Suurin osa eilisestäkin meni levätessä. Illalla piipahdimme vanhemmillani syömässä ja lapsen riemuksi paikalla olivat samanaikaisesti kummatkin isovanhemmat. Muumitalo-vappupalloa esiteltiin kaikille, jotka vain suostuivat sitä ihastelemaan, herkut tekivät kauppansa ja simaakin Kuutti sai maistaa pienen lirauksen.
Söimme salaattia ja hyvin perinteistä vappuruokaa, lasagnea, jota olikin useampaa sorttia, maidollista, kauramaidollista ja kasvisversiota. Jälkiruoaksi oli kattilatuoreita munkkeja ja kääretorttua. Oli mukava nähdä sekä omaa että miehen perhettä ja perhetuttuja, mutta meidän vappujuhlintamme päättyivät kuitenkin puoli yhdeksän aikoihin, kun suuntasimme viemään lasta yöunille. Ja olinpa itsekin taas levon tarpeessa.
Viimeinen kuva pääsi mukaan postaukseen siitä syystä, että vaikka ruoka ja seura olivat hyvää ja lapsen kaksivuotiskemujen koristeita kierrätetty ansiokkaasti, on ensi vuonna ehkä paikallaan muistaa tästä vapusta myös kaikkeen olemiseen vaikuttaneet fyysiset olotilat. Pahoittelenkin kanssajuhlijoille jatkuvaa röhimistäni ja köhimistäni: Toivokaamme että antibioottikuuri oli ehtinyt vähän purrakin enkä onnistunut tartuttamaan ketään.
Kuvistakin varmaan näkee että valmiiksi vanhan ja väsyneen näköinen naamani oli kuorrutettu vielä ylimääräisellä kalmankalvolla ja tummilla silmänalusilla, mutta kyllä se tästä taas pikkuhiljaa, kunhan happi alkaa kulkea kropassa ja saavuttaa ihon päällimmäisetkin kerrokset. Eikä sitäpaitsi ole mitään, mitä iso kerros askartelukiillettä ei korjaisi!
Lohduttavaa oli, että mieskin taisi olla liikkeellä vähän vanhoilla silmillä. Vierailun aikana tämä sai kuulla useammankin kuitin veljiltäni pystyssä nukkumisesta. Ulko-ovella kameralaukun kanssa säätämisestä kommentoidessani miesparka puolustautui hätäpäissään toteamalla: ”Mulla on vaan yksi olkapää!” Okei hani, mennään vaan kotiin nukkumaan.
Iän myötä olen tullut muutenkin enenevissä määrin siihen tulokseen että elämäänsä voi joko suorittaa ja juosta läpi tai siitä voi nauttia. Järjellä ajateltuna olenkin sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi vetää itseään ihan piippuun eivätkä ne hommat lopu tekemällä koskaan. Mutta tunteen tasolla kaihertaa ahdistus vaillinaisesta vanhemmuudesta, tekemättömistä kotitöistä, tekijäänsä odottavista vapaaehtoishommista, saavuttamattomista tutkinnoista ja ties mistä muusta.
Eli yhdistelmä erästä päivän asua, auringonlaskun tunnelmaa ja tuokiota risteilyltä. Tämä kuva on sikäli viimeinen että se päättää viikonlopun reissujutut ja siirryn tutkailemaan luonnoskansiossa odottelevaa arkikuulumispostausta, raporttia ekokosmetiikan käyttökokemuksista ja hulluun fridakahlotyyliin johtaneen kenkäkuvaussession tuotoksia.
Kymmenvuotias poika katsoo minua silmiin ja kysyy, mikä minusta tulee isona. Kerron parhaan tietoni mukaan, mitä opiskelen ja millaisiin hommiin tulen todennäköisesti työllistymään. Lapsi nyökkää ja kysyy, mitä haluaisin tehdä työkseni, siis jos voisin tehdä ihan mitä vaan.
Tajuan tehneeni samaa, mitä teen itselleni toisinaan: Selittäväni, miksi toimin ura- ja opiskeluvalintojeni suhteen kuten toimin. On järkisyitä, kuten halu tulla taloudellisesti toimeen epävarmoinakin aikoina ja persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä kuten huono epävarmuuden sietokyky.
Onneksi voin toteuttaa entä jos voisit tehdä mitä vain-unelmiani pienimuotoisesti kotioloissa. Vaikkapa ostamalla seinämökin ja täyttämällä sen loputtomalla määrällä erilaisia asetelmia.
P.S. Kuten kuvista näkyy, meidän asuntommekin on hyvä osoitus täyden kaapin ja nurkkien elämän filosofiasta. Sekä asujien määrän suhteessa neliöihin että asunnon käyttötarkoitusten puolesta, onhan se kahden ihmisen kotitoimisto (koko- ja osapäiväisesti), eläintarha ja lataamo samaan aikaan.
Tiedätte varmaan, millaisiin päiviin postauksen nimi viittaa?