Toimivaksi todettua eheytyshoitoa

Meissä jokaisessa on korjattavaa. Tai ainakin lähes jokaisessa.

On kiireen, stressin, riitojen ja huolien jättämiä jälkiä.

Pieniä nirhaumia tai isoja kolhuja sielussa, mielessä, tai mihin kukakin nyt uskoo.

Usein niiden syntymiseen on mennyt viikkoja, kuukausia tai vuosia.
Toki jotkut jäljet voivat syntyä hetkessäkin.

Pitkänkin ajan saatossa syntyneet jäljet haalistuvat yllättävän nopeasti oikeissa olosuhteissa.

Sopivan lämmin vesi, auringonpaiste iholla ja hieman märkä hiekka jalkapohjissa.

Niillä pääsee jo melko pitkälle.

P.S. Myös taapero otti lunkisti ja viihtyi ison osan lomasta Reimalta saadussa tulevan kevät-kesäkauden ranta-asukokonaisuudessaan. Helpotti vanhempien hommaa, kun rimpuilevaa lasta ei tarvinnut rasvata kuin osittain rantaleikkejä varten; Puvussa on nimittäin UV-suoja ja hattu suojasi hyvin lapsen päätä ja niskaa.

 

 

Lomaan liittyviä odotuksia, raivareita ravintolassa ja reikiä hankalissa paikoissa

Näin päiväuniaikaan pitänee kirjoitella lomaraporttia jälleen eteenpäin, etteivät päivät ehdi toistamaan toisiaan siinä määrin, etten enää muistaisi, mitä kaikkea olemme milloinkin tehneet.

Sunnuntaina kävelimme noin kahden kilometrin matkan rannalle. Mies jäi hotellille lepäämään ja pelaamaan. Täytyyhän hänenkin ehtiä tehdä lomallaan jotain mieluisaa, mikä yleensä tarkoittaa ei minkään tekemistä tai nukkumista, mieluiten ylhäisessä yksinäisyydessä.

Päästyäni vanhempieni ja veljieni kanssa perille, kaivoin tunnollisena bloggaajana kameran esiin heti aurinkorasvat nahkaan hierottuani. Mutta muistikortti olikin kiinni koneessa ja kameran akku laturissa, joten rantakuvien ottaminen jäi melko lailla suunnittelun asteelle. Noh, tänään menemme rannalle uudemman kerran ja suunnitelmissa olisi korjata tilanne.

Kuutti oli rannalla elementissään, joskin meren suurret aallot epäilyttivät siinä määrin, että vedessä käytiin vain täyttämässä ämpäri nopeasti ja paettiin sitten rannalle rakentamaan kakkuja. Rannalta löytyvät simpukat ja kivet sekä koira kiinnostivat kovasti, tosin viimeksi mainittua emme uskaltaneet mennä käpälöimään, koska koira ei ollut meille entuudestaan tuttu.

Keräsin hienoja kiviä kotiin viemisiksi, koetin estää meitä kahta palamasta ja naureskelin veljelleni, joka jatkoi suomalaisten vuosikymmeniä vanhaa lomaperinnettä ostamalla itselleen ”rantarolexin”.

Koetimme mennä sunnuntai-iltana syömään hotellin buffettiin, mutta saatuamme lautaset eteemme lapsi sai kauhean raivokohtauksen ja mies poistui tämän kanssa paikalta. Kun olin saanut tyhjennettyä oman lautaseni häthätää, häädin miehen takaisin syömään oman ruokansa loppuun. Molemmilla oli pinna aika kireällä tämän rentouttavan koko perheen illallisen jälkeen.

Päätimmekin lähteä seuraavana päivänä syömään ilman lasta ja kävimme eilen illemmalla veljieni kanssa syömässä perinteisiä espanjalaisia ruokia läheisessä La Latina-ravintolassa. Kuutti söi sillä aikaa iltapuuroa ja aloitteli yöuniaan vanhempieni valvonnassa. Oli kyllä mukavaa syödä lomalla edes kerran tarvitsematta arpoa, milloin lapsi saa hermoromahduksen.

Ravintolareissun lisäksi olemme ehtineet hengätämään välillä kahdestaan lapsen päivä- ja yöunien aikana, ainakin Mentalist- ja Rillit Huurussa-jaksojen ajan. Ja pelasimmehan me yhtenä iltana yhdessä myös muutaman tason Plants vs. Zombiesin kakkososaakin.

Eilen kävin äitini kanssa crossaamassa hotellin kuntosalilla. Aika hyvän hien sain pintaan ja ylitunnollisena ihmisenä sain positiivista energiaa siitä, että olin kerrankin saanut aikaiseksi urheiltua lomalla. Yleensä nimittäin aion kyllä liikkua lomalla, mutta päädyn vain syömään, nukkumaan ja lihomaan. Elämäntapojen muutos alkaa ehkä näkyä oikeasti siinä että liikkuminen jatkuu myös arjesta poikkeavissa ympyröisssä ja aikatauluissa.

Tänä aamuna kävin isäni kanssa juoskentelemassa noin seitsemän kilometrin lenkin pitkin hotellien ja huviloiden täyttämiä rinteitä ja rantakatuja sekä ihailemassa auringonlaskua venesataman aallonmurtajalla.

Aamu alkoi siis varsin reippaasti, mutta ei niin tehokasta touhua, ettei jotain kremppaakin;
Ensimmäisten päivien rataskävelyiden jumittama vasen pohkeeni on kiukutellut niin eilisessä crossauksessa kuin tämänpäiväisellä lenkilläkin. Nähtäväksi jääkin, mitä se pitää rannalle kävelemisestä.

Istuskelin eilen muutaman tunnin lomaosake-esittelyssä perheemme edustajana. Kun esittelyssä siirryttiin yksityiskohtiin, isäni antoi minulle luvan luikahtaa pois paikalta. Harhaillessani kohti huonettamme sain jälleen todistuksen loistavasta suuntavaistostani, joka korostuu sokkelomaisissa sisätiloissa.

En nimittäin löytänyt enää oikeaa reittiä pois esittelytilasta ja päädyin harhailemaan kolmella metalliportilla suljetulle sisäpihalle. Näytin varmaan ylemmiltä parvekkeilta katsottuna rotalta labyrintissa sinkoillessani puistokäytävältä toiselle ja palatessani lopulta omia jälkiäni takaisin sisälle etsimään tutun näköisiä paikkoja. Ostetaan yksi toimiva suuntavaisto.

Niin ja kyllähän sitä tuli pelattua eilen yksi kierros minigolfiakin. Pienimmän pelaajan mielestä parasta oli tiputtaa palloja erilaisin tunnelireikiin ja kurkistella niiden vierimistä ulos rei’istä. Mailalla oli toki hauskaa huitoa, mutta osumisprosentti ei ollut kovin hääppöinen. Tärkeintä varmaan oli päästä muiden mukaan touhuamaan. Ja yhdessä vietetyn ajan sekä yhdessä tekemisen vuoksi lomalla kaiketi ollaan ja tänne reissuun on lähdetty. Tai minä ainakin olen.

Lomassa kun on sellainen ominaispiirre, että jokainen lomalainen on ladannut erilaisia odotuksia vapaapäivilleen tai matkoilleen. Tuntuunkin siltä, että loma toisensa jälkeen joudumme porukan kokoonpanosta riippumatta tekemään jonkin verran kompromisseja ja käymään läpi kunkin toiveita loman sisällöstä ja toteutustavasta. Ei ole helppoa, lomailukaan.

Miten teillä muuten ratkaistaan lomaan mahdollisesti liittyvät odotusten ristiriidat? (Hyvät neuvot ovat aina kalliit.)

Voi ihania pieniä eli ripaus vauvanvaatteita

Minulla olisi yksi pyyntö ystävilleni, kavereilleni, sukulaisilleni ja blogitutuilleni;
Saakaa nyt joku vauva, että voin ostaa uudelle tulokkaalle lahjaksi kaikkia ihania vauvanvaatteita,
jotka eivät meidän taaperollemme enää mahdu, jookos?

Löytyisikö heti innokkaita vapaaehtoisia lahjottavaksi?

P.S. Postauksen inspiraationa toimineet kollaasien vaatteet pistivät silmään KappAhlin verkkosivuilta isompien lasten (joihin omanikin ilmeiseti jo lukeutuu, nyyh) vaatteita etsiskellessäni.

Yölento, kuusijalkainen tunkeilija ja aurinkorasvaa

Perjantaina tilataksi lähti vanhempieni pihamaalta vähän vaille viisi ja reissu alkoi viimein virallisesti. Aika tiivis tunnelma oli, kun kaikki paikat olivat käytössä ja takakonttiin oli ängetty neljä isohkoa lentolaukkua sekä matkarattaat. Lapsesta oli hauskaa istua korkealla turvaistuimessaan ja katsella ohi valuvaa autoletkaa.

Perillä hoidimme tee-se-itse-check-inin ja tungimme rattaat erikoismatkatavaroille tarkoitettuun putkeen. Kulautimme mahat täyteen juotavaa, sillä juomapullojahan ei saanut viedä turvatarkastuksen läpi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö kameralaukusta purkaa joka ikinen objektiivipatukka erikseen näkyville elektroniikalle varattuun muovikaukaloon, mutta luovutin ja iskin koko laukun iPadin ja kännykän kaveriksi laariin. Se tuntui riittävän.

Naureskelin kuullessani mieheltä jälkikäteen, että myös lapselle oli suoritettu kunnon turvatarkastus kopelointeineen päivineen. Mahtoiko tämä näyttää sitten siltä, että vaipassa oli puoli kiloa laittomia piristeitä?

Lapsi oli kyllä salakuljettanut jotain mukanaan… Kun pääsimme turvatarkastuksen läpi, alkoi seurueen pienimmän nenä vuotaa kuin napista painettuna. Isomman lapsen ollessa kyseessä, voisin uskoa kyseessä olleen psykologinen juttu; Matkan odotukseen liittyvän jännityksen purkautuminen laukaisisi odottamassa olleen pöpön. Mutta nyt kyseessä oli varmaan vain huono tuuri.

Lentokoneeseen pääsyä odotellessamme kävimme kurkistamassa miehen työprojektia, ostamassa matkalle naposteltavaa ja juotavaa. Oikean lähtöportin tienoille pysähdyttyämme katselimme pitkän tovin kentällä hääriviä ajoneuvoja sekä lentokoneita. Vasta hieman ennen lennon lähtöä, lapsen yöuniajan jo lähestyessä, hän alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä.

Kun pääsimme koneeseen, matka Helsingistä Tukholmaan sujui lentomatkustamisen ihmettelyn ja rusinapaketin tyhjentämisen merkeissä. Arlandan kentällä haukkasimme leipiä, hedelmiä ja smoothien iltapalaksi, teimme hoitotoimenpideiskun saniteettitiloihin ja lapsi rummutteli tyhjiä esitetelineitä mumminsa kanssa. Great minds think alike. Heh.

Päästyämme koneeseen lapsi nukahti nopeasti syliini ja nukkui puolille öin varsin rauhallisesti. Ehkä flunssasta johtuen hän kuitenkin havahtui hereille eikä halunnut enää nukkua makuuasennossa vaan pyrki torkkumaan jomman kumman vanhemman sylissä lähes istuvassa asennossa.

Laskeuduimme Malagan kentälle yhden aikoihin yöllä. Viimeinen lentotunti oli vietetty vuoroin itkeskellen ja vuoroin torkahdellen. Mieheltä meinasi totuttuun tapaan palaa hermot, sillä hän ei voi edelleenkään sietää tilanteita, joissa lapsen raivokohtaukset, kitinät tai itkut häiritsevät sivullisia ihmisiä (junassa, bussissa, hotellissa, ravintolassa jne.). Poimin herkästi muiden tunnetilat ärtymyksestä onneen ja minun on vaikeaa etäännyttää itseäni niistä. Koetin kuitenkin hengitellä ja rauhoitella lasta, tarttumatta miehen ärsytykseen.

Lentokentällä lapsi nukkui rattaissa ja jatkoi uniaan meitä odottaneessa autossa ja lopulta hotellin sängyssä. Purin tavaroita ja mies selvitti pari käytännön asiaa. Saatuamme saapumishommat hoidettua kaaduimme sänkyyn ja simahdimme saman tien kolmen aikoihin yöllä. Lapsi oli sen verran väsynyt, että hän nukkui hieman pidempään kuin kotona, joskin silloin tällöin havahtuen köhimään ja niiskuttamaan.

Tajusin vasta aamulla että meille on luvattu kaksio, mutta asuntomme olikin kolmio. Hups, miten niin väsytti? Kuutti sai siis oman huoneen ja pienen vessan, ison makuuhuoneen ja ammeellisen kylpyhuoneen jäädessä meille. Lisäksi huoneistossa on iso oleskelu-ruokailutila ja erillinen keittiö.

Olin ollut kuulevinani lapsen ensimmäisen aamuheräilyn aikoihin kummallista rapinaa ja noustessani lapsen kanssa ylös tutustumaan asuntoon, näin jonkin ison ja mustan kipittävän karkuun. Olin varma, että nyt pääsisin liiskaamaan elämäni ensimmäisen torakan, mutta alkuperäisasukas olikin lähes pikkusormeni mittainen pikimusta heinäsirkka, jonka pyydystimme lasiin esitelläksemme sen yläkerrassa majoittuville veljilleni. Lyhyen ihmettelyn päätteeksi kotisirkkamme pääsi vapauteen – tosin oman turvallisuutensa vuoksi ulkotiloihin.

Hotellilla tarjoillaan aamiaista, joten päätimme ettemme jaksa etsiä ruokapaikkaa heti aamusta tai valmistaa aamupalaa itse. Maksoimmekin aamiaiset kerralla koko reissun ajaksi. Päätimme käyttää huoneiston keittiötä lapsen säännöllisen ruokarytmin ylläpitoon ja käydä muualla syömässä aina lähempänä päivällisaikaa.

Aamupäivällä kävimme uimassa ulkoaltaalla, testailimme uutta ranta-asua, tsekkasimme leikkipaikan ja pärisimme minigolfradalla. Uintirupeaman jälkeen lapsi hyytyi päiväunille yllättävän sävyisästi, joskin heräsi lopulta taas ärsyyntyneenä tukkoisuuteensa. Sain kuitenkin postattua ja roikuttua netissä tämän päiväunien aikana.

Iltapäivällä tutkimme läheistä liikekatua, jolla sijaitsevat hotellin lähellä olevat kaupat ja ravintolat. Haimme Minimarketista huoneeseen leipää, hedelmiä, juomia ja muuta tarpeellista kuten tiskisienen. (Pikkuhiljaa soisi tiskiharjojen rantautuvan tännekin. Montaa asiaa en pidä Suomessa kovinkaan ihmeellisinä, mutta tiskiharjaa ja juustohöylää osaan kyllä arvostaa.)

Hotellilla on myös sisäuima-allas sekä saunat ja poreallas ja kävimmekin kauppareissun jälkeen uimassa ja saunomassa. Onneksi vanhempani olivat hankkineet uimalakkeja aikaisemmilla matkoillaan ja ottaneet niitä pussillisen mukaan, sillä sisäaltaalla lakkeja täytyi käyttää. Kuutti näytti todella koomiselta räpiköisessään oranssi uimalakki päässään allasta päästä päähän.

Hotellin sauna oli yllättävän hyvä, kun verrataan moniin Etelä-Europaan hotelleihin joissa vanhempani ovat majoittuneet. Niissä saunoissa on nimittäin tehty välillä mielenkiintoisia ratkaisuja, kuten poistettu ylälaude, asennettu kiuas seinän sisään niin että lämpö tulee pienestä reiästä löylyhuoneeseen tai kielletty löylyn heittäminen kokonaan.

Tässäkin saunassa oli tosin käytön alaikärajana 16 vuotta ja seinälle oli asetettu tiimalasi, jonka valumiseen kuluva aika oli maksimiaika, jonka saunassa olisi saanut viettää. Lienee turha sanoa, että lapsi kävi hengittelemässä saunassa höyryä ja aikuiset istuivat saunassa aika monen tiimalasillisen ajan.

Illaksi valikoitunut Ruokapaikka (Ridgways) tarjosi ihan hyvää ruokaa, mutta palvelu ei ollut erityisen nopeaa ja yhtä listan ruoista ei pystytty valmistamaan puuttuvien raaka-aineiden vuoksi. Lisäksi kesken ruokailun ravintolan baaritiskille saapui äänekäs brittiseurue, jotka saivat neljään mieheen aikaan kovemman metelin kuin 200 ammattikorkeakouluopiskelijaa yhteensä.*

Hotellille palasimme auringon laskiessa kukkuloiden taakse. Mies koetti nostaa rahaa automaatista, joka ilmoitti suomeksi (!), että automaattia ei voisi tiettynä aikana käyttää kuin käteisen nostamiseen. Noh, eipä automaatista saanut käteistäkään, joten hotelliltamme katsottuna vasta kolmas matkan varrelle osuva pankkiautomaatti toimii. Kun pääsimme asunnolle, lapsi nukahti heti päästyään omaan sänkyynsä.

Ensimmäisen perillä vietetyn lomapäivän saldo:
Vatsa täynnä, jonkin verran kävelyä, hyvä yleiskuva lähiympäristöstä, muutamia kuvia kamerala, paljon uimista, vähän nettihommia ja nolla luettua tenttikirjan sivua.

*Vertailuryhmänä opiskelupaikkani ruokala ruuhka-aikaan

// Ranta-asu päätyi meille onnellisen sattuman kautta testiin Reimalta.

 

Förpackningsdag.

Juoksin eilen hoitamassa asioita koululla; Nyt tenttikirja odottaa pakkaamistaan eteisen senkin päällä ja ruotsin valmentavan kurssin esseet on palautettu opettajan lokeroon.

Päiväkodille oli ilmoitettu lomastamme jo aikoja sitten, mutta asia oli ilmeisesti silti muistissa; Viedessäni lapsen aamulla hoitoon, kuulin ulko-ovelle suunnatessani hoitajien jutustelevan lapsen kanssa lentokoneista. Omassakin vatsanpohjassa myllää pieni matkajännitys.

Saimme vanhemmiltani lainaksi isomman matkalaukun ja sinne onkin kertynyt tavaraa ihan mukavasti. Kasa ohuita, pieneen tilaan rullattavia ja vain hieman rypistymiseen taipuvaisia mekkoja. Yksi neule laukkuun, toinen päälle. Kuulostaa ihan järkevältä, mutta…

Pahiten suuren laukun syndrooman sivuoireena iskevä pakkausmania näkyy kenkien määrässä. Mukaan lähtevät (yhdet kengät jaloissa) kolmet siistimmät kengät sekä yhdet urheilukengät laukussa. Lähes jokaiselle kokonaiselle perillä vietettävälle päivälle on myös omat bikininsä. Hups.

Ranne-, kaula- ja korvakorujahan pitää tietenkin olla melkoinen röykkiö, että joka asuun löytyisi jotain sopivaa kaveriksi.

Miehelle oli helppo heittää laukkuun jotain. Kunhan nappasi kaapista kasan t-paitoja, urheiluvaatteet ja muutaman pitkähihaisen paidan. Tosin nähtäväksi jää, kulkeeko hän reiluhkosta vaatearsenaalista huolimatta koko viikon kahdessa urheilupaidassaan.

Ja lapselle vasta vaatetta on varattukin, yleisen sähläyksen ja ylivuotojen varalta. Pinkka
t-paitoja ja lyhythihaisia bodyja, kevyemmät kengät, ohuita leggingsejä ja shortseja sekä Reimalta testiin saatu UV-asu ja aurinkohattu, jotka sopivat mainiosti yhteen pojan aurinkolasien kanssa. Ja tietenkin uimavaippoja ja kellutava uimapuku. Näillä mennään!

Onneksi ostamamme 20 kilon laukun päälle saa lentoyhtiön ohjeiden mukaan lisätä viisi kiloa sylilapsen tavaroille. Laukulla oli nimittäin kotivaa’alla mitattuna painoa hulppeat 22 kiloa. Miten tässä näin kävi?

Mutta takaisin matkajärjestelyihin: Koira lähtee appivanhemmille hoitoon ja kummitäti-H käy ruokkimassa kissoja ja seurustelemassa niiden kanssa matkamme aikana.

Me lähdemme iltapäivällä megalaukkumme, vanhempieni ja veljieni kanssa tilataksilla lentokentälle, josta matka jatkuu Norwegianin koneella Arlandan kentälle. Koneen vaihdon jälkeen lennämme Malagaan, josta köröttelemme vielä hotellin lähettämällä autolla kohteeseemme. Olemme perillä hotellilla joskus kahden-kolmen aikoihin yöllä eli huomenna voi vähän väsyttää.

Toivottavasti kaikki sujuu suurin piirtein hyvin eikä mitään olennaista jää kotiin.
Tiedättekö sen tunteen, jossa laukun ollessa liian tyhjä, tuntuu siltä että on unohtanut jotain? Tuota laukkua kun katsoo, voisi ainakin kuvitella kaiken oleellisen olevan mukana!

P.S. Blogi päivittyy lomareissun aikana ihan normaalisti, mikäli hotellin WiFi sen sallii.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Päivän miniasu: Toinen jalka ovensuussa

Kävimme eilen Tessan kanssa tutustumassa Vantaalle avattuun Reiman Outlettiin. (Siitä lisää myöhemmin.) Mies lupasi jalomielisesti (kirjotin ensin vahingossa jakomielisesti) ajaa meidät paikan päälle, mutta takaisin saisimme setviä tiemme omin tai julkisen liikenteen avuin.

Poika lähti luonnollisesti mukaan kyytiläiseksi ja vaatetta heitettiin päälle vain sen verran, että hän tarkenisi ja jaksaisi istua autossa muutaman kymmenen minuuttia. Liikaakaan ei näes voinut topata, sillä lapsemme on herkästi hikoilevaa ja liioista vaatekerroksista ärsyyntyvää sorttia.

Kun lapselle oli saatu pipo päähän ja kengät jalkaan, hänen mielestään ei enää kuulunut kupeksia sisätiloissa. Taaperon malttamattomuus päästä luikahtamaan ovesta ulos välittyy mielestäni melko hyvin näistä kuvista. Varsin pikaisen asukuvasession tulokset näette tässä:

Collegehousut: Sokos (saatu sukulaisilta) / Pipo, tennarit ja pikeepaita: H&M /
Neule: Vesannon Wanha koulu Ajanpatinan kirpputori

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Täytyy tykätä syksystäkin

Syksystä pitämiselle on oikeastaan monta syytä, jos unohtaa rytinällä alkaneen arjen kiireineen, josta siitäkin enimmäkseen nautin. Itsepä olen vanhemmuuden, opiskelemisen ja harrastukseni valinnut, joten ei parane valittaa.

Syksyn hyviä puolia on kiistatta ensinnäkin väriloisto. Kesän sinisen ja vihreän liitto alkoi jo melkein ällöttää yksitoikkoisuudessaan; Toivotan keltaisen, oranssin ja punaisen hehkun ilomielin tervetulleeksi.

Ja toisekseen viileän kuulaat syyspäivät. Varsinkin tällainen vähäsateinen ja aurinkoinen syksy on ihan huikea ulkoilemisen kannalta. Pitää toivoa, että ensi viikonlopun metsäretkeä suosisi tällainen mainio ilma.

Siinä missä useimmat kaipailevat jo talvitakkeja kellarikomeron tai varaston uumenista, olen vasta viime päivinä kyennyt käyttämään syksytakkejani hikoilematta iltapäivisin itseäni tärviölle. Ollapa vaihtolämpöinen.

Sen lisäksi nihkeät jalkani alkavat pikkuhiljaa sietää nilkkureiden ja saapikkaiden käyttämistä.

Eikä sovi unohtaa huiveja, joista erityisesti ”rakkaushuivin” palaaminen kuvioihin on tuottanut hiljaista tyytyväisyyttä tuijotellessani huivia kaikista ohittamistani heijastavista pinnoista.

Ja iltaisin on ihana ulkoiluttaa koiraa, katsella tähtitaivasta ja kotiin palatessaan sytyttää kynttilä ja unohtaa nurkissa ulisevat pölysusien laumat.

Kävimme kummitäti H:n kanssa ulkoilemassa ja heittelemässä taloyhtiön pihalla kasvavan suuren vaahteran alle kasaantuneita lehtiä.

Jos taloyhtiöllä on syystalkoot tai löydän jostain muualta reippaan kokoisen lehtikasan, aion koirien järjestämien yllätyksien uhasta huolimatta heittäytyä kasaan tänä vuonna. Muutamana vuotena olen aikonut, mutten ole kehdannut.

Pitää kuulkaa ottaa kaikki ilo irti! Ja aina voi vedota siihen, että lapsi haluaa remuta ja kunnollisen vanhemman pitää osallistua riehumiseen. Köh.

P.S. Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Mammabloggaajastatus pöntöstä alas

Eli kuinka saada lapsen välikausivaatteita käsittelevä postaus aikaiseksi nippa nappa ennen lokakuuta. Ei hyvä. Suomen oloissa kun vaatteet saa vaihtaa (eteläisimpiä kolkkia lukuun ottamatta) jonkin ajan päästä talvivaatteisiin.

Tämän välikauden osalta voin olla iloinen välikausivaatteiden edullisuuden lisäksi myös niiden kierrätysasteesta. Parhaat löydöt piileskelevät itse asiassa kuvissa näkyvän päällimmäisen kerroksen alla.

Ruskovillan pitkät villahousut löysin muutamalla eurolla kirpputorilta ja elleivät ne ole käytössä villapaidan kaverina, lämpökerroksena toimii neuvolan kierrätyspöydältä mukaan napattu villahaalari. Siis ei halpa villahaalari vaan ilmainen. Olin muuten onnellinen nainen muutaman päivän sen neuvolavisiitin jälkeen!

Kesällä käytössä olleita tennistossuja korkeavartisemmat ja paksummat syksykengät hankin Huuto.netistä osana isoa kenkäpakettia, joka sisälsi useampia koon 23-25 kenkiä.

Ticketin Amino haalarin ostin niin ikään käytettynä muutamalla kympillä. Toisen lahkeen alareunan kuminauha on lerpahtanut lyhyeltä matkalta, mutta muuten haalari on kuin uusi.

Ohuita sormikkaita ja tumppuja olen hankkinut Lindexiltä. Pipon löysin muutama vuosi sitten H&M:n alennuskorista. Kaulan lämmittäjän virkaa toimittaa useimmiten lohdutustuomisina saatu Reiman kauluri.

Lapsi maastoutui aika hienosti Partiopoukaman maastoon. Hieman turhankin hyvin, sillä eräs ohikulkija törmäsi käpyä maasta hamuavaan lapseen ja totesi, ettei ollut huomannut tätä ollenkaan.

Minulla oli aikaa kuvailla sekä tämän postauksen vaatekuvia että maisemia odotellessani että partiolapseni suoriutuisivat rastitehtävistään. Jossain kohtaa kuvattavana oleminen alkoi tosin selvästi kyllästyttää kuvauskohdettani…

Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Opiskelijan (alati muuttuvaa) arkea

Kello soi kymmentä yli seitsemän. Se soi ja soi ja soi. Käännän kylkeä. Taapero nukkuu vieressä sikeästi. Olen könynnyt lastenhuoneeseen torkuttamaan lasta kuuden aikoihin. Tiedän että pystyisin jatkamaan unia herätyskellon pirinästä huolimatta, mutta aikuisten sängyssä levottomasti liikehtivää miestä armahtaakseni nousen hakemaan puhelimeni.

Huvitun lapseni ja itseni unenlahjoista verrattuna miehen kevyeen uneen, jota edes korvatulpat eivät varjele. Lapsi herää lähtööni ja alkaa huutaa. Nostan hänet takaisin viereeni. Vaikkei lapsi enää nukukaan, malttaa hän torkahdella ja venytellä kainalossani puolisen tuntia.

Olin edellisenä iltana tenttiin lukiessani luvannut itselleni siirtäväni koko loppuvuoden tiedossa olevat, opiskeluun liittyvät tapahtumat iCaliin, josta näkisin ne kännykältä, iPadilta ja miltä tahansa koneelta. Ja mieskin näkisi kalenteristaan, milloin olen fyysisesti(kin) kiinni opiskeluissa. Aloin naputella tapahtumia kalenterin käyttäen apuna opintojaksojen kuvauksia, paperista muistikirjaani, kännykän muistiinpanoja ja verkko-oppimisympäristön kalenteria.

Kaksi tuntia myöhemmin istun keittiön pöydän ääressä vaatteet päällä ja aamupala puoliksi syötynä. Kirjaan viimeisen opiskeluihin liittyvän tapahtuman 19. päivälle joulukuuta ja lohdutan itseäni ajatuksella syyslomasta sekä Malagan reissusta.

Sutaisen meikit naamaan ja poljen asemalle. Aamupäivän agendallamme on kuvata haastatteluja, joita käytämme päiväkodeissa harjoittelijoiden ohjaajina toimivien henkilöiden verkostokokouksessa. Saamme kameralle talteen kolmentoista ihmisen kokemuksia.

Tosin en itse osallistu kuvaamiseen paljoakaan, sillä jaamme ryhmämme pienempiin osiin. Hurautamme ryhmätoverini kanssa pakettiauton kyydissä Keravalle, haemme kotiluokkaamme käytetyn sohvan ja raahaamme sohvan autosta oppilaitokselle, hissiin ja kotiluokkaan.

Opiskelukaveri nappaa muutaman asukuvan koulun portaikossa. On hauskaa vaihtelua saada kameran taakse joku, jolla ei ole kiire päästä eroon kamerasta ja jolla on jopa omia ideota kuvauspaikan suhteen. Saamme myös videokuvaukset pakettiin ja suuntaamme syömään. Kerrankin ruokalassa on vähän jonoa ja kasvisruokaa on saatavissa ilman jonottelua. Haukkaan ison kasan salaattia, leipää ja pinaattilettuja.

Istahdan kvantitatiivisen tutkimuksen luennolle puuduttamaan aivojani ja takalistoani. Pohdin abstrakteista käsitteistä luotuja mittareita, mittarien validiteetteja, kirjallisuuden antamaa tukea käsitteiden määrittelylle ja operationalisoinnille sekä monia muita huikeita aiheita. Kirjoitan sivussa blogipostausta.

Luikahdan kolmen jälkeen pois luennolta ja raahaan tavarani asemalle. Poljen päiväkodille, haen lapsen päiväkodista, vien päiväkotitavarat ja likaset vaipat kotiin, tarkistan että mukanani on kaikki Helsingin keikkaan tarvittavat tavarat ja pakkaan maksukorttini, jota pidän kahvilan pullantuoksuisten houkutuksien pelossa kotona koulupäivien ajan.

Käymme pojan kanssa Akela-Sampokurssin palautekeskustelussa Partioasemalla. Nappaamme matkalta kaupasta päivällisen kuittaavaa apetta. Päästyämme kotiin jäljellä on enää hetki touhuamista. Iltatoimien ja lueskelun jälkeen lapsi meneekin jo yöunilleen.

Kun lapsi nukkuu, äidin on tartuttava vielä tenttikirjaansa. Seuraavan päivän tentin kirja on luettava kahteen kertaan ja toisesta kierroksesta on vielä sata sivua jäljellä. Syksyn ensimmäisestä tentistä (ja siinä sivussa ensimmäisestä tentistä puoleentoista vuoteen) on muodostunut päässäni melkoinen mörkö.

Tästä päivästä ei taida saada hyvä vaimo-pisteitä, sillä aamulla tehtyä pikajärjestelyä ja pyörimään napsautettua vaippapyykkiä lukuunottamatta en ole pahemmin ehtinyt huushollata saati viettää aikaa miehen kanssa. Lapsen ottaminen mukaan Helsingin kokoukseen pitää sentään äitimittarin himpun verran plussan puolella. Opiskelujen aloittaneiden viikkojen perusteella voin sanoa, että välillä olotilani on kaikkea muuta kuin supermutsi tai hyperpuoliso.

Toisaalta opiskelu tuo mukanaan myös vapaapäiviä keskellä viikkoa, pidempiä vapaita, (palkattoman ja tuettoman) pitkän kesäloman, lyhyempiä päiviä ja joustavuutta. Joinain päivinä vain leikitään ja touhutaan perheen kesken ja toisinaan opiskeluun liittyvät asiat haukkaavat lähes koko päivän.

Ainakaan päivät eivät toista itseään muuttumattomina viikkoja, kuukausia tai vuosia putkeen. Jokainen päivä poikkeaa aikatauluiltaan, hankeryhmien kokoonpanoiltaan ja tehtäviltään edellisestä. Väsyttävää ja samalla avartavaa ja antoisaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA

 

Miltä tuntuu olla äiti, juuri nyt?

…Kysyi eräs ystäväni. Vastasin pikaisen tuntuman perusteella että aika mukavalta, mutta sittemmin vastaukseen mahdutettavien asioiden lista on laajentunut päässäni kuin sammutusvaahto.

Totesin juttua riittävän vaikka omaksi postauksekseen, sillä vilpittömin mielin lausuttuun kysymykseenkään tuskin kaivattiin viisisivuista vastausta. Onneksi on blogi, johon voin jakaa ja säilöä sieltä täältä pieniä palasia herkästi unohtuvista ajatuksistani ja tunteistani, vanhemmuudesta ja äitiydestä.

Lapsen ilmaisukyvyn laajenemisen vauhti on ihan hurjaa. Ja se on yksi suurimpia ilonaiheitani tällä hetkellä; Suunnatessamme eilen kotiin päiväkodilta lapsi alkoi kävellä ihan hullunkurisesti. Ajattelin ensin tämän vain pelleilevän, mutta koikkelehtimisen jatkuessa kysyin, miksi tämä käveli niin kummallisesti. Lapsi kumartui, laski likavaippaämpärinsä maahan ja alkoi tökkiä varpaidensa seutua ja sanoen: ”Kenkä”. Laskeuduin kurkistamaan tilannetta ja aivan totta, kengän läpyskä oli rullalla jalkapöydän kohdalla. Korjattuani asian, lapsi nousi ylös, nappasi ämpärin ja kirmaisi juoksuun.

Laittaessani lasta unille, tämä ei meinannut mennä sänkyynsä vaan hoki väsymyskitisevällä äänellä ”Utti, utti, utti”. Kun en tuntunut ymmärtävän, hän vaihtoi sijamuotoa ”Utin, utin”. Mies puuttui tilanteeseen ja huomautti, ettei lapsi ilmeisesti aio mennä unille ennen kuin saa tuttinsa. Totesin puoliksi miehelle ja puoliksi lapselle, että konsonanttivalikoimaa paranisi laajentaa, ellei mieli löytää itseään ensi kerralla Utin ABC:n parkkipaikalta.

On ihanaa että lapsi kuuntelee keskusteluja ihan eri tavalla kuin ennen ja tuntuu arvostavan pidempiäkin selityksiä sekä kuvauksia tapahtumien kulusta. Varsinkin yksinkertaiset, tuttuja sanoja ja henkilöitä yhdistävät lauseet kiinnostavat ja innostavat. ”Isi tulee kohta kotiin”, ”Ukki ajaa”, ”Hertta menee juomaan” tai ”Fammu soittaa” saavat lapsen kurkistelemaan ulko-ovelle, osoittelemaan kuskin paikalle, kipittämään keittiöön tai etsimään katsellaan puhelinta. Lapsi tapailee itsekin kaksisanaisia lauseita, joita saattaa silloin tällöin lipsahtaa muutamia puoliksi vahingossa.

Oma-aloitteisuuttakin löytyy. Syöttötuoliin kiivetään itse, tavaroita laitetaan omille paikoilleen, päiväkotireppu selässä painellaan tuttua reittiä kohti kotia ja hammasharjaa täytyy päästä pyörittelemään suussa itsekin. Yksinkertaisten pyyntöjen totteleminen, kotiaskareissa auttaminen ja reippaus tuovat minulle(kin) hyvää mieltä.

Lapsen itseohjautuvalla touhuamisella on myös varjopuolensa, kuten eilinen tapaus, jossa oven takaa lastenhuoneessa istuvaa äitiään kurkkiva lapsi alkoi äkkiä tutkia vierashuoneen oven lukkoa ja naps. Lapsi oli lukinnut äitinsä lastenhuoneeseen. Onneksi sain maaniteltua lapsen hakemaan jotain, minkä päältä hän ylettyisi kääntämään lukkoa uudelleen. Ehdottamaani eteisen jakkaraa ei tullut, tuli kyljelleen käännetty vanha matkalaukku. Hetken ovenkahvaa vatkattuaan lapsi naksautti lukon tyynesti auki päästäen minut pulasta.

Eli käsityskyvyn laajenemiselle reilusti plussaa, liialliselle oma-aloitteisuudelle varovaisesti hieman miinustakin.

Lapsen kanssa vietetty aika tuntuu jotenkin kallisarvoisemmalta kuin ennen ja lapsen pähkähulluihin toilailuihin menee hermo harvemmin kuin aiemmin. Vaikuttaisi siltä, että lapsi myös hölmöilee vähemmän kuin täysin kotihoidossa ollessaan. Ehkä opiskelu ja päiväkoti antavat meille molemmille virikkeitä sekä seuraa ja jaksamme nauttia rauhasta, arkisista puuhista ja köllöttelystä iltaisin ja viikonloppuisin enemmän kuin vaikkapa kesällä.

Tällä hetkellä tuntuu luontevalta ja hyvältä olla äiti. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta ja kehityksen seuraaminen, siihen vaikuttaminen ja uusista taidoista iloitseminen lapsen kanssa on loppuviimeksi aika huikeaa.

SEURAA BLOGIANI BLOGLOVINISSABLOGILISTALLA JA FACEBOOKISSA