Lyhyt järviluonnosta nauttimisen opas

Katsele maiseman muuttumista rantakiveltäsi. Näe pikkukalojen pomppivan tyynen veden pinnalla. Isompi hauenpuikula loiskauttaa kaislikossa.

Työnnä soutuvene vesille. Ota mukaan veli ja serkkupoika. Sinun ei todennäköisesti tarvitse soutaa. Makaa veneen keulassa. Katsele kalastavia, sukeltavia ja veden pinnasta hyönteisiä pyydystäviä lintuja.

Ihastele kauniita, hoidettuja, kodikkaita asumuksia tai sure hiukan hylättyinä rapistuvia taloja. Kurkistele rantapelloilla laiduntavia eläimiä.

Saa kalaa.

Sauno, vilvoittele, sauno lisää. Sauno rauhassa ja pitkään vaikka menisikin myöhäiseksi.

Käy uimassa. Vaikka vesi tuntuisikin aluksi viileältä, muuttuu se jo muutaman uintivedon jälkeen lämpimäksi, kantavaksi, pehmeäksi suojaksi ympärilläsi.

Nauti, hiljenny, hidasta. Löydä sisäinen norppasi.

 

Sukujuhla-asu

Aloitetaanpa reissukuvien paljouden purkaminen helpoimmasta päästä eli ainoista kameralle tarttuneesta asuaiheisista kuvista.

Aurinko paistoi tai kurkisteli pilvien lomasta pitkän aikaa eilisissä sukujuhlissa, mutta viimein sää kääntyi sateisemmaksi ja viileämmäksi. Hain harteilleni neuleen ja pojalle farkkupuseron. Jäi hieman harmittamaan, ettei kameralle tallentunut yhtään kuvaa mekosta ilman neuletta, mutta jos mietitte, millainen mekon yläosa on, kurkatkaa tämä kuva.

Mies oli räpsinyt salakuvia, kun kiikutin puseroa kohti hiekkalaatikkoa, mutta kuvasta tuli taustalle parkkeerattuja autoja lukuun ottamatta ihan hyvä. Myös hiuspantani näyttää hullunkuriselta, kun helmirusetista näkyy vain toinen puolisko. Ihan kuin päälaella olisi pienenpieni pillerihattu tai purkinkansi!

Lapiomaiset ja nakkisormiset käteni pääsivät poikkeuksellisesti lähikuvaan. En kuvaile käsiäni mielellään, sillä verisuonineen, paloarpineen ja lakkaamattomine kynsineen ne eivät ole mikään kaunistus. Kaikki raskausaikana tullut turvotus ei koskaan hävinnyt sormista, mutta se ei nyt ole pääasiallinen tarkastelukohde.

Juhlakoruissa jatkui hempeän naisellinen linja ja valitsin käyttöön Kalevala Korun Vanamot, joita olen saanut lahjoina pikkuhiljaa vuosien varrella. Sekä korvakorut että rannekorun sain kummitädiltäni (rippi- ja ylioppilaslahjana). Kaulakorun sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Hopeasormukset ovat Etsystä ja pikkurillin sormukset ovat nähtävästi pyörähtäneet touhutessa hieman vinksalleen.

Hauskasti Vanamoiden kanssa yhteen sopiva ranne on isoäitini vanha. Hän lahjoitti isäni syntymän kunniaksi saamansa korun minulle. Olen saanut muutamia muitakin koruja hieman itseoikeutetusti, koska olen lähisuvun ainoa naispuoleinen lapsenlapsi siltä puolen sukua.

Siihen mennessä, kun istahdin aitan edustalle hetkeksi kuvattavaksi, tuuli oli ehtinyt tuivertaa tukan ihan epäjärjestykseen. Kuvasta näkee kuitenkin, ettei päässäni ollut kurkkupikkelsipurkin kantta ja vilahtavatpa Vanamon korvakorutkin kuvassa.

Tämän väristä ja pitkää mekkoa kuuluisi varmaankin käyttää vain kuparinruskean sorjan jumalattaren, mutta asui sai yllättäen paljonkin kehuja, samoin kuin edellisissä juhlissa, joissa sitä käytin. Tällä kertaa aikuisten naisten lisäksi mekon hypistelijöihin liittyi myös muutama pikkutyttö, jotka olivat ihastuneita ”prinsessamekkoon” aikuisten mainitseman ”vanhan ajan glamourin” sijaan. Noh, jokaiselle jotain…

 

Ikäkriisin paikka?

Ensi vuonna täytän kaksikymmentäviisi vuotta. Se on aika paljon. Neljäsosa vuosisadasta. Tiettyjen maiden elinajanodotteen näkökulmasta lähestyisin keski-ikää. Ja toisaalta tunnen itseni hetkittäin vielä paljon vanhemmaksi. Olen tuntenut itseni oikeastaan aina ikäistäni vanhemmaksi, mutta lapsen saamisen jälkeen tunnen vanhentuneeni (fyysisen vanhenemisen lisäksi) myös henkisesti entisestään.

Olen jo pitkän aikaa ajatellut että haluaisin saavuttaa tietyt asiat ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tavoitetilanteessa asuisin silloin omistusasunnossa, minulla olisi tutkinto joko yliopistolta tai ammattikorkeakoulusta, olisin naimisissa ja minulla olisi kaksi lasta. Tavoitteeni saavuttaakseni minun pitäisi valmistua ja saada toinen lapsi seuraavan kuuden vuoden aikana. Ei siis mikään mahdottomuus. Mutta silti tuntuu siltä, etten ole ikääni nähden saanut paljonkaan aikaiseksi.

Jutellessani eilen ystäväni kanssa hän kertoi yhteisen ystävämme pohtineen, miten kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat pitkissä parisuhteissa ja osalla on lapsiakin. Hänestä tuntuu, että hän on jotenkin jäljessä sillä saralla ja minusta taas tuntuu että olen opiskelujen ja töiden suhteen jälkijunassa: Kaikki kaverit valmistuvat ympärillä nopeasti tai hitaasti, mutta ainakin varmasti ja saavat mielenkiintoisia työpaikkoja. Minä haahuilen opiskelualasta toiseen, teen välissä pidempiä jaksoja töitä ja kaiken kukkuraksi saan vielä lapsen kesken opintojen.

Tuntuu että naisia muistutetaan nykyään turhankin usein siitä, että täytyy valmistua ja saada työpaikka ennen kuin saa lapsia. Sillä sitten kun mies saa tarpeekseen huutavasta lapsesta, piimälle haisevasta, väsyneestä puolisostaan ja tämän roikkuvista rinnoista, nainen lapsineen jää muuten ihan tyhjän päälle.

Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni elämää ei voi suunnitella aina siten, että omalla erillisellä tilillä pitäisi olla säästössä puolen vuoden asuntolainan lyhennykset siltä varalta että mies karistaa kissanhiekat sukanpohjistaan. Ja onneksi minulla on myös kokemusta siitä, että mukavia ja mielekkäitä työpaikkoja voi saada myös ilman ylioppilastodistusta kummallisempaa tutkintoa.

Aihe nousee esille satunnaisissa keskusteluissa puolituttujen kanssa, kun he kysyvät, mihin töihin palaan hoitovapaan jälkeen. Kun käy ilmi, etten ole edes valmistunut, he kysyvät usein ikääni. Seuraava kysymys onkin, mitä ihmettä olen puuhannut lukion jälkeen, jos en ole valmistunut vieläkään. Jos vastaan opiskelleeni vähän ja työskennelleeni paljon, saan usein osakseni kummastuneita katseita ja silmien pyörittelyä.

Olen koettanut tehdä omassa elämässäni sellaisia päätöksiä että ne ovat tuntuneet sen hetkisen elämäntilanteen kannalta oikeilta. Asia on johtanut toiseen ja nyt elän tällaista elämää. Se tuntuu oikealta ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, joten tuskinpa olen valinnut matkan varrella täysin väärinkään.

En tiedä, onko edes mahdollista elää elämäänsä niin, ettei olisi tehnyt jossain vaiheessa jotain ”väärässä järjestyksessä”. Joko enemmistön, itsensä tai ainakin jonkun omaan elämään kiinteästi liittyvän ihmisen mielestä.

Toivoisin kuitenkin yleisessä ajattelussa ja julkisessa keskustelussa enemmän tilaa erilaisille tavoille ja marssijärjestyksille kunkin oman elämän järjestämisen suhteen. Olisi erikoista, jos monimuotoisilla taustoilla, tavoitteilla ja haaveilla varustetut ihmiset saisivat toiveensa mahdutettua tiukasti määriteltyyn suoritusjärjestykseen.

Tuntuuko teistä ikinä siltä, että ympäristö asettaa teille paineita
opiskelujen, töiden tai muiden elämän osa-alueiden suorittamiseen tietyllä tavalla tai jossain määrätyssä vaiheessa?

Vertaatteko omaa ”etenemistänne” elämässä muihin
ja millaisia ajatuksia se herättää?

Kuvat ovat osa ystäväni kuvataidekoulun lopputyötä. Ne on otettu muistaakseni vuonna 2006. Asuna toimivat varastomuovi ja kanaverkosta pujoteltu korsetti.

Päivän asu: Pilkkuja ja musta pantteri

Onneksi päivän asu-postauksissa on kaiketi ideana esitellä lähinnä asua eikä sen kantajaa, sen verran viisaita ilmeitä sain taas kasattua tätä postausta varten otettuihin kuviin. Mutta se siitä.

Olen leikkinyt suurimman osan päivästä kotirouvaa. Pakko oli kuitenkin lopulta pukeutua, sillä lähdemme kohta lapsen kanssa vanhemmilleni syömään enkä raaskinut poistua ulko-ovesta pelkässä yöpaidassa. Jotain vähän siistimpää kaapista hamutessani löysin äidilleni kuuluneen Your Facen mekon, jota en ollut ehtinyt käyttämään vielä kertaakaan aiemmin.

Mekko on puuvilla-silkkisekoitusta, joten se on yllättävän viileän tuntuinen yllä – kohtuullisen peittävästä mallistaan ja tummasta väristään huolimatta. Hartioista mekko on hieman väljä; Se on kokoa isompi kuin olisin itse ostanut, mutta mahtuupa rintavarustus kerrankin ongelmitta paikalleen.

Mekon kaveriksi valikoituivat (ilmeisesti jatkuvasti käytössä oleva) Seppälän hiuspanta, H&M:n Sherlock-kengät ja saman ketjun ikivanha rusettivyö. Edellisellä Tukholman reissulla Monkista ostettu musta pantteri pääsi mouruamaan rintapieleen.

Ja nyt syömään!

Puutarhan kosto & turboluomi muistuttaa

Palattuamme reissusta ajelimme eilen hoitamaan velvollisuuksiamme eli kasvien lomavahtina toimimista. Kastelimme piha- ja sisäkukkia. Huomasin pionien olevan aukeamaisillaan ja päätin virittää äidin ohjeen mukaisesti vielä nuorelle ja hennolle pionille pätkän tukiverkkoa.

Lähes saman tien kun lopetin puutarhahommat ja siirryin sisätiloihin käsivarsiani ja kämmeniäni alkoi kutittaa. Käsiin ilmestyi näppylöitä ja sormet turposivat kummallisesti. Tänään käsien paukamat ovat laskeneet, mutta nenä on tukossa, henki kulkee tavallista huonommin ja toisen silmän yläluomi on turvonnut valtaisaksi. On muuten mukavaa, kun toisella silmällä ei näe kunnolla ja jokainen (sen puoleisen) silmän räpäyttäminen sattuu.

Tässäpä yksi syy (lisää) haluta isona japanilaistyylinen kivipuutarha.

Täältä Tukholmapostauksien ja sangen perusteellisen tomutus- ja siivouspäivän lomasta huikkailen varsinkin uusille lukijoille lopuksi vielä muistutuksen: Jos haluat pysyä ajan tasalla blogin juttujen, arvontojen ja kaiken muun mahdollisen höpinän suhteen, kannattaa tykätä blogista Facebookissa ja klikkailla blogi seurantaan Blogilistalta tai Bloglovinista. Näin saat ilmoituksen aina kun blogi on päivittynyt. Facebookista löytyy postauslinkkien sellaisia kuvia ja kuulumisia, jotka eivät koskaan päädy blogiin asti.

Kymppi kylmiltään – Miten juosta 10 km vuoden juoksutauon jälkeen?

Vastaus otsikon kysymykseen on heti näin alkajaisiksi, että en tiedä – juoksinpa silti.
Kiittäminen suorituksesta saattaa olla isoja keuhkoja, korkeahkoa hemoglobiinia (edellisessä mittauksessa noin 150 g/l) ja paksuja jalkojani.

Juoksuhistoriani on sellainen että olen hölkkäilyt noin 5-7 kilometrin pyrähdyksiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Helsingissä asuessamme kolmisen vuotta sitten kävimme lenkillä jopa päivittäin, mutta muuton myötä juokseminen jäi kokonaan, tiedä sitten miksi.

Raskauden ja sektion jälkeen koetin elvyttää juoksuharrastusta, liki kahden vuoden tauon jälkeen, sillä seurauksella että löystyneet polvinivelet, joilla ei ollut hyväkuntoisia lihaksia tukenaan, kipeytyivät jokaisella lenkillä pahemmin ja pahemmin. Lopulta en pystynyt menemään kyykkyyn tai kävelemään portaita ja hölkkääminen oli silkkaa tuskaa.

Harmitti, ahdisti, tuntui epäreilulta, että kuntoilusta ”rankaistiin”. Maattuani muutaman kuukauden viikon itkeskelemässä sängyn pohjalla päätin kokeilla jotain polviystävällisempää lajia ja päädyin crossaukseen, koska polkupyöräni ei todellakaan ole kuntoiluun sopivaa sorttia ja talvi häämötti horisontissa. Kuntouintikaan ei ole koskaan oikein innostanut. (Toki myös perhealennus ja mahdollisuus kimppakyyteihin auttoivat  valinnassa.)

Luettuani Mutsien Kympistä keksin pistää oman juoksuporukan pystyyn. Lopulta meitä oli koossa oikein näyttävä naisporukka ja monet innostuivat treenaamaankin yhdessä. Juoksuprojektin tai pidempiaikaisen harrastuksen raportoimiselle varattiin oma blogi, Kympin Joukko, jossa on kerrottu edistysaskeleista ja takapakeista, sovittu lenkkitreffejä ja suunniteltu tulevaa juoksutapahtumaa.

Nyt kun tapahtuma on jälkipuinteja vaille taputeltu, käymiemme keskustelujen perusteella monella siintävät mielessä jo seuraavat juoksutapahtumat, paremmat ajat ja pidemmät matkat. Täytyyhän pallon liikkeelle potkaisseena olla iloinen, että niin moni on innostunut juoksemaan uudestaan tai aloittamaan koko touhun ihan alusta.

Mutta takaisin nykyhetkeen tai edes tähän päivään. Aamulla nahkavekkari herätti tuttuun tapaan kuuden aikoihin. Aamumaito piti kaverin puolihorroksessa seitsemään ja puoli yhdeksään asti tankkasimme läheisyyttä, luimme kirjoja, halailimme ja höpöttelimme lastenhuoneessa. Sitten olikin aika heittää juoksukamppeet niskaan, pakata laukkuun kamera, kuivia vaihtovaatteita ja edellisenä iltana leivottu mustikkapiirakka juoksun jälkeistä piknikkiä varten.

Tankkasin nassuun aamupalaa ja raahauduin juna-asemalle. Lähiössämme oli hiirenhiljaista. Näin matkalla vain kaksi isoa ja lihavaa sepelkyyhkyä, jotka tuijottivat rauhaansa häiritsevää ohikulkijaa paheksuvan näköisinä. Noustessani aseman alikulusta ylös olin äkkiä väkijoukon keskellä. Helsingin suuntaan lähtevien junien laituri oli täynnä pinkkipaitaisia naisia samoin kuin juna, johon pian nousimme seuraan liittyneen kaverini kanssa.

Rautatieasemalta mukaan tarttui vielä pojan kummitäti J ja jatkoimme yhdessä matkaa kohti Kisahallia. Tapahtuma-alueelle selvittyämme kävimme katsastamassa tulevan tapaamispaikan ja raahasimme sitten tavaramme säilytykseen ja pyllymme bajamajoihin.
Lähes minuutilleen ajallaan liityimme meitä odottavaan porukkaan. Esittäydyimme, juttelimme jonkin aikaa, pohdimme lähtöjärjestelyjä ja suuntasimme sitten lähtöviivan tuntumaan.

Surrealistisen alkujumpan jälkeen lähtölaukaus pamahti ja käynnistin kännykästäni Sportstrackerin, jonka tehtävänä oli valvoa ajan ja matkan kulumista. Ensimmäisten minuuttien lähes kaiken liikkeen pysäyttävän väentungoksen jälkeen pääsimme viimein juoksemaan. Alun tungos näkyi kilometriajoissa siten, että ensimmäinen kilometri oli reilusti hitain. Hermoheikon juoksijan tunnisti kenties siitä, että seuraavat kaksi kilometriä olikin tullut juostua reippaasti alle viiden kilometrin tuntivauhdilla, kun viimein pääsi eteenpäin!

Löysin väkijoukosta yhden juoksujoukkueemme jäsenen ja juoksin hänen ja tämän ystävän seurana kuuden kilometrin kyltin tienoille, jossa tiemme erosivat juomapisteen kohdalla. Juoksu tökki hieman 6-8 kilometrin kodalla, mutta kahdeksan kilometrin kyltin kohdalla jalka alkoi jälleen tuntua kevyeltä. Kadun vain sitä, etten puristanut kahden viimeisen kilometrin kohdalla kehosta vielä lisää irti!

Juoksun jälkeen istuskelimme läheisellä kukkulalla, söimme tapahtuman tarjoamia eväitä sekä mustikkapiirakkaa jäätelöllä ja puimme juoksukokemuksia. Väki väheni hiljaksiin kaikkien suunnatessa omiin menoihinsa ja lopulta jäljelle jääneet juoksijamme suuntasivat yhtenä isompana porukkana kohti Pasilaa.

Nyt illalla, saunan ja iltapuuron jälkeen olo on mainio. Tiedän nilkkojen, polvien ja lonkkien olevan huomenna kipeinä, sen verran raju tällainen yhtäkkinen kymmenen kilometrin rykäisy niille on. Ainakin jos massaa on raahattava mukana kolmen muodostelmaluistelijan verran.

Täytyy kyllä tunnustaa, että tapahtumaan ilmoittautuessani ajattelin harjoitella hieman.
Onneksi juoksu tuntui silti kulkevan näinkin!

Ai juoksuaika vai?
Päästyäni maaliin ja saatuani miehelle soitetun pikapuhelun avustuksella Sportstrackerin lukituksen avattua, sain juoksuajaksi 64 minuuttia. Maaliviivan ylitin noin 63 minuutin kohdalla.

 

 

Lauantaiasua, kiirettä ja urheilukuulumisia

Soijaa pukkaa eikä yksinomaan tästä äkillisestä helteestä johtuen. Ajattelin toiveikkaasti ehtiväni käyttää tekonahkabikertakkiani vielä muutaman viikon, mutten suinkaan valita siitä että se osoittautui ulko-olosuhteissa aivan liian lämpimäksi. Ihan t-paidalla ja pitkillä pöksyillä tarkeni, olisi kyllä selvinnyt pelkässä kesämekossakin. (Onneksi rakkaushuivin käytön kesällä voi sentään perustella sillä että kylmemmän viiman yllättäessä sen voi heittää harteille.)

Kävimme ylläpitämässä Kuutin uimataitoja Tuusulan uimahallissa ja ostimme kesän ensimmäiset tuuttijäätelöt. Muutoin olenkin käyttänyt kaiken hereilläoloaikani joko kotitöihin tai kategorioiden ja päivämäärien syöttämiseen WordPressiin. Jo nyt kaipaan mahdollisuutta käyttää halpatyövoimaa tällaiseen rutiininaputtamiseen enkä ole tehnyt hommaa vielä edes kokonaista vuorokautta!

Ja sitten ne urheilukuulumiset. Kahdesta kolmeen crossauskertaa viikossa on pitänyt kutinsa ihailtavan hyvin ja lenkillekin pitäisi selvitä tässä lähipäivinä. Huomaan jopa suunnittelevani muita menojani ja reissujani sen perusteella, ettei liian pitkiä treenitaukoja tulisi ainakaan usein. Tämä on aikaisempaan verrattuna erittäin poikkeuksellista sillä treeneille tilan raivaamisen sijaan olisin aiemmin keksimällä keksinyt menoja ja tapaamisia välttääkseni liikkumaan lähtemisen jollain hyvällä syyllä!

Kuten joskus aikaisemminkin totesin, sisäinen motivaatio on löytynyt yllättäen jostain ja se on kantanut harvinaisen pitkälle. Osatekijänä voi olla se, etten ole lähtenyt repimään liikuntaa liian tiheällä tahdilla ja syön normaalisti sen sijaan että koettaisin liikkua nälkäisenä ja nälästä vihaisena kuten joskus aiemmin. 

Paino ei ole vielä saavuttanut tämän vuoden minimitavoitetta, mutta matkaa tavoitteeseen on noin puolitoista kiloa eli kiire ei vielä ole. Silmämääräisesti arvioituna voisin sanoa kiinteytyneeni, ainakin jaksaminen ja kunto tuntuisivat hieman parantuneen. (Sykemittari on syntymäpäivä- ja joululahjatoivelistalla, joten sillä leikkimistä joutuu odottamaan vähintään syksyn puolelle.)

Viikonlopun asu ja pikainen retkiraportti

Nyt on sitten lippukunnan kevätretkestä suoriuduttu kunnialla: Eilen aamupäivällä oli lähtö
ja muutama tunti sitten palasin retkeltä. Testiajoimme uuden laavun, osallistuimme leikkimielisiin pikakisoihin, tarvoimme pitkin Sipoonkorpea, paahdoimme vaahtokarkkeja ja teimme nuotioruokaa.

Yö sujui hyvin, vaikka suojana oli vain kaksi kangasseinää. Pakkasen puolelle laskeneeseen lämpötilaan heräsin yhdeltä ja linnunlauluun heräsin neljältä. Lopulta nukuin puoli kahdeksaan, jolloin ”partiolapseni” tulivat ulos teltastaan ja heräsin heidän liikuskeluunsa. Kivaa oli, vaikka palasin kymmenen kertaa kuraisempana
ja nokisempana kuin lähdin.

Palaan kysymyspostauksen kysymyksien ja pidempien postausten muodossa taas uuden viikon puolella.
Nyt lähden kyläilemään ja illalla olisi tarkoitus palata crosstrainerin selkään flunssatauon jälkeen.
Olkaahan ihmisiksi ja nauttikaa sunnuntaista!

// Hups, treenin jälkeistä sähläystä ilmassa: Tuplajulkaisusta pahoittelut.
 

 

Juhlien jälkimainingeissa

Heti ensimmäisenä täytyy kertoa että suhtautumisessani on tapahtunut muutos,
joka on kenties odotettu ja monien lähipiirin ihmisten mielestä ihan paikallaankin:
Vauvan saamisen jälkeen stressaamisen määrä vieraiden tuloon, juhliin
tai muuten niin sanottuihin edustusjuttuihin liittyen on vähentynyt huomattavasti
.
Ehkä minulla ei vain riitä aikaa, unta ja jaksamista järjestellä kaappien sisältöjä ennen jokaista isompaa juhlaa. 


 Kyllähän meillä edelleen siivotaan ja laitetaan tarjottavia eikä vieraita ainakaan pääsääntöisesti oteta vastaan tahraisissa yöpuvun housuissa ja tukka likaisena. Mutta ajatus siitä, että vieraat ovat mukava asia, että hienointa juhlissa ja kyläilyissä ovat kuitenkin meille tärkeät ihmiset, jotka jaksavat tulla paikalle muuttuneesta elämäntilanteesta huolimatta, kuunnella univelkaisen ihmisen änkytystä, olla läsnä ja tukena, jotkut useammin, jotkut harvemmin, on vahvistunut entisestään

Eilen olin taas äärimmäisen hyvilläni ja onnellinen,
että meillä on tiivis suhde vanhempiimme ja sisaruksiimme
ja lähipiiriin kuuluvat myös isovanhemmat sekä tätejä,
jotka ovat mahdollisuuksien mukaan paikalla elämän tähtihetkissä ja arjessakin.


Näissä kuvissa esiintyvät M:n kummisetä, jonka kanssa hän harjoitteli uuden polkupyöränsä käyttöä,
äitini, joka saa olla vähän väliä korjaamassa M:n ikuisesti jaloista putoamaisillaan olevia sukkia
sekä tyytyväinen kummitäti. (Pyörä vietiin isovanhemmille sisäajokiksi sulia kelejä odottamaan.) 


Juhlissa oli paikalla kaiken kaikkiaan kuusitoista henkeä, mutta ahdasta ei tullut
muutoin kuin silloin tällöin kaikkien santsatessa sattumalta samaan aikaan.
Juhlien vanhimmalle osaanottajalle täytyi tosin välillä raivata turvallista kulkureittiä
tuolien, M:n saamien lahjojen ja vieraiden väliin.


Tarjottavat tuntuivat maistuvan, mutta niitä jäi vielä rääppiäisiä viettämään tulleelle ystäväpariskunnallemme, joiden hoidossa Hertta oli ollut varsinaisten juhlallisuuksien ajan.
Muutamia asioita olimme unohtaneet ostaa, kuten täysin epäolennaisena asiana kahvin.
Onneksi isovanhempien kuriiripalvelu toimitti niin unohtuneet patongit, Pommacit kuin kahvinkin. 


Päivänsankari oli jossain vaiheessa juhlia jo aika väsynyt,
touhuttaan ennen juhlia muutaman tunnin ukkinsa kanssa (saimme siivottua rauhassa)
ja köpöteltyään sitten vieraan (ja lahjan) luota toiselle.

Lahjaksi saatiin muun muassa täydennystä Duplokokoelmaan,
harjoituspyörä kesälle ja pääomaa oikean pyörän hankintaan, Barbapapa-keilaussetti,
kirjoja ja yksi vaate, (josta olin itse sangen innoissani). Tänään olemme ehtineet perehtyä lahjoihin vielä paremmin ja uskon että niiden antajista löytyy leikki- ja lukuseuraa myöhemminkin.

Olipa mukava nähdä kaikkia!
Mistäs syystä saisi kaikki pyydettyä uudelleen kokoon mahdollisimman pian?
Aikuisten ikääntymistä kun ei juhlisteta ennen syksyä…

 

Muutama tiedotusasia

Kaivatut 120 seuraajaa saavutettiin (jee!)
ja lupaamani arvonta polkaistaan täten käyntiin huomenna.

Pysykää kanavalla, sillä arvonta on kohtuullisen pikainen; Voittaja arvotaan jo sunnuntaina.
(Ja muistattehan että 140 seuraajan tultua täyteen arvotaankin isompi yllätys!)

Kympin Joukko blogi on nyt saatu pystyyn.
Juoksujoukkueeseen osallistuvien kannattaa hakea palstan Vieraskirjoittajiksi.
Joukkueeseen pääsee edelleen mukaan, jos mielii saada treenitukea ja/tai -seuraa

Toivottavasti saamme palstalle mahdollisimman pian osallistujien esittelyjä,
treenikuvauksia, mietteitä tapahtumaan tai tulevaan treenikoitokseen liittyen.
Tervetuloa tutustumaan blogiin tänne!