Voi pientä norpanpoikaa!

Kummitäti J oli löytänyt kännykkänsä valokuvakirjaston uumenista aarteen. Kun kuvaa katsoo, ei voi kuin miettiä, miten ihmeessä tuosta pehmustetyynyn keskiosaan mahtuneesta tuhisijasta on tullut lapsi, joka osaa kertoilla päivänsä kulusta, juosta hurjaa vauhtia karkuun hippaleikeissä ja osoittaa hyväntahtoisuutta muita kohtaan vaikkapa tarjoamalla omasta vispipuurostaan maistiaisia äidilleen. Ja missä välissä kaikki tämä on tapahtunut?

Mielen täyttää toisaalta haikeus, mutta paljon sitä vahvempana on tunne siitä että olen päivä päivältä onnellisempi ja viihdyn lapsen kanssa sitä paremmin, mitä isommaksi ja omatoimisemmaksi hän kasvaa. Tätä nykyä vanhempana olo tuo myös onnistumisen kokemuksia ainaisen ahdistumisen sijaan ja isomman lapsen kanssa alkaa olla mielekästä puuhata kaikkea mukavaa sisällä, pihalla ja kaupungilla. Olenkin miettinyt, voisiko olla niin, ettei se paljon kehuttu vauvantuoksuinen arki yksinkertaisesti sovi kaikille.

Miten te olette kokeneet vauva-arjen verrattuna arkeen isomman tai isompien lasten kanssa? Ihanana aikana vai väsymyspöhnäisenä mustana aukkona?

 

 

Talven ihmemaassa eli sykäys joulutouhuihin

Stockan jouluosasto, etten sanoisi jopa joulumaailma aukeaa tänään.
Kävimme eilen varaslähtöpäivänä kummitäti H:n kanssa haistelemassa, maistelemassa ja katselemassa tämän joulun trendejä niin koriste- kuin ruoka(lahja)rintamallakin.

Koristevalikoimasta löytyi kolme selkeää teemaa.

Suosikkini oli valkoinen, huurteinen ja pastellinsävyinen sekä hieman henmpeäkin ”luminen metsä”, jossa valkoisten ja hopeisten joulupallojen seassa seikkailivat erilaiset metsän eläimet: pöllöt, oravat, peurat ja ketut sekä erikoisemmat otukset kuten jääkarhut ja pingviinit.

Sekaan mahtui myös herkullisia ja tyttömäisiäkin elementtejä kuten kuppikakkuja ja leivoksia kuvuissaan, keijuja sekä balettitanssijoita.

Jos valkohopeinen, lasinen ja jopa hailakkaan pinkkiin taittuva estetiikka vetoaa, saisi sitä siis tuotua kuuseensa ja muihinkin koristeluihin kuten kattaukseen perustamatta kotiinsa metsäneläinten vastaanottokeskusta.

Kuppikakut herkullisine kavereineen kiehtoivat melkoisesti, mutta käytyäni mielessäni läpi olemassa olevat joulukoristeeni, jätin ne vielä toistaiseksi harkintaan. Sen sijaan nappasin mukaani paketillisen lasisia koristekäpyjä, jotka nekin oli kuorrutettu lumisella pinnoitteella.

Toinen, minulle vähiten mieluinen teema oli värikäs ja lapsellinen teema, johon kuuluivat muun muassa leluaiheiset ja jopa hiukan kitschihtävät koristeet, kirkkaan perusväriset koristepallot, soittorasiat, karusellit sekä polkagriskuvoiset koristeet.

Ainoat leikkisään teemaan kuuluvat koristeet, jotka vetosivat minuun olivat robottiaiheiset koristeet, joita ostinkin yhden lastenhuoneeseen robottitaulun ja -sisustustarran kaveriksi.

Kolmas teema oli hieman vintagehenkinen, Kultahattu-estetiikasta ammentava sulkien, timanttien ja timanttivärien ryöppy, jossa toistuivat riikinkukkojen sulkapeitteistä löytyvät värit, muodot ja kuviot.

Koristeissa oli perinteisten koristepallojen eri variaatioiden lisäksi ainakin sipulimaisen muotoisia koristeita, erilaisia naamioita sekä riikinkukkoja.

Kiertelimme glögilasit käsissä ja yläkerran Fazerin valmistamia pikkunaposteltavia maistellen myös joulupuodin herkkuosastoa, josta löytyi mainioita ideoita niin joululahjoiksi kuin pikkujouluviemisiksi. Erilaiset kahvit, glögit, hillot, teet, mausteseokset ja herkkuseokset houkuttelivat ostamaan itsensä kotiin tai paketin täytteiksi erikoismauillaan ja kauniilla pakkauksillaan.

Jos joululahjaostoksilla iskee luovuuden pula, käyn tämän katsauksen innoittamana hankkimassa herkkupuolelta vaikkapa valmiita leivontasettejä tai kaunispurkkisia maustesettejä. Ruokalahjat ovat siinä mielessä mainiota, että ne harvoin jäävät nurkkiin pölyttymään käyttämättöminä.

Joulupuodin avajaisiin lähdin toiveissani löytää vahvistusta kodin tämänvuotisen joulutyylin visioilleni sekä päästä kiinni joulutunnelmaan. Tavoitteet toteutuivat yli odotusten; Viime yönä satoi kaatamalla, mutta nukahdin silti kimmeltävät kuusenkoristeet ja uunituoreet, ihanan pehmeät piparkakut mielessäni.

 

Elämäni jätemyllynä

Hei, nimeni on Hertta. Osa tunteekin minut jo aiempien juttujen ja kuvien perusteella. Olen normaalikokoinen, pitkäkarvainen mäyräkoiranarttu. Minulla on ikää viisi vuotta, mutta sitä ei helposti uskoisi, kun seuraa sähellystäni.

Emäntäni on sellainen tyyppi, joka kantaa mukanaan jonkun vanhan hipin sielua entisestä elämästään. Muuten en osaa selittää, miksi hän kerää alumiiniset kynttilöiden tuikkukipot pussiin tai leikkelee lumppukuntoisista vaatteista siivousliinoja. Toisinaan emäntäni pitää itsekseen kehityskeskusteluja perheensä kulutus- ja elämäntapavalintojen ekologisuudesta ja huokailee raskaasti.

Huokailuun liittyy yleensä myös perheen eläinten ja joskus myös lapsen mulkoilemista synkästi. Kissat tuntuvat pääsevän vähemmällä tuijotuksella, koska ne ovat sosiaalitapauksia. Minusta se ei ole reilua ja kerronkin, miksi:

Emäntäni kehuu toisinaan järjestäneensä keittiöremontin yhteydessä kunnon kierrätysjärjestelmälle tilaa: Roskisvaunussa on kolme isoa astiaa, seka- ja biojätteelle sekä pahviroskille yksi kullekin. Lisäksi on matala apteekkarinkaappi, jossa on paikat pulloille, metalli- ja lasiroskille sekä paristoille sun muulle kummalliselle erikoisroskalle.

Samaan hengenvetoon, johon hänellä mahtuu paljon juttua, hän kertoo että biojäteastia on kyllä vasta ruokajätteiden loppusijoituspaikka. Erityisen mausteisia ruokia lukuun ottamatta kaikki ruoantähteet kulkevat nimittäin hajoituslaitos Mäyräkoira Oy:n läpi. Ja ilokseni voin sanoa tämän pitävän paikkansa.

Olen aina valmiina ja mottoni onkin: Jos ruokansa tiputtaa niin ruokansa menettää, kuten perheen pentuikäinenkin on saanut tuta. Lattiat pysyvät aika puhtaina, kun nuolen tahrat ja syön murut suihini. Ihmisen poikanen aiheuttaa ruokailuillaan edelleen satunnaista sotkua, minkä lisäksi hän jättää silloin tällöin osan ruoastaan. Varsinkin vauvan soseiden tähteitä popsin aikanaan erityisen mieluusti. Vanhan kaurapuuron, yli jääneet lisukeriisit ja makaronit tai päiväystään kolkuttelevan jauhelihan pistän niin ikään mielelläni poskeeni.

Haluaisin laajentaa toimenkuvaani entisestään, mutta jostain syystä isäntäväkeni taistelee kynsin hampain laajentamisyrityksiäni vastaan. Olen tarjotunut syömään muun muassa kissojen jälkituotoksia, käytettyjä pikkuhousuja ja laumamme nuorimmaisen ihanan kuohkeita ja tuoksuvia kestovaippojen sisältöjä. Neuvottelut ovat valitettavasti edelleen kesken.

Olen siis paljon ekotehokkaampi otus kuin kissat, jotka syövät vain naksujaan ja silloin tällöin lihaa tai märkäruokaa. Toki minullakin on ravinnon monipuolisuuden plaaplaa tukena omat eläinkaupasta raahatut kuivamuonani, mutta syön niitä vähemmän innokkaasti.

Jos ajatellaan koirien kesyyntymisen alkuhämäriä, on kesykoirien arveltu saaneen alkunsa ihmisasutuksien reuna-alueiden roskakasoja tonkien ja vähitellen ihmisten seuraan tottuen. Olemmekin päässeet järjestelyssämme asian ytimeen eikä koirien kutsuminen teräsvatsoiksi tai sekasyöjien kuninkaiksi liene ollenkaan huuhaata.

Milloin mistäkin koostuva ruokavalioni on ilmeisesti riittänyt myös pötkyläisen kehoni ravitsemiseen oikein hyvin; Edellisellä eläinlääkärikäynnillä sain kovasti kehuja oikein reippaasta ja kaikin puolin hyväkuntoisesta olemuksestani.

P.S. Jos olette lopettaneet aterianne, saisinko nuolla kulhonne?

 

Uskollisuudesta, rakastamisesta ja persoonallisuuden perimmäisistä rakennuspaloista

Ala-asteella ihastuin yhteen poikaan. Siis nimenomaan yhteen, mikä tuntui olevan selvästi poikkeus eikä sääntö. Olen useaan kertaan aikuisiällä naureskellut sille, miten suhtauduin kavereideni viikottain tai kuukausittain vaihtuville ihastuksille tuhahdellen ja pitäen heitä salaa mielessäni huikentelevaisina ja ailahtelevaisina hepsankeikkoina, jotka eivät osaa suhtautua asioihin niiden vaativalla vakavuudella.

Uskon silloisen katsantokantani heijastelevan kuitenkin jotain sellaista piirrettäni, joka määrittää edelleen suhtautumistani ihmissuhteisiin – erityisesti parisuhteisiin. Kutsutaan sitä sitten uskollisuudeksi tai lojaaliuudeksi tai kuten Matka maailman ympäri 80 päivässä-tv-sarjan tunnusmusiikissa lauletaan Willy Foggin ärsyttävästä pikkupimusta, tämän olevan ”rakkaudessa kestävä”. (Sarjaa katsoneet kiittänevät korvamadosta.)

Sillä sellainen minä olen, huonoine puolineni ja päivineni. Kun rakastan jotakuta, en käytännössä koskaan ihastu kehenkään muuhun edes vähän. Minun onkin vaikeaa asettua ystävieni asemaan ja sitä kautta toimia tukena heidän kamppaillessaan parisuhteidensa ja rinnalle heränneiden ihastuksiensa ristitulessa. Huonoinakin jaksoina tiedostan rakastavani kumppaniani, vaikkei eläminen hänen kanssaan tuntuisi juuri sillä hetkellä erityisen mielekkäältä.

Kaipaan elämään vaihtelua, mutten silti koe ollenkaan mahdottomaksi ajatukseksi, että olisin saman ihmisen kanssa, tätä rakastaen, vielä vuosikymmenien päästä. Tuleehan parisuhteeseen vaihtelua pelkästään sen osapuolten muuttumisen kautta. Ja tällä en tarkoita vain rypistymistä, lihomista ja kaljuuntumista vaan myös henkistä kasvua ja yhdessä sekä erikseen karttuneita kokemuksia kauaskantoisempine vaikutuksineen.

Kaikki ovat varmaan törmänneet jossain yhteydessä, häissä, elokuvissa, rippikoulussa tai uskonnon tunneilla ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen. Tuo raamatunkohta on kaikessa kuluneisuudessaan ja kliseisyydesään minulle läheinen siksi, että koen sen kertovan kauniilla tavalla paljon siitä, millaisena haluaisin rakkauden nähdä.

Korinttilaiskirjeen kyseisessä kohdassa todetaan muun muassa, että rakkaus on kärsivällinen ja rakkaus on lempeä. En koe olevani kovin lempeä ja jokainen minut tavannut tietää, että kärsivällinen en ainakaan ole. Mutta rakkaitani kohtaan olen kuitenkin keskivertoa lempeämpi ja kärsivällisempi. Koenkin rakastamisen tuovan minusta esiin hyviä puolia ja loiventavan ainakin joitain heikkouksiani.

Ensimmäinen parisuhdeyritelmäni, joka ajoittui lukion alkupuolelle, kariutui suhteen toisen osapuolen toimintaan. Hän sotki asiat lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla kuten aloittamalla suhteen toisen kanssa jo seurusteluaikanamme, salailemalla, valehtelemalla ja pettämällä ennen kuin sai aikaiseksi päätettyä suhteemme.

Paljon meni varmasti vielä yleisen kypsymättömyyden ja lapsellisuuden piikkiin. Osasyynsä oli ehkä silläkin, ettei kokemuksia ihmissuhteista, joissa itse olisi tasaveroisena osapuolena mutta silti vastuussa toisesta vielä ollut kertynyt. Ja kyllähän olin jo ennen suhteen rikkoutumista ehtinyt huomata, että seurustelukumppanikseni oli päätynyt lähinnä omien halujensa ja päähänpistojensa mukaan toimiva ja kaikenlaisia sitoumuksia välttelevä yksilö.

Jo aiemmin viittaamassani kohdassa sanotaan myös ettei rakkaus katkeroidu tai muistele kärsimäänsä pahaa. En koe katkeroituneeni, vaikka ensimmäisen parisuhteen mentyä suoraan sanottuna päin helvettiä, suhtauduin pitkään melko skeptisesti parisuhteiden onnistumiseen kohdallani, mistä miehenikin sai varsinkin suhteemme alkuaikoina osansa.

Eron jälkeen hain tapani mukaan syitä itsestäni, persoonastani ja toiminnastani. Laihduin muutamassa viikossa seitsemän kiloa ja nukuin vuorokausia läpeensä. Alun vellomisen jälkeen totesin hoitaneeni oman osuuteni melko hyvin ja osasin antaa ajan kanssa myös toisen osapuolen mokailut anteeksi. Itse asiassa olen useaan otteeseen hämmästellyt sitä, miten täysin voikaan antaa, aikanaan niin paljon loukanneet teot, anteeksi.

Allekirjoitan jossain määrin myös väitteen siitä, ettei rakkaus koskaan katoa. Siis minun tapauksessani ainakaan. Minä saatan muuttua ja valita, haluanko olla rakastamani ihmisen kanssa, jaammeko yhdessä olemisen näkökulmasta riittävästi samoja arvoja tai tulevaisuuden ja nykyisyyden suunnitelmia. Ja rakkauden kohde valitsee toki omalta osaltaan, mitä haluaa ja rakastaako ylipäätään takaisin.

Se että rakastan jotakuta yhä jollain tasolla ei tarkoitakaan sitä, että haluaisin esimerkiksi koskaan olla, satunnaisia tapaamisia tiiviimmin, tekemisissä entisen poikaystäväni kanssa. Pohdin silti ajoittain, mitä hänelle kuuluu ja iloitsen tai huolehdin hänen puolestaan. Kyseisen ihmisen tapauksen ja elämän viimeaikaisten käänteiden valossa olen siis lähinnä huolissani.

Minulla on useampia rakkaita ystäviä enkä koe uusien ystävyyssuhteiden syntymisen syrjäyttävän vanhoja. Harva vanhempikaan kokee esikoisen saavan vähemmän rakkautta toisen lapsen synnyttyä tai toisen, kolmannen tai neljännen lapsen joutuvan tyytymään rakkauden rippeisiin. Rakkautta siis riittää jaettavaksi.

Usein kuulen kuitenkin ympärillä olevien ihmisten tai ympäröivän kulttuurin esittävän ajatuksen siitä, että rakastuessaan vaikkapa toiseen mieheen tai naiseen oman kumppaninsa lisäksi ei rakastukaan myös häneen vaan rakastaa rakkauden tuoreempaa kohdetta puolisonsa sijaan. Ajatus on mielestäni kummallisen, sillä uskon, että voisin rakastaa kahta henkilöä myös romanttisella tavalla. Täysin eri asia on, kestäisikö tunneherkkä pääni kaikkien ”sen tyyppisen” rakastamisen voimistamia oheistunteita kerrottuna kahdella (saati useammalla).

Jollekin mieleni tai minuuteni tasolle rakastaminen on jättänyt jäljen, joka nousee esiin erityisesti alitajunnan kautta. Varsinkin unet ovat oma maailmansa, joiden koen peilaavan paljolti sitä, millaisena kokisin maailman, jos hahmottaisin sen tunteiden ja mielikuvien kautta tottumuksen, järjen ja harkittujen valintojen sijaan.

Näen paljon unia ja niiden vahva emotionaalisuus on välillä jopa kuluttavaa. Ahdistavat ja pelottavat unet saavat minut pois tolaltaan, yöllä heräämisen lisäksi joskus myös seuraavaksi päiväksi. Ja toisaalta positiivisia tunteita käsittelevät unet ovat yhtä lailla voimakkaita. Silloin tällöin rakastamani ihmiset ottavat unessa eri hahmon, kuten minäkin, mutta tunnistan heidät silti heti itsekseen, enkä osaa selittää miten.

Ja toisaalta kaikki joita olen rakastanut romanttisella tasolla, saattavat esiintyä unissani niin, että he saavat edelleen erityisen aseman tunnetasolla. Mieheni on unissa(kin) kaikista rakkain, todennäköisesti jo pelkästään pitkän yhteisen historiamme ja aktiivisessa vaiheessa olevan rakastamisen tähden, mutta kyllä menneidenkin rakkauksien kohdalla tunteeni ovat erilaiset unien muihin henkilöihin verrattuna.

Rakastaminen on minulle hyvin luonnollista, osa sitä kuka olen. Ja toisaalta kaipaan myös vastarakkautta ja rakkauteni kohteen kanssa olemista. Etäsuhteet eivät ole minulle mahdollinen tapa rakastaa. Sillä etäisyys, fyysinen tai henkinen, saavat rakkauteni hiipumaan hiljalleen taustalle, muiden taakse jääneiden rakkauksien seuraksi. Rakkaus ei ehkä katoa, mutta uusi voi viedä mennessään vanhaa vahvemmin.

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa olemme jokainen todella erilaisia. Mielestäni onkin sekä mielenkiintoista että tarpeellista pysähtyä joskus pohtimaan omaa tapaansa rakastaa ja omaa suhtautumistaan rakkauteen – sekä yksilöllisemmällä että yhteiskunnallisemmalla tasolla.

Millaisia merkityksiä liitämme rakkauteen ja rakastammeko rakastamisen itsensä vuoksi vai paikkaammeko jatkuvalla rakastumisen tunteiden hakemisella jotain muuta elämästämme puuttuvaa? Keillä ja kuinka monella on oikeus rakastaa toisiaan ja miten tuon oikeuden tulisi ilmentyä?

Lupaan siteerata raamattua maksimissaan yhdessä postauksessa vuosittain ja olkoon nyt se kerta: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

Kuva on osa Jussi Eerolan häissämme ottamasta kuvasta.

 

Saunavuoro

Olipas mukavaa, että saunavuoromme osui kotiinpaluun illalle. Ei sillä, etteikö reissussakin olisi tullut saunottua joka päivä, mutta kyllä saunominen on helpompaa näin kotimaassa. Tai ainakaan meidän taloyhtiömme saunatilojen ulkopuolella ei ole kattavaa listaa saunomisen vaaroista ja rajoituksista.

Tällainen kyltti siis koristi hotellimme saunaosaston seinää:

Tämän syksyn himotuimmat

Viimeistä kokonaista matkakohteessa vietettävää päivää viedään. Huomenna herätyskello soi aamuyöstä ja suuntaamme lentokentälle. Tänään täytyy siis räpsiä viime hetken kuvia, pakata suurin osa tavaroista ja tipauttaa postikortit laatikkoon.

Loma on sujunut pieniä, oletettavissa olleita jännitteitä lukuun ottamatta leppoisasti emmekä ole koettaneetkaan mahduttaa aikatauluun mitään ihmeellistä. Vaikka lomalla olemmekin ja osittain juuri siksi, olen viihtynyt myös tietokoneen äärellä blogeja lukien, kirjoitellen ja pelaten Plants vs. Zombiesia. Sekä lastenvaateuutuuksien että syysvaatteiden selailu (oman vaatekaapin täydentäminen taka-ajatuksena) ovat niin ikään kuuluneet ajanvietteisiini auringon laskettua, lapsen nukahdettua ja illan viilentyessä.

Silmääni miellyttävien vaatteiden tyyli ei kaikesta päätellen ole muuttunut rajusti useampaan vuoteen, joten vaatevaraston päivittäminen onnistunee helposti muutamalla uudella korulla tai asusteella tai yhdellä isommalla vaatekappaleella. Niille kun löytyy viime vuosina hamstraamistani etnohtavista vaatteista helposti samantyylisiä kavereita.

Iskeekö ketjulikkeisiinkin rantautunut etnoilu vai alkaako se jo ärsyttää?

Kollaasien vaatteet: H&M

Reppu ja reissunainen

Näin lapsen saamisen myötä olen oppinut arvostamaan muutamia asioita aivan uudella tavalla. Arvoon arvaamattomaan ovat nousseet muun muassa lämpimät ulkovaatteet (topattu parkatakki odottaakin jo pakkasia varastossa), järkevät talvikengät (toivottavasti viime talvena hankitut Sorelit kestäisivät vielä muutaman talven) sekä laukku, jonka kantamiseen ei tarvitse uhrata käsiään. Eikä laukku saa estää myöskään kantorepun käyttämistä.

Keltainen Kånkenini alkaa olla kaiken metsissä ja partiokisoissa juoksemisen jäljiltä niin kauhean näköinen, että hankintalistallani on ennemmin tai myöhemmin toinen reppu, ehkä hieman käytännöllisemmällä värillä varustettuna. (Nyyh, liian aikuisen kuuloista joutua asettamaan käytännöllisyys ihanan kirkkauden edelle.)

Koska en edelleenkään ole päässyt eroon neuroosistani, joka estää minua yhdistelemästä kultaisia ja hopeisia yksityiskohtia samaan asuun, haussa olisi reppu, jonka soljet, vetoketjut yms. metalliosat olisivat hopean värisiä.

Lisäksi repun pitäisi olla keskikokoinen tai reilu, sillä raahaan aina mukanani melkoista määrää tavaraa. (Enemmän on enemmän.) Kestävyydestä, puhdistettavuudesta ja ergonomiasta saa plussaa. Jotenkin järjellisissä rajoissa pysyvä hinta on välttämätön edellytys.

Ylemmän kollaasin musta tekonahkareppu on H&M:ltä ja kettureppu on FjällRävenin (liian kallis, mutta ihana). Kaikki muut reput löytyivät Zalandon valikoimista, joiden laajuudesta (myös) reppurintamalla yllätyin positiivisesti.

Oletteko jo päässeet yli ”takaisin alakouluun”-olotiloista, jos käytätte reppua?
Ja mitä ominaisuuksia reppua hankkiessa kannattaisi ottaa huomioon?

P.S. Päivitän Espanjan matkan kuulumisia reaaliaikaisemmin blogin Facebookin ja Pinterestin puolella eli ne kannattaa klikkailla seurantaan tuosta alta.

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Intohimoista, maanantaiden ominaisluonteista ja karkeista

Eilinen oli tyyppiesimerkki päivästä, jona mikään ei suju alkuperäisten suunnitelmien mukaan, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki kuitenkin lutviutuu varsin näppärästi. En ole pitänyt tästä asiasta mitään virallista tilastoa, mutta tuntuisi siltä, että maanantait ovat muita viikonpäiviä todennäköisemmin vähän sinnepäin. Ehkä se kuuluu maanantaiden ominaisluonteeseen viikonlopun ja arkiviikon välisenä rajapintana.

Kalenterini perusteella näytti pitkään siltä, että maanantaina olisi vapaapäivä, jolloin ehtisin tehdä rästiin jääneitä opiskeluhommia, metsästää itselleni tenttikirjan ja siivoilla pikaisesti sekä hakea lapsen hieman tavallistakin aikaisemmin päiväkodista.Sunnuntai-iltana kalenteriin ilmestyi kuitenkin opiskelutapaaminen, joka päätyikin kestämään pitkälle iltapäivään. Onneksi olimme sentään tehokkaita ja saimme alun perin sovitun yhden homman sijaan kaksi projektiamme saatettua lähes kalkkiviivoille.

Eli kotona vallitsee edelleen kaaos, jonka toivon selkiytyvän viimeistään perjantaina, jotta sekasotku ei olisi vastassa odottamassa vielä reissusta kotiin palatessamme. Ja kouluhommia pitänee yrittää tehdä ensi yönä.

Minun piti mennä crossaamaan. Olen käynyt crossaamassa lähes vuoden ja kertaakaan tunti ei ole ollut ihan täynnä. En olekaan jaksanut ilmoittautua tunneille turhan tunnollisesti. Poljin siis kuntosalille huolettomana ja olin ilmoittautumassa tunnille vasta paikan päällä, mutta huomasinkin tunnin olevan täynnä. Tein viikoittaisen liikuntasuunnitelmani toteutumista paikkaavan pikaratkaisun ja soitin veljelleni, joka tuli kanssani potkimaan jalkapalloa ja juoksemaan pikaisen spurttilenkin.

Poljettuani kotiin vaihtaakseni jalkapallokengät jalkaan, huomasin kuvien perusteella tutun näköisen naisen lähestyvän taloamme. Siinä vaiheessa tajusin sopineeni yhteistilauksena tehdyn lastenvaatepaketin luovutuksen seitsemäksi. Mies olikin lähtenyt yllättäen lapsen kanssa appivanhemmille touhuamaan ja asuntomme olisi ollut tyhjillään, elleivät liikuntasuunnitelmani olisi muuttuneet. Eli kahdesta suunnitelmanmuutoksesta huolimatta ainakin yksi sovittu asia toteutui ja onneksi kyseessä oli ainut perheemme ulkopuolisen tahon kanssa sovittu tapaaminen.

Jossain koko ajan muuttuvien suunnitelmien välissä luoviessani eksyin pitkästä aikaa Keravan Filmtowniin useiden metrien mittaisten irtokarkkilaaririvistöjen äärelle. Sen kerran kun ostan irtokarkkeja, suhtaudun intohimoisesti suosikkieni metsästämiseen ja olen todennut paikkakuntamme parhaan valikoiman löytyvän Filmtownista.

Muiden ostamissa karkkipusseissa tai kaupan valmiissa pusseissa ei koskaan toteudu sellainen täydellinen tilanne, jossa mikä tahansa pussista poimimani makeinen olisi minulle mieluinen. Siksi itse kasatun pussin tyhjentäminen on puhdasta nautintoa. Nam.

Kasasin pussiin ja kuviin omia makeissuosikkejani ja ajattelinkin kysyä, löytyisikö teidän suosikkipussistanne samoja herkkuja vai jotain ihan muuta:

Millaisia karkkeja te poimitte pussiinne ja olenko ainut, jolla maanantait muodostuvat usein melko kummallisiksi päiviksi?

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

Miehestä, minusta ja meistä

Kun pyysin lukijoita kertomaan, keitä ruudun toisella puolen on, sain aivan ihania vastauksia. Kiitos niistä. (Ja saa kertoa lisääkin!) Olen koettanut vastailla niin että ehdin keskittyä vastaamiseen ja käydä kurkistamassa myös osan linkittämiä blogeja.

Yksi uusimmista kommenteista, joka kuuluu toistaiseksi kategoriaan ”En ole vielä ehtinyt vastata ajan kanssa” käsitteli osittain sitä, miten olen kuvannut parisuhdetta tai kommentoinut puolisoani.

Sekä aiheeseen menevät että aiheen vierestä sujahtavat kommentit saavat usein ajatuksien pyöränrenkaat heilahtamaan jäätyneen loskan vakiurasta toiselle; Nytkin ryhdyin pohtimaan, millaisella otteella ja tavoilla kuvaan miestäni ja hänen rooliaan arjessamme näin blogin muodossa ja toisaalta reaalimaailman kohtaamisissani. Ja vastaavatko sanomiseni tai kirjoitukseni todellisuutta?

Nousevatko negatiiviset teemat esille isompina vuodatuksina positiivisten asioiden jäädessä mainintojen ja sivuhuomautusten varaan? Olenko liian kyyninen julkaistakseni erikseen postauksia, joissa hehkuttaisin aviopuolisoni kokkaustaitoja, monialaista nohevuutta, mainiota takapuolta, toimintakykyä paniikkitilanteissa ja yleistä erinomaisuutta? Taidan olla, sillä vuosipäiväpostauksenikin oli vain vähän imelä.

Selasin postauksia läpi ja löysin kaksin kappalein kotityöavautumisia, vauva-aikana kirjoitetun parisuhdejuttujen kokoelman, seksipostauksen, kiukkua ja hölmöilyä, univelkoja, omien virheiden myöntämistä, stressisekoilua ja pohdintaa pelaamisesta. 

Toisaalta sitäkin enemmän juttuja yhteisistä harrastuksistareissuista kavereiden luokse, laivoilleterassillekylpylöihinravintoloihin ja rantalomalle. Perheen kanssa touhuamista ja reissaamista sekä hauskanpitoa meille läheisten kanssa. Ja isän sekä pojan yhteisistä touhuista ja heidän välisestään suhteesta iloitsemista.

Iloa, surua, kaiken nielevää väsymystä, huolta… meidän arkeamme ja arjesta karkaamisia sellaisina kuin olen ne kulloinkin kokenut. Oli kyse sitten parisuhteesta tai muista teemoista. En vanhoja postauksia kaivelemallakaan löytänyt erityisiä yllätyksiä – siihen nähden, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli omalla tavallaan todella raskas, vielä raskaampi kuin olisin osannut kuvitella.

Toisinaan mietin, että olisi helppoa olla niitä norppia, joiden sielussa paistaa ikuinen aurinko ja rantakallio on aina lämmin. Niitä joita syvät vedet, salakavalat verkot tai kotipesän murskaavat moottorikelkat eivät pelota ja joille jokainen pilaantunut silakkakin on uusi mahdollisuus. Kaikista itsensä kehittämiseen liittyvistä yrityksistä huolimatta omaa synnynnäistä temperamenttiaan ja lapsuudessa opittuja toiminta- ja ajatusmallejaan voi kuitenkin muuttaa tai häivyttää taka-alalle vain jossain määrin.

Osansa ajoittain synkkenevästä mielestä saavat perheenjäsenet, ystävät ja blogin lukijatkin. Viimeisin liittyy periaatteeseeni kirjoittaa siitä mistä haluan ja vaikka blogissa koetan puida enimmäkseen mukavia asioita, koska niistä elämänikin enimmäkseen koostuu, pääsevät surkeat olotilat, valitukset ja vaikerruksetkin välillä julkaistuiksi teksteiksi asti. Joku sanoo aiheettomaksi ruikutukseksi, toinen realismiksi ja kolmas rehellisyydeksi. Ja jokainen on omalla tavallaan oikeassa.

Näiden ajatuksien harhapolkujen kautta voisin toivottaa hyvää viikonloppua ja siirtyä tuulettamaan opiskelun- ja partiontäyteisen viikon ylikuumentamia aivojani kahden rakkaan pikkumiehen seuraan.

Hyvää viikonloppua kaikille!

P.S. Vanhan blogin puolelle kirjoitettujen postausten kuvat löytyvät kohtuullisella vaivalla hakemalla postauksen otsikolla Googlesta.

P.P.S. Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

 

Täytyy tykätä syksystäkin

Syksystä pitämiselle on oikeastaan monta syytä, jos unohtaa rytinällä alkaneen arjen kiireineen, josta siitäkin enimmäkseen nautin. Itsepä olen vanhemmuuden, opiskelemisen ja harrastukseni valinnut, joten ei parane valittaa.

Syksyn hyviä puolia on kiistatta ensinnäkin väriloisto. Kesän sinisen ja vihreän liitto alkoi jo melkein ällöttää yksitoikkoisuudessaan; Toivotan keltaisen, oranssin ja punaisen hehkun ilomielin tervetulleeksi.

Ja toisekseen viileän kuulaat syyspäivät. Varsinkin tällainen vähäsateinen ja aurinkoinen syksy on ihan huikea ulkoilemisen kannalta. Pitää toivoa, että ensi viikonlopun metsäretkeä suosisi tällainen mainio ilma.

Siinä missä useimmat kaipailevat jo talvitakkeja kellarikomeron tai varaston uumenista, olen vasta viime päivinä kyennyt käyttämään syksytakkejani hikoilematta iltapäivisin itseäni tärviölle. Ollapa vaihtolämpöinen.

Sen lisäksi nihkeät jalkani alkavat pikkuhiljaa sietää nilkkureiden ja saapikkaiden käyttämistä.

Eikä sovi unohtaa huiveja, joista erityisesti ”rakkaushuivin” palaaminen kuvioihin on tuottanut hiljaista tyytyväisyyttä tuijotellessani huivia kaikista ohittamistani heijastavista pinnoista.

Ja iltaisin on ihana ulkoiluttaa koiraa, katsella tähtitaivasta ja kotiin palatessaan sytyttää kynttilä ja unohtaa nurkissa ulisevat pölysusien laumat.

Kävimme kummitäti H:n kanssa ulkoilemassa ja heittelemässä taloyhtiön pihalla kasvavan suuren vaahteran alle kasaantuneita lehtiä.

Jos taloyhtiöllä on syystalkoot tai löydän jostain muualta reippaan kokoisen lehtikasan, aion koirien järjestämien yllätyksien uhasta huolimatta heittäytyä kasaan tänä vuonna. Muutamana vuotena olen aikonut, mutten ole kehdannut.

Pitää kuulkaa ottaa kaikki ilo irti! Ja aina voi vedota siihen, että lapsi haluaa remuta ja kunnollisen vanhemman pitää osallistua riehumiseen. Köh.

P.S. Muistakaa osallistua arvontaan!

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSABLOGILISTALLAFACEBOOKISSAINSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ