Keltainen toukokuu eli mini-kaupunkityyli

Asukuvia pukkaa – tällä kertaa lapsen kaupunkiasun merkeissä. 

Näin kesän korvilla luonnossakin alaa valtaavat värit: erilaiset vihreät ja kirkkaat keltaiset, pääsevät aktiivikäyttöön sekä lapsen että omasta vaatekaapistani.

Onneksi lapsellakin on taipumusta väreillä leikittelyyn ja jopa niiden analysointiin; Tämän kaapista löytyvät housut kuulemma ruohon- ja omenanvihreinä sekä auringonkeltainen takki ja kirpeänkeltaiset kengät. Eipä tarvitse mutsin fiilistellä ihan yksinään!

Takki: Seppälä / Housut ja kengät: H&M / Pipo: Nosh / Huivi: Aarrekid

 

Kuinka kesyttää kiukkulohikäärme?

Nyt on taas menossa yksi niistä surullisen kuuluisista vaiheista. Kun koulutyösuma on saatu päätökseen, olisi kiva touhuta lapsen kanssa kaikenlaista. Ainakin noin teoriassa. Mutta yhteiset koti-illat ovat valitettavasti menneet pitkälti lapsen kirkumisen ja kiukkuamisen kuunteluun lyhyemmissä tahi pidemmissä pätkissä.

Ainut hyvä puoli tässä on se, että oma stressitaso on tällä hetkellä minimissään, sillä olen kahden elämänvaiheen välisessä leppoisanturvallisessa suvannossa, jossa oma pinna kestää tavallistakin paremmin lapsen kuohahduksia.

Kysehän ei ole siitä, että jokin asia painaisi lasta pidemmän aikaa vaan jokin näennäisen merkityksetön pettymys saa aikaan koko aamun, päivän tai illan kestävän huonon tuulen; Ensin saadaan kohtaus siitä, ettei saa katsoa Pikku Prinsessaa tabletilta ja sitten siirretään kiukun kohde patterikäyttöisiin leluvetureihin, jotka liikkuvat liian hitaasti. Sen jälkeen päähän ottavat likaiset vaatteet, joita ei haluttaisi ottaa pois päältä ja vaihtaa puhtaita tilalle. Aihe vaihtuu, kiukku pysyy.

Eilen oli pakko viedä lapsi hetkeksi sateeseen retkeilemään, jos kylmä kevätsade hieman viilentäisi höyrypään tunteita – ennen kuin tämä alkaisi syöstä tulta tai vaihtoehtoisesti äiti löytäisi itsestään karjuvan lohikäärmeensä. Rämmimme metsässä, tutkimme valko- ja sinivuokkoja, söimme tuoreimman ja uusimman näköisiä ketunleipiä, annoimme kotiloiden ja kastematojen mönkiä kämmenillämme ja keitimme kotona vielä hiirenkorvateetä. Tuulettumisen rauhoittava vaikutus kesti tosin vain puolisen tuntia ennen seuraavia ylikierroksia… Aina yhtä palkitsevaa!

Tänään tarkoituksenamme olisi suunnata Helsinkiin tekemään jotain mukavaa yhdessä, mutta saa nähdä, viitsinkö lähteä jokaisesta asiasta täysille kierroksille kiihtyvän lapsen kanssa minnekään. Päiväunille menostakin tuli puolen tunnin taistelu, jonka aikana takavarikoitiin parit lelut ja joka päättyi vasta kiukun pihalla karjumiseen (lapsen puolelta) ja ”pullan leipomiseen”. 

Kyseinen konsti on välillä toiminut huonon tuulen karkoittajana, sillä vihainen Kuutti – eikä moni muukaan tuntemani lapsi, halua välttämättä päreensä poltettuaan tulla syliin tai ottaa silityksiä vastaan, mutta leikin kautta kosketuksella rauhoittaminen saattaa toimia. Olen lisännyt tavalliseen pullaleikkiin huonoina päivinä vielä niin sanotun kiukunpoistovaivauksen, jonka tarkoituksena on pyöritellä ja puhallella paha mieli pois, etteivät valmiit pullat maistu ikäviltä ja kitkeriltä.

Pullan leipominen

Ensin sekoitetaan aineet eli pyöritellään kämmenillä selällään makaavan lapsen keskivartaloa pehmeästi. Sitten kaulitaan eli rullataan yhdellä tai kahdella käsivarrella lapsen yli kevyesti. Taikinalevyyn silitellään kämmenillä öljyä. Päälle ripoitellaan sokeria hipsutellen raajat ja keskivartalo läpi ja humpsautellaan kanelia kaikkialle. Pullataikinalevy rullataan kierittämällä lasta kyljeltä toiselle. Korvapuustit leikataan irti rullasta kopauttelemalla kämmensyrjällä kevyesti rullaa. Pullat paistetaan laskemalla kädet tai osa omasta yläkropasta lapsen päälle ja pitämällä uunin hurinaa. Valmiita pullia puhalletaan ja niistä haukataan leikisti tai esimerkiksi pyryttämällä lapsen vatsaa.

 

Olisiko teillä jakaa jotain kiukun selättämisen kullanarvoisia konsteja?

3 V eli veturien vallankumous

Väsynyt mutta onnellinen.

Se lienee aika yleinen fiilis onnistuneesti sujuneiden lastenkutsujen jälkimainingeissa. Nyt hääräämisen aiheuttamaan väsähdykseen yhdistyy vielä flussa sekä sekoileva Lily, minkä takia tätä postausta naputtaa aika leipiintynyt bloggaaja, joka joutui aloittamaan postauksen kasaamisen aivan nollasta asti uudestaan.

Koristelut saatiin hoidettua kunnialla, mitä nyt saatoin käydä pikkutarkkuudessani hetkittäin perheenjäsenteni hermoille – toisaalta heilläkin on omat sekoilunaiheensa, joten en jaksa vaatia itseltäni täysipäisyytä ihan joka hetkenä. Teemakoristelut keskittyivät pääasiallisina juhlatiloina toimineisiin keittiöön, ruokailutilaan ja olohuoneeseen, jonne ripottelin värikkäitä ilmapalloja, Tuomas Veturi-aiheisen synttärinauhan sekä pinjatan ja koetin saada myös pöytäliinan, paperiastiat ja servetit sopimaan puna-sini-keltaisiin sävyihin.

Ruokalistalla oli neljää piirakkaa: savulohi-sipuli-, feta-aurinkokuivattu tomaatti-, pesto-kana- ja parsasekoitus-piirakat ja niin ikään neljä kakkua: banaani-mansikka-täytekakku, maidoton persikka-juustokakku, vadelmainen mutakakku sekä mariannerouhe-metsämarja-juustokakku. Lisäksi tarjolla oli sipsejä, karkkeja, mehuja*, limuja ja ceasar-salaattia (ilman anjovista). Ja tietysti kahvia ja teetä – skumppaakin olisi ollut, mutta se unohtui kellariin. Hups.

Ohjelmaa oli aika vähän, mutta mielestäni ihan riittävästi; Lapsille oli järjestetty teemaan sopivasti junarataleikkipiste olohuoneeseen. Veturin muotoisen pinjatan naruista kiskominen sekä sen sisuksista sataneiden karkkien kerääminen sekä mutustaminen kiehtoivat pieniä juhlijoita. Teimme pihalla myös jättiäissaippuakuplia ja hurjan kiinnostava vinttihuone veti lapsia puoleensa kuin magneetti. Aikuisille riitti puuhaksi syöminen ja seurustelu – tai jos joku kaipasi spontaaneja sisätansseja tahi eeppistä tikkakisaa kylmässä kevätsäässä, kukaan ei ainakaan sellaista toivonut.

Juhlien oletettu keskipiste meni tosin hieman sekaisin saatuaan niin mieluisia lahjoja ja tämä täytyi kiskoa useampaan otteeseen eroon huikaisevan hienojen uusien veturiensa parista sanomaan kiitoksia, heippoja ja seurustelemaan vieraiden kanssa. Tämä höpöttää omiaan ja ajelee edelleen omassa huoneessaan upouusilla vetureillaan, silmät onnesta loistaen. Voi toista. Ehkä näitä synttärisankarina toimimisen käytäntöjä ehtii harjoitella vielä tulevinakin vuosina.

Vaikka juhlissa rikottiinkin lähes kaikkia Emmin listaamia ”juhlien perisyntejä”: oli teemaa ja siihen sopivia koristeita sekä astioita ja jopa pienet matkapussukat lapsille, ei hauskuus ollut niistä kiinni. Kyseisillä mausteilla tai ilman, olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä siitä, että juhlat ovat parasta mitä on.

* Kävin viime viikolla Valion tehtaalla piipahtamassa ja sain uusia Hörppy-mehuja testiin. Ne päätyivätkin luontevasti juhlajuomiksi. En muuten pääse yli noiden tölkkien hedelmien pikkujalkojen söpöydestä. Awww.

 

 

Radiohiljaisuuden syy

Eilen ja tänään keittiössä on häärinyt tarmokas mies suolaisten piirakoiden parissa, seuraavaksi vuorossa ovat kakut ja huomenna salaatit. 

Tänään yksi matalalla verenpaineella varustettu mutsi on uhmannut huimausta ja kiipeillyt jakkaroille kerta toisensa jälkeen: ripustamaan ilmapalloja, veturiketjuja ja muita koristeita.

Liina pitäisi silittää, kaupasta pitäisi kantaa juomia ja blogiin olisi vaikka mitä kerrottavaa kuluneelta viikolta: uudesta, potentiaalisesta lempikahvilasta, neuvolakuulumisista, tutustumisesta suklaamestarointiin ja mehutehtaaseen, työhaastatteluista ja tarinoihin uppoutumisesta.

Mutta ensin synttärit, sitten kirjoittaminen; Tälle juhlien parissa hääräämisestä nauttivalle norppaemolle teemasynttärit ovat ilo eivätkä rasite tai vaade. Ja aion myös ottaa touhuamisesta kaiken ilon irti!

 

Viikonloppunaama

Miltä näyttää lapsi, joka on ollut viikonloppuna uimahallilla polskimassa, yökyläillyt isovanhemmilla, leikkinyt junilla ja kasannut epärealistisen korkeita duplotorneja toisensa jälkeen…

Saunonut toisilla isovanhemmilla, pistellyt poskeensa hernekeittoa, hapankorppuja ja pannaria hillolla, juoksennellut pihalla, herkutellut blineillä isotädin luona ja katsonut Tuomas Veturia yöpuvussa sängyssä. 

Kiipeillyt sylistä toiseen, höpöttänyt omia juttujaan loppumattomasti, leikkinyt piilosta vanhempiensa kanssa, imuroinut vauhdikkaasti ja lainannut kimaltavaa kuppikakkupantaa näyttääkseen hienolta. Aika pitkälti tältä. 

Viikonloput ovat liimaa perhesuhteille. Ei voi kuin tykätä.

Kiasma: Kasvokimara & Elementit Feat. kersat

Piipahdimme Kuutin ja eräiden viehättävien neitien seurassa Kiasmassa – sekä taidenäyttelyissä että kahvilan puolella. Lapset otettiin jälleen kivasti huomioon, oppaat koettivat ohjeistaa hienovaraisesti meitä vanhempia karttelemaan kolmoskerroksen mustavalkoisia pillukuvia ja suuntaamaan esimerkiksi Kiasma-monsterin lastenreitille ja yläkerran Elementit näyttelyyn…

Tosin ihmiskehoihin varsin luontevasti suhtautuvat 3- ja 4-vuotiaat seurueemme lapsijäsenet olisivat tuskin pahastuneet erinäisten kehoja tutkiskelevien kuvien katselusta – tosin ne eivät olisi välttämättä myöskään kiinnostaneet kauheasti. Saimme museo-oppailta suosituksia ”lapsiystävällisistä” teoksista ja Kuuttikin sai kovasti kaipaamansa tarran, vaikka ei joutunutkaan maksamaan pääsymaksua.

Edelleen lisäarvoa kokemukselle antoivat (niin lapsen kuin äidinkin osalta) Kiasman rakennus itsessään sekä ikkunoista aukeavat maisemat; Erityisesti ylimmän kerroksen isosta ikkunasta aukeavat melkoiset näkymät. Kuutin ihastelulistan kympin kärkeen pääsivät muutaman teoksen lisäksi myös ratikat ja nainen punaisessa takissa. Viimeisin kuulemma siksi, että alapuolella liikkuvilla ihmisillä oli lähes yksinomaan mustia päällysvaatteita ja väriläiskä katukuvassa ilahdutti metrin mittaista esteetikkoamme.

Lapsilla vaikutti olevan hauskaa, aikuisilla oli tosin enemmän tai vähemmän vastuullaan muistuttaa, ettei juosta voi ihan päättömästi eikä suurimpaan osaan teoksista saa koskea. Kuutin kanssa olemme tosin kiertäneet erinäisiä taidenäyttelyitä siinä määrin paljon viime aikoina, että tämä muisti varsin hyvin ohjeistuksen käsi kädessä kulkemisesta ja teosten tutkailusta hieman etäämpää. Edistystä tapahtuu – siistiä!

Tulemme uudestaankin, kiitos ja anteeksi jälleen.

 

Katso myös: Taide kuuluu kaikille eli edellinen Kiasma-reissuraportti

Kun todellisuus on rankkaa

 

Illallispöydässä kuultua:

– Missä Papan ja Fammun uimahalli on?
– Ei niillä ole omaa uimahallia
– Mitä? …Käykö ne siellä, missä on kaikki muutkin ihmiset?

On se raskasta, tuo kansan pariin laskeutuminen nimittäin. Samainen lapsi on keksinyt myös, että Pappa omistaa risteilyaluksen (ei omista) sekä hotellin (ei valitettavasti sitäkään). Välillä mietityttää, millaisena pohattana esimerkiksi päiväkodin työntekijät mahtavat pitää tuota tarunhohtoiset mittasuhteet saavuttavaa isovanhempaa. Heille lienee kuitenkin tuttua, että lapsilta kuulee toisinaan, Kuuttia lainatakseni pötypuhetta.

 

Kiviset ja soraset sentään – aika mainio kevätmallisto

Oi iloa, nyt löytyi jotain aika herkullista! Mustavalkoista, graafista, virityssurinaa, kivipisaroita, harmaan sävyjä ja rennonpehmeitä malleja. Äidille ja lapselle. Okei meni vähän hehkutuksen piikkiin, mutta kai sitä saa vähän suomalaista vaatemerkkiä fiilistellä, kun kerran tykkää…

Yhtä asiaa kuitenkin kaipaisin, nimittäin samaa meininkiä, iloa ja liikettä myös aikuisten puolen mallikuviin kuin mitä vaikkapa Mainion verkkokaupan etusivun kuvarullan lapsilla on. Mielikuva hyvästä olosta vaatteessa välittyy jo mallistokuvista ja jos malleja masentaa, miksi ostaa itselleen moinen vaate?

P.S. Tiedättekö mitä uusi mallisto meinaa – no tietenkin edellisten ihanuuksien löytymistä alennuksesta. Taisipa Kuutillekin lähteä tilaukseen ainakin pari isommallekin lapselle sopivaa collegepuseroa.

 

 

Kolmivuotias stailasi äitinsä – katso kuvat!

Siinä on Emmi sulle sitä kilkkiotsikkoa kerrakseen! Noniin ja sitten asiaan; Lentoaskeleiden Rosanna haastoi minut luovuttamaan päätäntävallan asustani yhdeksi päiväksi lapselleni ja mikäs siinä, valitsenhan useimmiten ne vaatteet, joissa Kuutti joutuu selviytymään ihmisten ilmoilla päivästä toiseen.

Arvelin operaatioon kuluvan aikaa, joten en ryhynyt siihen päiväkoti-luento-aamujen aikataulussa arkiviikolla vaan lykkäsin puuhan suosiolla viikonlopulle. Eilen keksin ehdottaa miehelle lauantailounasta paikallisessa ravintolassa ja tajusin vasta aamulla, parin herättävän teekupillisen jälkeen, että joutuisin täten lähtemään syömään lapsen valitsemissa kuteissa.

Kuutti suhtautui ehdotukseeni vaatteiden valinnasta varsin avoimin mielin, kun pohjustin asiaa tälle. Pyysin tämän sitten jossain vaiheessa lähtövalmisteluita käymään makuuhuoneessa valitsemassa vaatteita. Aloitin kysymällä, laittaisinko hameen, housut vai mekon. Osa teistä tietääkin, että vaatekaapistani löytyy varsin huomionarvoinen määrä päällepantavaa ja kaiken sen kaman levittäminen valittavaksi ei vain olisi ollut mahdollista. Jouduin siis rajoittamaan valinnanmahdollisuuksia kyselemällä lapselta ensin, mistä lähtisimme liikkeelle.

Lapsi mietti hyvin lyhyen hetken ja totesi sitten, että mekon. Tiedustelin, olisiko tällä väritoiveita. Mekon piti kuulemma olla punainen, joten avasin kaapin, josta mekot löytyvät. Vaihtoehtoina olivat muun muassa tämä omppumekko, ”panisin”-mekko sekä yksi suosikeistani eli olkaröyhelömekko. Kuutti valitsi kuitenkin epäröimättä raitamekon, huolimatta äidin vaisusta vastusteluista, argumentteinaan se, että mekko oli rentoilumekko ja oikeasti Nanson yöpuku.

Siirryimme alaosiin ja kysyin, että mitäs mekon kanssa laitetaan jalkojen suojaksi. Lapsi totesi että sukkahousut tietenkin. Avasin sukkahousulaatikon ja lapsi kaivoi esille pinkit ja oranssinpunaiset sukkahousut, päätyen lopulta tiukan tuijotuksen jälkeen oransssinpunaisiin. Ja dyykkasipa tämä sieltä punavalkoraidalliset sukatkin. Yleensä en käytä sukkia sukkahousujen päällä, mutta menkööt.

Lapsi valitsi mekon päälle myös vyön tongittuaan vyölaatikkoani tovin ja leikittyään parin vyön kietomista itsensä ympärille. Valitsimme yhdessä myös korut, joiden osalta lintukaulakoru vaikutti helpolta valinnalta ja korvakorujen valintaperusteena oli kuulemma mahdollisimman iso koko ja punaisuus. Hiuspannan kanssa päädyimme säätämään jonkin aikaa, sillä lapsi olisikin halunnut hiirenkorvapannan itselleen päähän ravintolaan ja vaihtoi vielä rusettipantani kesken lähdön kukkapantaan huomatessaan sen eteisen pöydällä.

Laukun valinta oli ilmeisen helppo ja perustui kuulemma väriin. Kenkien osalta jouduin rajoittamaan valinnan mahdollisuudet kelin kannalta järkeviin kenkiin eli noin viiteen alahyllyn kenkäpariin; Muut olivat ohuita kangastennareita tai matalia ballerinoja, jotka olisivat vallitsevassa märässä kura-mutakelissä kastuneet hetkessä läpi ja menneet kenties peruuttamattomasti pilalle. Takin valinnan kohdalla lapsen mielenkiinto lopahti täysin, kenties siksi, että tarjolla oli voittopuolisesti yksinomaan mustaa, mutta kaulaani tämä jaksoi sentään kaivaa huivitelineestä vielä punavalkoraidallisen härpäkkeen, joka ei kyllä lämmittänyt yhtikäs mitään.

Jos Kuutti on jotain oppinut äidiltään niin värimätsäyksen perussäännön: jos et muuta keksi niin pukeudu kokovartaloasu-mentaliteetilla samaan väriin. Ja ilmeisesti sen, että hieman liikaa on juuri sopivasti. Täytyy tosin sanoa, että kukkapannan, jättikorvisten ja lintukaulakorun yhdistelmä oli siinä määrin överi ja sekava, etten olisi itse asustanut kaikkea tuota sälää pääni ympärille samalla kerralla. Enkä olisi syyllistynyt tuollaiseen raitayliannostukseen.

Myönnetään, hieman hihitytti lähteä keskustaan ravintolareissulle kukkapanta päässä JA yöpukumekossa. Mutta kuten blogin Facebookissa todettiin: ”Tietty uskallat, sähän pukeudut kuin sekopää muutenkin.”