Kätevän emännän sormivinkki

Kätevä emäntä kyllästyi juurikasvuunsa ja värjäsi hiukset tuhoisin seurauksin. Laivalle piti kuitenkin lähteä seuravana päivänä, joten emäntähän pakkasi mukaan kolmet asustehanskat, joista vanhimmat: mustat, kiiltävät ja pitkävartiset oli hankittu aikanaan wanhojen päivään. 

Laivaseuralaisia bussiterminaalissa odotellessaan someaddikti huomasi olleensa jo liian kauan (noin kolme varttia) räpläämättä puhelintaan. Mikä avuksi? Teräväkärkinen avain ratkojaksi ja oikean käden hansikkaan etusormen kärkisauma auki. Heti helpotti.

Vinkki kaikille teille, jotka aiotte värjätä kätenne. Koska se on tunnetusti aika yleinen ongelma. Ööh. Okei, kaikille kroonisesti kylmäkätisille ja kynsiensä surkeaa tilaa (suotta) häpeileville – ottakaa käyttöön tanssiaishanskat! Älypuhelinyhteensopivuudella tai ilman.

Nyt ollaan kuulkaa tyylin edelläkävijyyden äärellä.

P.S. Kun Raissi pyysi poseeraamaan älypuhelinsormen kanssa, tätä ei kuulemma haettu…

 

#Teammomfie Tallinnan risteilyllä – katso kuvat!

Söimme, joimme, tanssimme pikkutunneille ja hajoilimme skandaalinännille.

Laittauduimme pieneen hyttiin ahtautuneina ihan seuran vuoksi ja siinä häärätessä meinasimme unohtua istuskelemaan onnemme eli pöytävarauksemme ohi. Onneksi emme sentään jääneet nälkäisiksi, koska ainakin omassa tapauksessani nälkä on hyvän fiiliksen pahin vihollinen.

Jonotin elämääni ensimmäistä kertaa laivamyymälän aukeamista, sillä olin niin janoinen. Toisin kuin alas vedettäville rullaoville pakkautuneet, hädin tuskin täysi-ikäiset kanssaodottajat, olin itse hakemassa aidosti vettä ja kolaa enkä lavallista laivajuotavaa.

Kynnelle kykenevät heräsivät aamulla reippaasti tai vähemmän reippaasti pyörähtääkseen Tallinnan keskustassa aamiaisella ja tehdäkseen tehokkaan ostoskierroksen. Vaikka liikkeelle selviäminen olikin hieman tuskaisaa, tuli onnistuneesta keskustakierroksesta sopivan kiireetön olo ja itse kullekin tarttui laukunpohjalle tuliaisia ja muutamille myös kasa tarkkaan etukäteissuunniteltuja täsmähankintoja.

Oli hurjan kiva reissu – ainut valituksenaiheeni olkoon se, että jouduin bändilliselle tanssilattialle teinidiskon sijaan. Onneksi sentään esiintymisvuorossa ollut bändi oli skarppi ja soitti pääsääntöisesti ihan tanssittavaa, viime vuosikymmeniltä ammentavaa musiikkia eikä sentään mitään Juna kulkee-humppaa. Mutta silti, seuraavalla reissulla teinidiskoon, kiitos. 

Kiitos tällä kertaa mukaan kyenneille #teammomfielaisille – otetaan samalla tai eri kokoonpanolla joskus uusiksi!

 

// #MOMFIE

 

 

PAJUNKISSA 2015

Pääsiäisleiri pienessä kuumeessa. Mitäs tästä nyt sanoisi?

Boffereilla mäiskimistä, hernekeittoa, pyttipannua ja kaminan kyljessä sählätessä sulatettuja makuupusseja. Aarteenetsintää, tikanheittoa, saunomista ja käytettävistä majoitteista kinastelemista.

Itse puolenyön aikaan keksittyjä typeriä korttipelejä, laululeikkejä, levoton ensimmäinen yö ja leirielämää ihmetteleviä vanhempia. Märkiä sukkia, hanskoja ja pipoja kuivumassa siellä täällä. Puissa kiipeileviä katoksen rakentajia ja isoihin saappaisiin hypänneitä, johtopesteissä toimivia nuoria.

Ihan perus leiri siis. Mitä nyt flunssaisena torkutut päiväunet eivät välttämättä kuulu yleiseen päiväohjelmaani leirioloissa…

 

Ei ihan nimensä veroinen

 


Malibu Beach-mökki nimittäin. Kesähelteillä hiekkapoukamassa maatessa ja 28 asteisessa merivedessä kellotellessaan pääsee ihan tunnelmaan. Mökin sisätiloja odottava remontti valkopesuineen ja turkooseine tekstiileineen auttanevat myös piitsimeiningin saavuttamisessa.

Ulkona ulvova tuuli, tihuttava vesisade ja päiväkävelyllä jalan alla muljuva lämpimärkä lumi eivät kuitenkaan viritelleet oikein kesätunnelmaan. Mies totesi, että eipä tänne talvella ilmeisesti kuuluisi tullakaan; Kokeneempikin kuski sai loppumatkan kurveissa hyvät vesi-jää-loskaliirot aikaan lainatulla pikkuautolla ajellessaan.

Emme sentään ole niin sekaisin, että olisimme lähteneet hakemaan mökiltä kesäfiilistä vaan varauduimme viettämään rennonpulskeaa hiihtolomaviikon lopettajaisviikonloppua. Itse väänsin opiskeluhommia reipasta tahtia alkuviikon eikä perheenjäsenistämme kukaan muukaan lomaillut sen kummemmin. Torstain ja perjantain rauhoitin sen sijaan enimmäkseen vapaapäiviksi, joskin koetan saada koulutehtäviä eteenpäin myös täältä mökiltä käsin. Nähtäväksi jää, miten on kirjoitustavoitteiden toteutumisen laita.

Saavuimme mökille eilisiltana ja lähtöpäivä oli taattua hässäkkää: hiekkalaatikoiden tyhjentämistä, roskien kuskaamista, kolmen ihmisen ja yhden koiran ulko-, sisä- ja vaihtovaatteiden pakkaamista, talvikausisäilössä olleiden mökin liinavaatteiden kasaamista lähtövalmiiksi, asunnon siistimistä, mökkikuumeessaan kieriskelevän ja hermostuneesti kitisevän lapsen paimentamista ja rauhoittelua…

Siihen kun lisää päälle flunssan hyvän ystävän kestopäänsäryn ja lievän matkapahoinvoinnin; Eräs norppaemo olisi halunnut perille päästyään vain kaatua naamalleen lumihankeen ja jäädä siihen hetkeksi makaamaan. Onneksi karkkien syöminen auttaa kaikkeen.

Samaan aikaan lomailevat myös lapsen mielestä parhaat tyypit ikinä eli Pappa ja Fammu. Mökkeilyyn mahtunee siis pelkällä omalla miniporukalla reissaamiseen verrattuna enemmän aikuisten päiväunia ja kirjoitusrauhaa sekä vähemmän tiskaamista ja riemuidioottina pihalla painelevan lapsen perässä köpöttelyä. Ei voi kuin olla tyytyväinen!

Ja sainpa raahattua tänne taas kasan sisustusroinaa odottelemaan ensi kesän remonttirutistusta. Voi olla vaikeaa uskoa, mutta tämän enimmäkseen tietoa imien kulutetun lukukauden päätteeksi ihan rehellinen ruumillinen työ maalaamisen, purkamisen ja huonekalujen raahaamisen merkeissä tuntuu aidosti houkuttelevalta vaihtoehdolta. En malttaisi odottaa.

Mitäs teidän viikonloppusuunnitelmiinne kuuluu?

 

Tukholman risteilyllä uusintauhmaajan kanssa

Lähdettiinpä risteilemään joulun alla, kuten aika monena vuonna aiemminkin. Mukaan tempautuivat vanhempani ja veljeni. Ohjelmassa ei ollut mitään erityistä, jollei syömistä ja hengailua lasketa sellaiseksi. Sopivaa tasoitusta ja hidastamista sekä joulustressaamisen välttelyä tai niin ainakin oli tarkoitus. Uusimman uhmakierroksen nousujohteessa sekoileva lapsi tosin hautoi erilaisia suunnitelmia päidemme menoksi…

Menomatkalla söimme buffetissa ja paluumatkalla laivan ”kävelykadun” kala- ja äyriäisravintolan puolella – tosin mies tilasi sapuskansa pihviravintolan puolelta. Olemme todenneet ravintolassa syömisen hyväksi vaihtoehdoksi kahden yön risteilyillä, sillä yksi buffettiähkyinen ilta riittää reissua kohden. Nyt on taas ahdettu kaloja, katkarapuja, sushia, erilaisia salaatteja kuten punajuuri-vuohenjuustosalaattia sekä joka sortin jälkiruokia vatsaan parin viikon tarpeiksi.

Hyttimme oli kävelykadulle päin ja lapsi halusi ehdottomasti nukkua ikkunalaudalle asetetulla petauspatjalla tälle varatun sohvapaikan sijaan. Hieman perinteistä kahden kerrossängyn ratkaisua isommassa hytissä oli parisängyssä koisaamisen ohella se hyvä puoli, että siellä mahtui kivasti lätkimään korttia veljien kanssa ja skoolaamaan seurueen syntymäpäiväsankarin kunniaksi minijääkaapista löytyneillä juomilla. Lisäksi vietin aikaa Tax-free-myymälän tyhjiä karkkihyllyjä ihmetellen, yläkerroksen kylpyläosaston porealtaissa kellotellen sekä vartalotuoksupilvien läpi astellen. 

Ja tietenkin laivan yllättävän isossa ja valoisassa leikkipaikassa päivystäen. Joulupukki piipahti leikkipaikassa ja junarataleikkipaikan vieressä nököttämiseen osallistuivat myös veljeni. Kuuttihan olisi jaksanut sukellella pallomeressä, leikkiä Muumitalolla, ajella junilla ja kokkailla keittiönurkassa varmaan vuorokauden ympäri…

Maissa ollessamme ajattelimme vältellä keskustan jouluostoskaaosta ja kierrellä rauhassa puolityhjässä luonnonhistoriallisessa museossa. Ajelimme metrolla oikeaan kolkkaan ja köpöttelimme museolle vain päätyäksemme ala-aulan infopisteelle ihmettelemään suljettua museota. Kyseisen laitoksen johto oli päättänyt lyhyellä varoitusajalla pistää museon kiinni ja laittaa työntekijät tomuttamaan dinosaurusten luurankoja, harjaamaan nenäapinakokoelmaa sekä uudelleen järjestelemään kivikokoelmia. Kaupungin muista, avoinna olevista museoista kaikki olivat meille tuttuja tai vuodenaikaan nähden nihkeältä kuulostavia.

Keskustaan siis, vaikkei meistä kukaan ollutkaan shoppailutuulella. Päädyimmekin ostostelun sijaan istahtamaan kahvilaan ja ihmettelemään yläkerroksesta käsin Gallerianin käytävillä vellovaa ihmismassaa. Saimme myös ensikäden kokemuksen keskustan ruuhkasta erehdyttyämme miehen ja Kuutin kanssa poikkeamaan paikalliseen lelukauppaan. Kullekin kuudesta kassasta oli vähintään kolmikymmenpäinen jono ja päätimme luovuttaa suosiolla. Neuvottelimme lapsen kanssa tämän säästöpossusta löytyvien kruunujen kohtalosta; Koska lelukauppa osoittautui varsinaiseksi jonotuskuolemanloukuksi, lupasimme Kuutille kierroksen laivan lelumyymälässä. Sieltä mukaan tarttui Muumipappa – muumipehmolelukokoelman uusin jäsen.

Mutta entäs se otsikossakin mainittu uhma? Kuuttia otti päähän ja raskaasti. Ai mikä? No vähän kaikki. Tavaroita ei voinut viedä paikalleen, koska tämä oli ”jumissa” eli huusi naama punaisena keskellä hyttikäytävää ja koetti juoksuttaa vanhempiaan hoitamaan omat hommansa. Ruoka-aikoina ilmoitettiin viimeistään lautasen puolessa välissä mahan olevan täysi ja tovin päästä koetettiin ruinata välipaloja. Nukkumaan ei olisi haluttu mennä, uimasta tai leikkipaikasta ei olisi huvittanut poistua ja kaikki yleensä reippaasti sujuvat pukemiset, syömiset ja liikkeelle lähtemiset päättyivät raivariin, kun lasta vaadittiin hoitamaan hommat kunnolla. 

Pään pitäminen kylmänä lapsen uhmaraivotessa on yllättävän vaikeaa. Puhumattakaan siitä, ettei lapselle annettu palaute keskittyisi vain negatiivisiin asioihin, kun joinain päivinä tuntuu siltä, etteivät mitkään arjen toiminnot onnistu kitinöittä. Oman mielialan pitäminen positiivisena vaatiikin tietoista jumppaamista ja sen toistelemista, että kyseessä on (toivottavasti) vain yksi vaihe muiden joukossa ja se likipitäen täysipäisesti käyttäytyvä lapsi voi palata kuvioihin hetkenä minä hyvänsä.

Kun lapsi heittäytyy kauhukakaratiloihin, tekisi mieli vain olla kotona eikä hoitaa kasvatuskeskusteluja ihmisten ilmoilla. Soppaa sotkee osaltaan mies, jonka hermot menevät lapsen temppuiluun kohtuullisen nopeasti, erityisesti ja lähinnä silloin kun kanssaihmiset joutuvat todistamaan lapsen sekoiluja. Koetapa sitten pitää koko porukan lomailumoraalia koholla…

 

Talvi-idylliä

Kesähaikeutta ovat viime päivinä tasapainottaneet ansiokkaasti (iso)mummin ruoat, pihapiirin elukoiden tarkkailu (kuinka monta tiaislajia tästä maasta oikein löytyy?), oman huushollin kotitöistä luistaminen, (iso)ukin kanssa pihalla puuhailu, hidastakin hitaampi päivärytmi, piharakennuksen saunassa istuskelu sekä lenkkeily rapsakoiden, jäisten lumihiutaleiden vihmoessa tuulen mukana päin naamaa.

Ainoana miinuksena todettakoon lapsemme olevan ilmeisen tunnollinen päiväkotilainen; Kunnollisella kuumeella höystetty flunssa (asiaankuuluvine kitinöineen, yösekoiluineen ja sylissä kyhjöttämisineen) iski saman tien kun loma alkoi ja pääsimme reissuun. Kuuttia kävi eilen sääliksi, sillä tämä otti jatkuvasti pieniä, puolitahattomia torkkuja, nukahteli syliin ja sohvannurkkaan, hikoili ja oli siinä määrin sekaisin, etteivät edes lastenohjelmat jaksaneet kiinnostaa. Onneksi akuuteinta ja ärsyttävintä vaihetta kesti vain kaksi yötä sekä yhden päivän ja tänään pääsimme jo kuvaamaan ulkoilemaan.

Kyllä tuolla lumisessa maisemassa oli vaan mukavampaa viettää aikaa lumilyhtyyn ja -ukkoon palloja pyöritellen, lumikasaa pulkassa raahaten, tilusten puskia, ojanpohjia ja rakennuksia tutkaillen sekä pikkulintuja kameran kanssa väijyen. Pikkuvinkkinä säänhaltijoiden suuntaan; Keravallekin sitä lunta perjantaihin mennessä kiitos!

// Tähän voisi liittää sanan tai pari mummolavierailuihin väistämättä liittyvistä katoavaisuuden, vanhuuden ja lopullisuuden ajatuksista ja tunteista, mutta jääkööt ne toiseen kertaan. Lienee sanomattakin selvää, että yli 80-vuotiaiden isovanhempien ollessa kyseessä tilanteet voivat muuttua milloin hyvänsä. Mutta eipä se vatvominen muutoinkaan mitään auta, joten olen vain nauttinut olostani ja isovanhempieni seurasta.

 

Ensin tutkitaan – sitten hutkitaan eli miten apu löytää perille

Hyväntekeväisyystyössä (kiitos Mintulle nerokkaasta termistä) mukana UNICEF.

UNICEFin Suomen toimistolta kilahti jo ennen vuodenvaihdetta ensimmäinen viesti, jossa kyseltiin, löytyisikö minulta kiinnostusta tutustua tarkemmin heidän toimintaansa. Olen kirjoitellut hyväntekeväisyydestä ja eettisistä lahjoista ennenkin, joten vastasin empimättä, että tokihan aihe kiinnostaa. Kävinkin syksyn alussa toimistolla juttelemassa pidemmän kaavan mukaan ja päätimme tuolloin arpoa muutaman eettisen lahjan.

Sittemmin minulle tarjoutui vielä mahdollisuus tutustua UNICEFin keskusvarastoon joka sijaitsee Kööpenhaminassa. Kuten Project Maman Katja totesi aihetta käsittelevässä postauksessaan, reissuun lähtemistä helpotti se että lentoliput hoituivat Finnairin lahjottamilla lentopisteillä eikä auttamiseen tarkoitetuilla rahoilla. Omatuntoa ei siis alkanut kolkuttaa – muu kuin lentäminen itsessään.

Mutta siis varasto matkakohteena? Ensimmäinen ajatus oli vähän että eeeeh mitähän tältä pitäisi odottaa? Mutta viimeistään kierroksen alussa saamamme alustuksen myötä olin ihan myyty – hitaasti lämpenevä tyyppikin osaa tunnistaa hyvin toimivan organisaation ja antaa sille arvoa. Kun tietää, mikä homma ja suunnittelu 50 hengen muonittamisessa on leirioloissa viikon aikana, sattuu päähän ajatellakin, millaista olisi huolehtia vaikkapa Taifuuni Haiyanin uhreille toimitettavasta hätäavusta… (Haiyanin seurauksena pelkästään Filippiineillä kuoli tai loukkaantui yli 30 000 ihmistä ja 4 miljoonaa joutui jättämään kotinsa.) 

UNICEFilla on useiden katastrofien hoitamisen mukanaan tuomaa tietoa marssijärjestyksestä, joten katastrofin sattuessa heillä tiedetään, mitä tulee tehdä; Tärkeintä on huolehtia puhtaan veden saatavuudesta – ilman ruokaa pärjäilee jopa viikkoja, mutta likainen vesi on vakava terveysriski. Toisinaan selvitään vedenpuhdistustarvikkeilla, mutta esimerkiksi Haiyanin jälkeen tilanne oli niin paha, että vesitilanne ratkesi vain korjaamalla alueen vesijärjestelmiä insinöörivoimin, generaattorein ja pumpuin, jotta vesi saatiin taas kulkemaan.

Kun hygieniatarvikkeet sekä olennaisimmat lääkintävarusteet on saatu paikalle, aletaan huolehtia majoituksesta, ravinnosta ja rokotteista. Parissa viikossa pistetään pystyyn myös väliaikaiskouluja, vaikkapa sitten tuon viimeisen kuvan kaltaisen School in a box-paketin avulla. Ajatuksena on palauttaa katastrofin runtelemalle alueella ainakin joitain perusarjen palasia, sen kun on todettu auttavan lapsia traumaattisesta tilanteesta selviytymisessä.

UNICEFin työ ei myöskään lopu alkuvaiheen jälkeen vaan pakettiin kuuluu olennaisena osana kriisin jälkihoito: jälleenrakennus, jossa muun muassa koulut, vesihuolto ja sairaalat pyritään saamaan kuntoon. Vaikka laajamittainen kansainvälinen kiinnostus kriisiä kohtaan lopahtaa usein muutamassa päivässä tai viikossa, silloin kun iltapäivälehdet eivät enää myy ylimääräisiä kappaleita katastrofikuvilla mässäilyllä, pitkäjänteinen kehitystyö jatkuu. Se olisi hyvä muistaa myös silloin kun pohtii satunnaisen tai jatkuvan hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen välillä.

Varastoreissu herätti pohtimaan: seisoimme varaston ylätasanteella ja seurasimmme malariaverkkojen ja Ebolan torjuntapakettien matkaa jättimäisestä varastohallista, automatisoitujen vaunujen kautta pakkaamoon, miettien samalla, mikä edesauttaa kulloiseenkin kriisiin riittävän nopeasti vastaamista. Yksi tekijä on läsnäolo; UNICEF on usein ensimmäisenä paikalla kriisialueilla, sillä järjestöllä on toimintaa yli 190 maassa.

Kun apua kaipaavilta valtioilta tai kentältä saadaan hätäapupyyntö, valmiit toimitusketjut ja hätäapuvarastot aktivoidaan käyttöön. Keskusvarasto, jossa vierailimme antaa osaltaan liikkumavaraa hätätilanteissa, oli kyse sitten luonnonmullistuksesta tai valtion kriisistä, vaikka 95% Unicefin toimittamista avustustuotteista tuotetaan ja toimitetaankin apua tarvitsevan alueen lähialueilta. (Suoralla toimitusketjulla tuetaan paikallisten toimijoiden kehittymistä ja vähennetään turhia kuljetuksia.)

Sekä hätäaputyöhön että pitkäjänteisempään lasten ja perheiden hyväksi tehtävään työhön tarvitaan tueksi tietoa. Naureskelimme matkalla, että olisihan se pölhöä vain lähettää hätäpäissään ja summamutikassa vaikkapa maapähkinätahnapaketteja sopivan köyhäksi luulemansa maahan eikä selvittää, kuka tarvitsee apua, missä ja miten apu saadaan perille. Joten sanoohan sen terve järkikin, ettei hommaa voi hoitaa hutiloiden.

Kun lähtötilannetta on kartoitettu tekemällä selvityksiä, ryhdytään alueelle kehittämään toimivaa logistiikkaketjua, jolla varmistetaan että esimerkiksi jatkuvaa kylmäketjua vaativat rokotteet saadaan toimitettua tehtaalta loppukäyttäjälleen asti asianmukaisesti kuljetettuina. Lisäksi kaikkien lääkkeiden ja tuotteiden laatua sekä turvallisuutta täytyy testata ja valvoa; Kentälle ei voida lähettää mitään, mitä ei olisi testattu ammattilaisvoimin – toimimattomat tuotteet ja lääkkeet aiheuttaisivat suuria taloudellisia ja inhimillisiä ongelmia.

Huolelliseen suunnitteluun liittyy myös kehitysosaaminen; Parempien aliravituille lapsille suunnattujen ravintovalmisteiden, helppokäyttöisempien vesipumppujen, rokotusten antamiseen liittyvää turvallisuutta parantavien ruiskujen tai helpommin annosteltavien lääkkeiden kehittäminen on työtä, jolle ei välttämättä löydy tekijää, ellei tuotteille löydy varmasti tilaajaa. Ja koska UNICEFilla on volyymia tilata suuria määriä tuotetta, heidän ei tarvitse tehdä kaikkea kehitystyötä itse vaan parhaimmillaan tuotteen toimittajat tekevät kehitystyötä, joka hyödyttää lopulta muitakin kuin UNICEFin kautta apua saavia. 

Summa summarum. Kannattaa suunnitella eikä urpoilla. Vaikka se maksaisikin. Klassinen argumentti elämäntapanegatiivisten ja kaikenlaista kehitysyhteistyötä sekä hyväntekeväisyyttä vastustavien repertuaarissa lienee tarina kaivinkoneesta, joka lähetetään jonnekin Ambomaahan, missä se päätyy – tarinankertojasta riippuen, joko ruostumaan jonkin kaupungin laitamille, koska kukaan ei osaa käyttää sitä tai sitten paikallisten kapinallisten sota-ajoneuvoksi (koska kaivurithan ovat todella hyviä siihen käyttöön?). Hallintokuluvihamielisille täytyy todeta, että monien järjestöjen, myös UNICEFin osalta on mahdollista ottaa selville paljonkin taloudesta ja hallinnollisista rakenteista, jos vain viitsii tehdä muutakin kuin rähistä. Monelle (hyväntekeväisyys)järjestölle kun on ensisijaisen tärkeää säilyttää toiminnassaan läpinäkyvyys ja avoimuus.

Tilannekartoitukset, kentältä kerätty palaute, valtioiden kanssa tehtävä yhteistyö, tuottajien kanssa neuvotteleminen, logistiikan suunnittelu tai toiminnan vaikuttavuuden arvoiminen eivät kieltämättä kuulosta yhtä mediaseksikkäiltä kuin kulkukoiran adoptoiminen tai rahan antaminen lomamatkalla nälkäisen näköiselle kerjäläislapselle. Juju on kuitenkin avun kohdentamisessa, prosessin kehittämisessä ja kokonaiskuvassa. 

Jos varastoreissusta jäi jotain erityistä mieleen, hurjan tietotulvan ja ihanien, asialleen ja työlleen omistautuneiden ihmisten kohtaamisten lisäksi, niin vanha viisaus – hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty.

UNICEFin toimistolta luvattiin auliisti vastata teille lukijoille herääviin kysymyksiin ja teen parhaani myös oman taitoni mukaan. Joten toivon, että kyselette, kommentoitte ja ihmettelette. Minä ainakin kyselen ja ihmettelen, edelleen.

 

// Edestakaiset lentoliput Kööpenhaminaan saatiin siis unicefilTa, Finnairin Unicefille lahjoittamilla pisteillä

 

Todistettavasti Tanskassa

Kävin eilen todistettavasti Tanskassa, ihkaensimmäistä, mutten varmasti (ainakaan toivottavasti) viimeistä kertaa elämässäni. Reissun ensisijaisena agendana oli tutustua laajemmin Unicefin toimintaan, mutta se on ihan oma lukunsa. Halusin näin aluksi väläyttää vähän tunnelmia Kööpenhaminasta, niin meren rannalta kuin keskustan ostoskaduiltakin.

Ensinnäkin täytyy kehua matkaseuraani. Olin liikkeellä kahden Unicefin työntekijän sekä yhden Suomen hauskimmista naisista eli Project Maman Katjan ja yhden kotimaan kauneimmista naisista eli Mami Go Gon Mintun kanssa. Oli hurjan mukavaa, vaikka täytyy myöntää, että minua jännitti lähteä; En oikeastaan fanita ketään kuuluisuuksia, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia mihin vain. Ihailen ennemminkin ihmisiä, joiden elämästä tiedän hieman enemmän, vaikka sitten blogin kautta ja jotka olen joskus ehkä tavannutkin – tai ainakin saanut luonnetodistuksia tutuntuttujen juttuja kuuntelemalla. 

Olen ihaillut Katjan rohkeutta yrittää, brändätä itseään, heittäytyä politiikkaan sekä tämän blogista välittyvää sinnikkyyttä, jolla painetaan kauhea määrä duunia, viihdyttävä blogi, läjä muita päämäärätietoisia sivuprojekteja ja perhearki kasaan kaikkien kannalta suurinpiirtein mielekkääksi paketiksi. Ja tehdään se vielä huumorilla. Mintun blogiakin olen lukenut tuhottoman kauan ja ihaillut aina bloggaajan itsensä lisäksi myös tämän suloisia lapsia, kaunista kotia ja uniikkia tyyliä. Hetkien kuviin vangitsemisen taitoa, elämän varaan heittäytymisen sekä oman tien etsimisen rohkeutta unohtamatta. Reissu olikin kuin hieman jakomielitautinen sekoitus ”työmatkaa”, superlyhyttä kaupunkilomaa, kollegiaalista oleilua ja salaista fanitapaamista.

Ja kaiken lisäksi matkaseurue ei pitänyt lainkaan rasittavana sitä, että olin tapani mukaan tehnyt taustatongintaa kaupungin tarjonnasta jo paria viikkoa aiemmin, ladannut mobiililaitteilleni kasan karttoja offline-tilassa käytettäviksi sekä tehnyt jopa ennalta suunnitellun ja merkityn kiertosuunnitelman osoitteineen ja kohteineen päivineen. Olin varautunut noudattamaan suunnitelmaani väljästi ja fiiliksen mukaan, mahdollisesti yksin tai pienemmässä porukassa, mutta kas, kiertelimme joihinkin kauppohin piipahtamista lukuunottamatta enimmäkseen kaikki yhdessä. Törmäsimmepä keskustan ostoskadulla Unicef-kierrokselta tuttuun espanjalaisseurueeseenkin!

Lopuksi vielä listausmuotoinen ”Tanskassa todistettavasti”…

– Ihastelin karkkivärisiä talorivistöjä ja talojen yksityiskohtia
– Söin yhden elämäni parhaista hampurilaisista
– Meinasin seota Lego-storessa
– Laihduin yllättäen kaksikymmentä kiloa Monkin palapeilin edessä seisoessani
– Ihmettelin Kööpenhaminan rannikon, etelän lomista muistuttavaa, näkymää koneen laskeutuessa
– Fiilistelin tuulivoimaloiden valtavaa määrää ja niiden kauneutta (huomatkaa mini-ihminen mittatikkuna!)
– Kävin designtaivaassa eli Hay Housessa (etsi kuvasta kaksi bloggaajaa)
– Näytin tärähtäneeltä (kirjaimellisesti tai muuten) kaikissa muiden ottamissa kuvissa
– Totesin että kukaan tanskalainen ei ilmeisesti karppaa
…sillä kaikkialla oli loputtomasti suolaisia ja makeita leipomotuotteita myynnissä
– Näin monta ihanaa kahvilaa, joista osa oli kiinni ja loput tupaten täynnä
– Jäin jumiin kauppojen tyylikkäiden esillepanojen äärelle
– Sain viimein inspiraatiota tämän vuoden joulukoristeluteemaamme
– Hengitin raikasta meri-ilmaa
– Ostin melkein elämäni kalleimman patongin vain siksi että katkarapuleipä ja Tanska
– Nautin ilman lasta ja jopa ilman miestä reissaamisesta
– Totesin, että haluan Tanskaan myös lapsen ja miehen kanssa

 

 

Viisaat päät yhteen eli parhaat vinkit Kööpenhaminaan

Pääsen ensi viikon alussa tutustumaan erääseen paikkaan Kööpenhaminassa. Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, mietin että miksipäs ei, mutta onkohan tuossa ihan nähtävyysainesta. Lukuisia kuvia ja teekupin äärellä käytyä keskustelua myöhemmin olin kuitenkin täysin myyty – täytyy päästä!

Aamupäivän ja alkuiltapäivän Köpis-ohjelma onkin siis tiedossa. Mutta mitä tehdä tuossa tyylikkäässä kaupungissa, kun aikaa on vain jokunen tunti? Tavoilleni uskollisesti toiveeni liittyvät ruokaan, fiilistelyyn ja minibudjetti-ostosteluun – mielellään siten, että ruoka- tai ostospaikka on itsessään esteettisesti tai muita aisteja stimuloiva elämys. 

Koska tiedän osan teistä reissanneen paljon minua enemmän tai ainakin käyneen Kööpenhaminassa, kaipaisin vinkkejä saadakseni pikavierailusta mahdollisimman paljon irti. Hieman nolottaa myöntää, mutta en ole koskaan käynyt Kööpenhaminassa, vaikka Tukholma on tullut jo keskustansa osalta varsin tutuksi ja Tallinnaakin olen ottanut vähitellen haltuun.

Kuvatkin ovat osittain muista naapurimaiden pääkaupungeista napattuja ja niistä löytyy asioita, joista ainakin osan toivoisin mahtuvan aikatauluun. Etukäteissuunnittelu ei olisi pahitteeksi, kun aikaa kaupungilla kiertelyyn ei ole tällä kertaa rajattomasti. Pidemmästä reissusta haaveillessa haluaisin ehtiä kokea pikapyörähdykselläni ainakin osan seuraavista:

– Kaupungin parhaat (pesco-vege)hampurilaiset

– Kööpenhaminen ihanimman kukkakaupan

– Hienon näkymän

– Jonkin ihanan sisustusputiikin

– Joulunodotusfiilistelyä

– Piipahduksen suloisessa kahvilassa

– Tai sitten jotain ihan muuta…

Antakaa parhaat vinkit, pliis, luotan teihin!

 

43/52 Reippailijahemuli ja liiskamiska

Lapsen kanssa reissaamisessa on se hyvä puoli, että asioihin saa moneen kertaan uuden näkökulman. Sammakkoperspektiivin, lattiatasonäkymän, pöytien alaiset maailmat, pensasaitojen alla kiemurtelevat tunnelit ja näköalatasanteiden alalaidan kurkistusaukot.

Reippailijahemuli saakin usein kaverikseen Liiskamiisan, joka tutkii kuono maata viistäen pieniä ötököitä, sieniä tai jalkakäytävän rakosista kasvavia kukkia. Hauskaa matkaseuraa kaiken kaikkiaan; Joutuu itsekin hidastamaan ja ihmettelemään. Kaksivuotias – mindfullness- ja downshifting-kouluttaja vailla vertaa.

P.S. Muut Lilyn puolelle jo siirtyneet 52 viikkoa-projektin kuvat löydät tästä linkistä.