Muutama ihminen on jo ehtinyt kysyä, että: Miltäs nyt tuntuu, ensimmäisen opiskelu- ja päiväkotielämän yhdistävän viikon jälkeen? 

Ajattelin kirjoittaa asiasta pidemmän pätkän, sekä omasta että lapsen puolesta – siinä määrin kun nyt pystyn tulkitsemaan hänen tuntojaan. Luvassa olisi myös
”Päivä kanssani”-tyyppinen postaus. Mutta näin ensimmäisen arkihässäkkäviikon jälkeen järki seisoo päässä, silmät painuvat kiinni ja olo on melko pitkälti tällainen:

Joten ei auta kuin toivottaa… rentouttavaa ja virkistävää viikonloppua kaikille!

P.S. Inhoan sitä kun jääkaapista jää käteen juuston loppupala. En oikein kehtaisi syödä sitä sellaisenaan tai laittaa leivän päälle. Höylä ei enää pure noin ohueen palaan ja harvoin sattuu olemaan mitään juustoa kaipaavaa ruokakaan tekeillä juuri sopivasti. Suuret on ongelmat, tiedän!

Juteltiin juuri blogikollegan kanssa siitä, miten lähes jokainen vanhempi puuskahtaa jossain vaiheessa kaipaavansa lastensuojelun rinnalle myös aikuistensuojelua. Kuluneiden viikkojen aikana olen saanut kokea sen verran monia lieviä pahoinpitelyjä, että aikuistensuojeluvirastossa olisi voinut puhelin piristä.

Tutkimuksien perusteella lapset ovat aggressiivisimmillaan noin kaksivuotiaina – ennen kuin sosiaaliset taidot alkavat näkyä käyttäytymisessä. Puolitoistavuotiaastamme saa jo olla kieltämässä melko usein, kaiken muun rikkomisen ja sotkemisen lisäksi myös toisten satuttamisen suhteen. Joten katsotaan, mihin pisteeseen pääsemme ennen seuraavia syntymäpäiviä…

Sarjassamme esimerkit elävästä elämästä:
Onnistuin saamaan rintani alueelle muutamia isoja näppyjä ja lapsestani olisi hirmuisen hauskaa repiä paperinohuilla kynsillään niitä rikki uudestaan ja uudestaan. Toissapäivänä taistelin lapsen kanssa varmaan viitisentoista minuuttia aiheesta, saako toisten kipeitä näppyä nipistellä.

Niin ja eilen otsaani iskettiin sotakirveellä ja jalkapöytäni yli ajettiin metrin mittaisella potkupeltiautolla. Tänään heräsin aamulla erittäin märkään pusuun, joka muuttui harmillista kyllä loppuvaiheessan puraisuksi. (Pureminen on onneksi vähentynyt merkittävästi siitä mitä se jossain vaiheessa oli, joko iän tai varsin napakan kieltämisen myötä.)

Väsyneenä lapsi heittäytyy selälleen ja potkii hurjasti, jos koetan ottaa tältä vaatteita pois tai vaihtaa vaippaa. Ja sitten hypitään päällä, poljetaan riehumisen lomassa jalkapohjalla henkitorvea, otetaan vauhtia ja tartutaan tukkaan, nahkaan tai vaatteisiin, mistä nyt ikinä saakin kiinni. Hampaideni puolesta pelottaa erityisesti huvi, jossa isketään otsaa tai takaraivoa vanhemman naamaan. Tuttavalta murtui juuri lapsen samanmoisen riehumisen tiimellyksessä nenä.

Tuttuja ja sukulaisia täytyy myös pyytää varomaan silmä- ja aurinkolasiensa puolesta iskujen tai sieppausyritysten varalta. Onneksi en tarvitse enää laseja, ne olisi nimittäin kuluneen vuoden aikana pitänyt uusia tai korjata varmasti useampaan otteeseen.

Jos lapsi tekee jotain, mikä pääsee oikeasti yllättämään, säikäyttämään ja satuttamaan, kuten iskee päällään hampaisiin tai nipistää käsivarresta niin että käteen tulee mustelma, huomaan lähes suuttuvani. Reaktio on yllättävän voimakas. Ehkä siksi, ettei tahallaan tai vahingossa aiheutettuun fyysiseen kiusaan ole joutunut ennen lasta tottumaan aikoihin; Aikuisiällä kukaan ei ole pahemmin töninyt kumoon leikkipuistossa tai tukistanut koulun pihalla.

On hankalaa, kun lapsi ei vielä ymmärrä kunnolla, että tiettyjen asioiden tekeminen sattuu toisiin. Hän tietää, ettei joitain asioita – kuten puremista, saa tehdä, mutten usko hänen tajuavan, miksei muita ihmisiä saa puraista. Toivon että toistuvien kieltojen sijaan päästään jossain vaiheessa asian syvällisempää ymmärtämiseen, empatiakyvyn kehittyessä ja sosiaalisten taitojen karttuessa.

Saatteko tekin lastenne taholta tuta kovakouraisia otteita ja miten reagoitte, jos lapsi satuttaa muita?

Useimmissa kodeissa sitä harrastetaan ainakin silloin tällöin – yksin tai yhdessä. Mutta puhutaanko siitä hiekkalaatikon reunalla, ”tyttöjen illoissa”, omille vanhemmille, sisaruksien kesken tai edes omalle (seksi)kumppanille?

Televisio-ohjelmat pursuavat seksuaalisia kohtaamisia vampyyrisessioista yhden illan myötähäpeää herättäviin teinisekoiluihin. Harmillisen harvoin näkee tv-sarjoissa tai elokuvissa kuitenkaan oivaltavaa ja todentuntuista seksuaalisuuden kasvukuvausta tai edes seksikohtauksia ja seksin erilaisia ilmentymiä pitkässä parisuhtessa.

Kun seksiin liittyviä teemoja nostetaan esille mediassa, koetetaan aina kaivaa esille jokin ongelma. Sillä eihän seksiin liittyviä asioita voi käsitellä kuin tuomalla kansan syvien rivien tietoisuuteen joku yhteiskuntaamme uhkaava vitsaus. Muutoinhan seksiä ei olisi perusteltavaa mainita. Ja aina joku laasaslainen syyttää muuten seuraavaksi ongelmista yksinomaan naisia. (Ja unohdetaan iltapäivälehtien lööpit salasuhteista ja kuumista lemmenlomista, sillä vastustan niiden kutsumista uutisoinniksi.)

Jos uskoo otsikoita, suomalainen seksi on urautunutta, liian vähäistä ja liiallista seksin haluamista – ainakaan halut eivät ikinä kohtaa, hellyyden puutetta, salaisia haluja, kumppaneiden muutuneita kehoja, tunne-elämän ratkaisemattomia asioita, sairauksia ja uskottomuutta. Ja mikä pahinta, harrastetun seksin määrä vähenee koko ajan. Sukupuutto! Skandaali! Ahdistukaamme ja syyllistykäämme!

Voisiko seksistä ja seksuaalisuudesta sitten keskustella vapaammin – ehkä jopa positiivisemmin? Ja tällä en tarkoita mukamas vapautunutta seksikumppanin vehkeen koon rempseää ja kovaäänistä siunailua, trendikkäässä ydinkeskustan kahvilassa, Sinkkuelämää-tyyliin vaan aitoja kohtaamisia, keskustelukumppanin ja asianosaisten kunnioittamista sekä asioista puhumista niiden oikeilla nimillä.

Jos seksistä puhuminen tuntuu aikuisestakin joskus vaikealta, sopinee kysyä, kuinka monella on ollut (esi)teini-iässä joku aikuinen, jonka kanssa olisi oikeasti tiennyt voivansa keskustella seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Minä kadehdin heitä joiden lähipiirissä on ollut sellainen aikuinen. En siksi, ettenkö olisi varmaan voinut puhua omien vanhempieni kanssa. Uskon että he olisivat selvinneet tilanteesta, muttei keskustelun avaaminen tuntunut oikein luontevalta.

Mutta onhan kouluissa seksuaali- ja sukupuolikasvatusta. Mmm, mitähän itselleni jäi mieleen? Ala-asteella järjestetty kummallinen opetustilanne, jossa pojat ja tytöt eristettiin toisistaan ja terveydenhoitaja kertoi tytöille kuukautisista ja murrosiän kehoon tuomista muutoksista. En tiedä, mistä pojille kerrottiin, mutta tytöille ei ainakaan puhuttu mitään omaan seksuaalisuuteen tutustumisesta tai seksuaalisesta kanssakäymisestä.

Parhaiten jäi mieleen se, miten pihalle pelaamaan ajetut pojat vilkuilivat puolen kerroksen korkeudella olevan luokan ikkunasta sisään toistensa olkapäillä istuen ja seisten. He koettivat kurkata tunnille aina silloin kun terveydenhoitaja katsoi muualle ja meitä nauratti kamalasti. Terveydenhoitaja taisi luulla aluksi tunnin aiheiden vaivaannuttavan meitä kikatuskohtauksiin asti.

Yläasteen terveystiedon opettajamme kertoi luokallemme jotain mihin reagoin jo silloin vaistonvaraisesti hyvin kriittisesti ja ajatusta vastustaen. Hänen totuudenomaisesti esittämänsä väite oli että naiset eivät nauti seksistä vaan suostuvat seksuaaliseen kanssakäymiseen vaihtokaupan omaisesti; He saavat hellyyttä ja mies saa seksiä.

Opetus oli muutenkin syyllistävää, sukupuolitaudeilla ja raskauksilla pelottelevaa, vaivaannuttavaa, iänikuisten, piiroshahmoja vilisevien opetusvideoiden katsomista ja mölkkykeilojen päälle kondomien laittamista – mikä johti vain kondomien hajoamiseen yksi toisensa jälkeen. Sen vaikutelman tunneista sai että aineen opettamisesta kiinnostumaton liikunnanopettaja oli vain pistetty paremman puutteessa asialle.

Tietoa sai siis omasta aktiivisuudesta riippuen romaaneista, köh, laatujulkaisu Cosmopolitanista ja kavereilta. Internettiä aloin käyttää aktiivisemmin vasta yläasteella, joten (asiallista tai vähemmän järkevää) tietoa ei saanut verkkokalvoilleen hakukoneiden avulla yhtä helposti kuin nykyään.

Kiinnostuin oman seksuaalisuuteni pohdinnasta ehkä hieman keskivertoa myöhemmin. Uhrasin asialle ajatusta kunnolla ensimmäisiä kertoja yläasteella, vaikka olinkin kypsynyt fyysisesti melko varhain. En esitä millään muotoa että niin sanottu pitkä lapsuus olisi ollut huono asia. Ensimmäistä suhdettani ja seksikokeiluja silmällä pitäen olisi kenties ollut kuitenkin hyvä tietää, mistä pidän ja miten ihmeessä saisin sen paljon puhutun orgasmin.

Iän ja harjoittelun myötä monet asiat ovat auenneet, mutta olisin kaivannut teini-iässä rohkaisua ja jopa suuntaa-antavia ohjeita seksuaalisuuteni tutkiskeluun. Kenties kymmenessä vuodessa ollaan menty sen verran asioissa eteenpäin ettei aina puhuta vain poikien itsetyydytyksestä sekä märistä unista ja anneta ymmärtää tyttöjen olevan jotenkin vähemmän seksuaalisia olentoja? Ainakin näin toivoisin olevan.

Hitaasta ja takkuisesta alusta huolimatta luokittelisin itseni tällä hetkellä hyvinkin seksuaalisesti aktiiviseksi. Jos mietin, millaiseksi luonnehtisin tässä elämäntilantessa hyvän parisuhteen, listaisin kumppanuuden, yhdessä viihtymisen, hauskanpidon, tasa-arvon ja vastuun jakamisen lisäksi kärkisijoille myös toimivan seksielämän. Sillä minulle se on tärkeä asia.

Jos kiireen, sairastelun tai jonkin muun syyn takia parisuhteen kyseinen osa-alue jää vähemmälle huomiolle, se tuntuu nopeasti sekä kehossa että päässä. Tuntuisi mahdottomalta elää suhteessa, jossa seksiä ei ole syystä tai toisesta viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin. Toki mieli voi muuttua iän ja eletyn elämän myötä -tässäkin asiassa.

Seksi ja seksuaalisuus ovat siis mielestäni pääpiirteissään iloisia ja elävöittäviä asioita, kunhan ja tätä painotan vahvasti, noudatetaan perustavanlaatuista seksin käyttöohjetta eli oman itsen ja toisen kunnioittamista.

Oman seksuaalisuuden tuntemisen, siitä puhumisen ja ajattelunsa laajentamisen lisäksi pidänkin tärkeänä avointa keskusteluyhteyttä kumppaneiden välillä. Kuinka usein seksiä haluttaisiin harrastettavan? Mistä kumppani nauttii ja miten tämän saa innostumaan?

Varsinkaan alkuhuuman laannuttua mikä tahansa säätäminen jaksaa kiinnostaa harvaa. Seksiltä haetaan säännöllisyyden lisäksi myös tietynlaista laatua ja molemminpuoleista tyydyttävyyttä. Kuulemani kokemuksien perusteella, harvassa suhteessa palikat osuvat siinä määrin kohdilleen itsestään, etteikö seksistä tarvitsisi keskustella ja molemminpuolisen mielihyvän eteen tehdä töitä.

Kumppanin toiveiden ja tarpeiden kuuntelemisen, hyväksymisen ja niiden huomioimisen lisäksi sanoisin kokemusteni perusteella olevan tärkeää arvostaa myös itseään. Kaikkeen ei tarvitse suostua kumppaninkaan vuoksi ja omia sekä tietenkin toisen rajoja täytyy kunnioittaa, mutta erityisesti tarkoitan nyt oman kehon hyväksymistä ja sen rakastamista.

Koen saavani parisuhteestani enemmän irti, jokaisella osa-alueella, kun käytän yläaste- ja lukioaikoihin verrattuna hurjasti vähemmän aikaa kehoni ”ongelmakohtien” vatvomiseen. Paksut reidet, lyhyet jalat, tummat silmänaluset, raskausarvet, värittömät, lyhyet silmäripset, keltainen hammasluu, selluliitti, finnit hiusrajassa, isot kädet, yleinen pyöreys, iso leuka…

Listaa voisi jatkaa mielin määrin, mutta mitä järkeä siinä olisi? Ei jokainen universumin naiseläjä varmasti pidä puolisoani puoleensavetävänä, mutta minä pidän ja se riittää. Eikö ajattelumallin pitäisi siis toimia kaksisuuntaisesti?

Ja oikeasti, jos kehittelee päässään mallin, jossa seksistä tulee ihanaa ja nautinnollista, spontaania ja tajunnanräjäyttävää sitten kun on tarpeeksi huikean näköinen, tuleeko siitä ikinä mielekästä? Onko seksi oikeasti parempaa kaalikeittokuurin, abdominoplastian, tekoripsien, nenäleikkauksen tai silikonien jälkeen? Lakkaavatko oman kehon kelvottomuuden ympärillä kiertävät ajatukset, jos rinnat eivät enää roiku ja mahamakkaroiden ilmaantumista ei tarvitse miettiä asentoa valitessa. Enpä usko.

Toki kehoaan saa muokata mieleisekseen ja voivathan esimerkiksi uudet rinnat olla puolin ja toisin ilahduttava lisä seksiin. Huolestuttavaa ei ole mielestäni halu muuttua tai kehittyä vaan ajatus siitä että yksi tai useampi ”virhe” kehossa veisi ihmisen haluttavuuden, arvon tai kyvyn nauttia kehostaan yksin tai tois(t)en kanssa. Mutta eihän ole mikään ihme, että näin ajatellaan. Osataahan mediassa kertoa, miten riippurintaisten naisten ei kannata harrastaa seksiä kuin kontallaan ja että tatuoinnit alentavat naisten markkina-arvoa.

Jos minulta kysytään, seksi on parempaa, kun sitä ei tarvitse harrastaa itsetuntoaan paikkaillakseen tai omaa kehoaan häpeillen. Se tyyppi, jonka kanssa olet puuhissa tuskin tuijottaa sitä raskausarpea vasemman käsivartesi sisäpinnassa. Voin melko varmasti luvata sen. Itsevarmuus on kaunista.

Että sellainen avautuminen tänään.

P.S. Sana seksi esiintyi tässä postauksessa vaatimattomat 31 kertaa. Piti täten tehdä sille oma kategoriansa sivupalkkiin.

P.P.S. Olisi mielenkiintoista lukea tämän aihepiirin postauksia muidenkin näkökulmasta, joten haastan muutkin bloggaajat avaamaan sanaisen arkkunsa aiheen tiimoilta.

Varsinkin vanhan blogin puolella kävimme (oman ja muiden blogien) kommenteissa pitkiäkin keskusteluja lasten nukuttamisesta, nukkumisesta ja (yö)heräilyistä. Koetimme antaa puolin ja toisin vertaistukea muille yöunien tai oikeammin niiden puutteen kanssa kamppaileville. Viime aikoina uniasioista on tullut mainittua lähinnä sivulauseissa tai rivien väleissä ja sainkin vakiokommentoijalta kysymyksen, joka kuului tiivistettynä ”Millainen teidän unitilanteenne on tällä hetkellä?”

Tuota noin. Vastausta on vaikea antaa yksiselitteisesti, mutta jos ajatellaan isoja linjoja, voisin sanoa että paranemaan päin.

Päivästä riippuen lapsi nukkuu yhdet tai kahdet päiväunet, noin tunnin kerrallaan. Jos päiväunet jäävät yksien unien varaan, illalla tiedossa on kitinää ja kiukkua. Päiväunet nukutaan siellä missä ollaan menossa. Kotona omassa sängyssä, ulkona rattaissa tai kantorepussa, autossa turvaistuimessa…

Yöunille koetamme mennä puoli kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä ja nukkumaanmenoa edeltävät iltapala, vaipanvaihto ja iltamaito tai vanhemman kanssa omassa sängyssä löhöileminen muuten vain. Nukuttamassa oleva vanhempi (useimmiten minä) hipsii jossain vaiheessa pois. Joskus lapsi on ehtinyt jo nukahtaa, mutta välillä hän huutelee hereillä vanhempia jonkin aikaa, tirauttaa kenties pienen itkun ja nukahtaa sitten.

Yöllä herätään yleensä kerran tai kaksi. Useimmiten herääminen tapahtuu kymmenen ja/tai yhden aikaan, mutta siihen ei tarvitse reagoida sillä lapsi nukahtaa hetken itkeskeltyään itse uudestaan. Lapsen huoneeseen meneminen ennemminkin pidentää uudellen nukahtamista kuin edesauttaa sitä…

Aamulla herätys kajahtaa pojan huoneesta päivästä riippuen kuuden ja seitsemän välillä. Pojan seuraksi menen aamuvirkumpana lähes aina minä. Yöunien kokonaispituudeksi kertyy siis vaihtelevissa määrin 9-11 tuntia. Jos pojan viereen menee lepäilemään ja antaa tälle aamumaitoa, hän saattaa jatkaa unia noin seitsemään asti, minkä jälkeen puuhailllaan omassa huoneessa ja odotetaan, että mies heräisi kahdeksalta ja aloittaisi pikaiset aamutoimet lapsen kanssa.

Selviän kuuden tunnin yöunilla ihan riittävän hyvin ja usein siihen yöllinen unimäärä jääkin. Lapsi on yleensä unten mailla viimeistään kello yhdeksän, mutta sen jälkeen haluan viettää hetken kahdestaan miehen kanssa, tehdä hieman kotitöitä ja kirjoitella blogia. Nukkumaanmeno venyy siis helposti yli puolenyön.

Unen laatua heikentäviä seikkoja ovat havaintojemme, eli huonommin sujuneiden öiden perusteella liiallinen valoisuus, kuuma huoneilma sekä samassa huoneessa nukkuvat muut ihmiset. Jos nukumme mökillä samassa tilassa pojan kanssa, tämä änkeää viereemme, muttei kuitenkaan osaa enää nukkua siinä vaan siirtyy jossain vaiheessa takaisin omaan nukkumispaikkaansa. (Sinällään huvittavaa, että puolen vuoden yksin nukuttujen öiden jälkeen muiden kanssa nukkuminen ei enää olekaan hyvä juttu.)

Edelleen odotan edes kuuden tunnin mittaisia katkeamattomia yöunia. Nytkin pojan huutoon herää lähes joka yö. Liekö univaiheesta toiseen siirtyminen vaikeaa vai missä mättää, mutta näillä mennään.

PS. Jos aiemmat vaiheemme yöheräilyineen kiinnostavat, sivupalkista löytyy tunnisteella ”uni” lisää aihetta käsitteleviä juttuja.

Kuten blogin Facebook-sivulle, huomattavasti blogia reaaliaikaisemmin, päivittelinkin, ehdimme tehdä pitkän viikonlopun aikana yllättävän paljon kaikenlaista.

Lähdimme matkaan torstaiaamuna, ajoimme yhdellä pysähdyksellä Kuopioon asti, kävimme pikkuserkkuni luona syömässä jäätelöä ja hurautimme sitten isovanhemmilleni Riistavedelle.

Yövyimme ihan päätalon lähistöllä olevalla rantamökillä, sillä ukin avuksi pihahommiin tulleet veljeni ja serkkuni olivat saaneet mummolan yläkerran makuuhuoneet – ihan käytännön syistä. Ja mikäs mökillä oli yöpyessä. Sai omaa rauhaa sekä monista mökeistä poiketen myös sisävessan ja -suihkun. Ja toki lämmitellä saunaa ja kokkailla ruokaa oman aikataulunsa mukaisesti. (Kyllä yksi keskiöinen halloumsalaatti tuli ainakin tehtyä.)

Torstai-iltana mies otti pojan nukuttamisen hoitaakseen ja meikäpojat serkukset suuntasivat kalastamaan. Uistelimme pitkän sovin ja katselimme iltamaisemia. Saimme niskaamme muutamia sadekuuroja, mutta ne olivat sikäli ponnettomia, etteivät vaatteeni olleet edes kunnolla kosteat, kun rantauduimme lopulta.

Menneen vuoden univelkasaldosta kertonee jotain se, että meinasin nukahtaa veneen keulaan istualleen. Virveliin kiinni iskenyt hauki sai kuitenkin puoliuniseen eukkoon vauhtia.

Perjantaina kävimme pelaamassa jalkapalloa läheisellä kentällä. Lapsi pelasi tovin omalla pallollaan sivummalla, mutta kyllästyi sittemmin. Jouduimme vuorotellen hakemaan kentän toiselle laidalle vaeltaneen lapsen lähemmäs vähän väliä. Lopulta lapsi oli niin uuvuksissa kaikesta juoksemisesta että hän vain makasi kentällä.

Hyvä hien saimme pintaan ja huomasi kyllä, ettei tuon tyyppistä liikuntaa ole tullut hetkeen harrastettua. Äkkipysähdykset, nopeat suunnanvaihdot ja pallon hallitsemisen yrittäminen kävivät nimittäin pidemmän päälle aika kipakasti nilkkoihini.

Illemmalla ajelimme Juankoskelle, niin ikään sukulaisten luo, kyläilemään. Söimme päivällis-illallista ja ihmettelimme taaperon kanssa lehmiä sekä hoitokissaa, joka oli tilan omista kissoista poiketen päässyt sisäruokintaan. Vaikkemme ehtineet vierailulla tuntikausia viipyäkään, lähestyvästä nukkumaanmenoajasta johtuen, oli kyllä kiva piipahtaa  salaatilla ja mansikoilla. Ja satoihan senkin reissun lopuksi, kuten kuvasta näkyy.

Kun saimme lapsen nukahtamaan, pääsimme saunomaan ja uimaan. Jouduimme tekemään hieman järjestelyjä, ettei lapsi pääsisi saunomisen aikana kiipeämään mökin yläkerran portaisiin ja putoamaan niistä. (Jos tämä olisi ruvennut itkemään, sen kuulisi kyllä seinän takana olevaan saunaan heti, mutta hiljaksiin liikkeelle lähtemistä ei välttämättä huomaisi saman tien).

Lauantaiaamuna siistimme mökin, pakkasimme tavarat ja puimme päälle sukujuhlavaatteet. Auton nokka käännettiin kohti Vesantoa, jossa kävimme ensin (autossa käydyn navigaattoritaiston ja puhelurumban jälkeen) Wanhalla koululla ja ehdimme vielä juuri ja juuri sukujuhlien esittelykierrokselle. Navigaattori muuten ajatti meitä vain kymmenen kilometriä harhaan määränpäästämme…

Kun kaikki tiesivät, keitä muut juhlavieraat olivat, tai ainakin he, joiden osalta muistivatkin esittelystä jotain, siirryimme ruokatarjoilujen pariin. Söimme keittolounaan lisukkeineen, juttelimme kummitädin, enon, serkun ja ties keiden kaikkien muiden sukulaisten kanssa, päivittäen kuulumisia. Lapset leikkivät pihalla keinuen, työnnellen kärryjä ja karaten hiekkalaatikolle läträämään mutaämpäreillä. Illansuussa joimme vielä kakkukahvit ja hurautimme kotiin toipumaan reissusta.

Aamulla silitetty paita ryppyisenä, mekko munavoissa ja lapsen juhlafarkut kurassa raahasimme reissun tavarat ylös asuntoomme sekä aloitimme raivokkaan purku ja lajittelu-urakan. Sunnuntaina saimme toisaalta suurimman osan kaikesta rekvisiitasta palautettua paikalleen. Vain pyykkivuoren selvittely venyi tiistaille.

Kyllä kotimaassa matkaamisenkin osalta tarvitaan huoltopäiviä, joina maksetaan laskut, ruokitaan kissat ja rapsutellaan niitä, pestään pyykit, kastellaan kasveja, nukutaan omissa sängyissä (paremmin kuin muualla) sekä pakataan seuraavan reissun vaatimat tavarat. Ehkä tällainen lähes kuukauden jatkunut tahti, jossa kotona ollaan neljä päivää viikosta ja reissussa loput kolme onkin ihan hyvä?