää asiaan tietoisesti huomiota.

Kun lisätään positiivista vahvistamista ja itsetunnon rakentumiselle tukea kaipaavan lapsen ja varhaisteinin pakettiin koulussa tapahtuva henkinen väkivalta – koska sitähän kiusaaminen todellakin on, päästään takaisin postauksen otsikoituun aiheeseen.

Pääsin itse varmasti jollain mittapuulla helpolla kiusaamisesta. En masentunut pahasti – söin kyllä jo lapsena kiukkuun, suruun ja ahdistukseen, mistä olen vasta aikuisiällä alkanut opetella pois. En saanut hermoromahdusta, joutunut eristyksiin tai vaihtamaan koulua. Arvosanani pysyivät hyvinä ja uskalsin edelleen käydä koulua, mistä kiitos ei kyllä kuulu koulun silloiselle henkilökunnalle.

Ja silti vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.

Kun kaipaan puolisolta kauniita sanoja ja ärsytän tätä ajoittain niitä tarvitsemalla.

Kun mietin puoliksi paniikissa uuteen työpaikkaan tutustuessani, saanko aikanaan työkavereita, pääsenkö yhteisöön sisään, puhunko liikaa, ärsytänkö ihmisiä…

Kun salille tai ryhmäliikuntaan lähtiessä aina hiukan kirpaisee mennä säätämään puoliammatillisesti kehoaan trimmaavien sekaan.

Kun lähipiiristä tulevat kommentit – oli kyse sitten hiusväristä, tatuoinneista, sisustusmausta tai mistä hyvänsä omaksi kokemastani tai tärkeästä, nostavat pintaan enemmän verta ja kudonestettä kuin minkään värin nakuttaminen ihoon.

Kun neutraaliksi keskustelunavaukseksi tarkoitettu asia eskaloituu ja saavuttaa hieman vainoharhaisia mittasuhteita vain siksi että itseään on vaikea tuntea tervetulleeksi isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.

Kun joku kommentoi jälleen kerran, että otat tämän liikaa itseesi – kasvata paksumpi nahka ja aikuistu.

Mutta rikotusta on vaikea saada ihan ehyttä; Kerran rikki pureskellun kilpikonnan kuori ei ole entisellään antibioottikuurien tai pitkän ajankaan jälkeen – hauraaseen kohtaan tökkäämisellä voi olla odottamattoman ikävät seuraukset.

Torjutuksi ja syrjäytetyksi tulemisen pelko, muilta saatavan arvostuksen kyseenalaistaminen, huonommuuden tunteet ja uusiin ryhmiin liittymisen aikoihin esiintyvä epävarmuus nostavat yhä päätään.

Voin kertoa, että toivon ettei näin olisi. Teen asian eteen sen mitä pystyn, mutta kaikki asiat eivät ole omissa käsissäni.

Miksi kirjoitin tämän? Ehkä viritelläkseni ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua siitä, miten kiusaaminen on vaikuttanut ja vaikuttaa muihin, ehkä vuosikymmenienkin päästä.

P.S. Blogimaailma on itseään koko ajan vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi rakentavalle kylmä ja tuulinen paikka. Omaa tekemistään, osaamistaan ja arvoaan mittaa helposti sydänten, kommenttien, sosiaalisen median jakojen ja erilaisten tunnustusten: leimojen, gaalojen ja kiinnitysten kautta.

Ja miettii, miksi tuon toisen tyypin blogiin eksyy aina vaan isompi porukka, klikkailemaan sydämiä ja elämään mukana. Onko tämä niin paljon parempi tyyppi, omistautuneempi bloggaaja, tarkkanäköisempi kuvaaja tai enemmän iholle pääsevä kirjoittaja.

Olo on välillä kuin ala- tai yläkoulussa; Suosituimmat porskuttavat, omien ansioidensa ohella myös kauan aikaa sitten keräämällään alkuvauhdilla ja muut katselevat seinänvierustoilta. 

Ja vaikka sillä ei ole mitään tekemistä koulupäivien jälkeen itkettyjen kyynelien kanssa. Kuten ei monella muullakaan asialla, joiden kohdalla itsensä tuntee ei-toivotuksi tai epäonnistunekeksi. 

Mutta tunne on sama – se jälki joka jäi.