Bloggaajakollegion piknik Seurasaaressa

Amma organisoi pääkaupunkireissun vierailukierroksensa kunniaksi blogitapaamisen. Hän kyseli ehdotuksia paikaksi, jossa voisi viettää aikaa ulkona, mutta siirtyä tarpeen tullen myös sateensuojaan.

Mieleeni juolahti Seurasaaressa sijaitseva Kalevalakehto, jossa olimme edellisenä vuonna viettäneet miehen kanssa kahdenkeskeistä piknikkiä tämän syntymäpäivän kunniaksi. (Tai no muutaman yli-innokkaan, lukittua lasiovea jyskyttäneen turistin seurassa.)

Ehdotukseni hyväksyttiin ja koetin tavoittaa jonkun Seurasaarisäätiön työntekijöistä. Molemmat olivat lomalla, joten jouduimme jännittämään ihan viimeisiin päiviin asti tietoa siitä, saisimmeko tilan käyttöömme. Soitin myös museovirastoon. Asiaa selviteltyään, museoviraston työntekijä palasi ystävällisesti asiaan, tosin ilmoittaakseen että Kalevalakehdon avain oli vain Seurasaarisäätiön hallussa, samoin kuin tieto tilan varaustilanteesta.

Bloggaajia alkoi hissukseen ilmoittautua mukaan ja sovimme hoitavamme tarjoilupuolen nyyttäriperiaatteella. Ja paikalle saapui hyvin sekä osaanottajia että ruokaa. Kuusi aikuista lapsineen söivät mustikkapiirakkaa, omenoita, juustokeksejä, patonkia, aurajuustoa ja monen sortin pikkusuolaista sekä joivat epämääräistä mojitobooli-tekelettäni.

Juttelimme niitä ja näitä bloggaamisesta sekä kesän ja syksyn suunnitelmista. Yritimme samalla vahtia, etteivät lapset pistäisi tilaa osasiin ennen sen elokuun lopulle määriteltyä purkupäivää.

Päivän säätila oli harmaa ja tuulinen, mutta uskaltauduimme siitä huolimatta rantakallioille katselemaan maisemia. Saimme seuraksemme pian useita lokkeja, variksen sekä valkoposkihanhia, joille eväistä yli jääneet patonginpalat maistuivat mainiosti.

Oli tosi mukavaa nähdä bloggaajakollegoita, vaikkemme koleasta säästä johtuen päätyneetkään ikinä uimasille Kuutin kanssa. (Eiköhän mökillä ehdi kuitenkin uimaan.)

Tämän kaltaiset tilanteet ovat kaikessa mukavuudessaan tavallaan stressaavia. En niinkään hermoile etukäteen ja tilanteen ollessa päällä toimin suurinpiirtein normaalisi. Mutta jälkikäteen filmi alkaa pyöriä päässä:

Apua, olisikohan niitä lintuja saanut ruokkia, varsinkin kun yksi seurueen jäsenistä ei ollut ihan niiden ylin ystävä?

Auts, nyt kun katsoo muiden kuvia, voi todeta että tuon mekon ja neuleen yhdistelmä saa minut näyttämään 120 kiloiselta!

Vissiin olisi pitänyt katsoa peiliin ennen junamatkaa kotiin. Mustikkapiirakkaa oli nimittäin suupielissä.

Jos on nukkunut edellisellä viikolla huonosti, pitäisi jäädä kotiin, ettei meinaisi nukahtaa jo menomatkalla bussiin tai selittäisi ihan sekavia juttuja, joiden liittymistä muuhun keskusteluun tai jutun pointtiakaan muut eivät voi tajuta.

Olisikohan minun pitänyt hypätä nopeammin ylös bussin penkistä eikä olla puolinukuksissa, etten olisi saanut sen vanhemman rouvan vihoja niskaani?

Ja niin edelleen. Mitään en kadu paitsi aika montaa asiaa.

Vaikka nautin uusien ihmisten tapaamisesta, nostaa se esille sen epävarmuuden, jonka unohdan ollessani tekemisissä minulle hyvin läheisten sukulaisten, ystävien kanssa tai puolisoni kanssa.

Läheisteni osalta minun ei tarvitse punnita jälkikäteen, olenko antanut itsestäni täysin idiootin kuvan, ovathan he pysyneet mukana elämässäni kaikista törttöilyistäni huolimatta. Ja siksi heidän tapaamisensa onkin helppoa kuin hengittäminen.

Toisaalta jos ei poistu mukavuusalueeltaan koskaan, ei kokemusmaailma pääse liiaksi laajentumaan.

Varsinkin uusien ihmisten seurassa toivoisin olevani hillitty ja huoliteltu henkilö, jonka peitevoide ei ole siirtynyt nenästä lapsen puseroon, joka ei sähise hanhille tai kesytä lokkeja. Joka syö hieman kaikkea eikä ainakaan ota mitään lisää. Jonka hampaisiin ei jää mustikkaa ja joka ei koskaan keskeytä muiden lauseita. Mutta kun en ole.

Joten kiitos kaikille seurasta – ja anteeksi.

// Mukana olivat lisäkseni bloggaajat Amma, Iksu, Liv, Sillypäänts ja Tommi K.
Enhän unohtanut ketään?

PS. Taidearvonta on edelleen käynnissä.

Villi & vapaa eli eräs mojitonhakureissu

Laitoin tennarit jalkaan ja kypärän päähän. Jätin lapsen nukkumaan ja miehen pelaamaan koneelle ja luikahdin ulos. Täytyi lähteä kauppaan, sillä tarvitsin raaka-aineita huomisen Kalevalakehdon piknikreissun mojitobooliin. Kun kurvasin pyörällä pois pihasta, tajusin että kello oli melkein yhdeksän. Aika hurjaa, olla ihan yksin liikkeellä niin myöhään!

Hurjuutta tosin hieman laimensi se tosiseikka, että keltaisen sukellusveneeni tarakalla keikkui lastenistuin ja päässäni oli pyöräilykypärä. Eikä mojitobooliinkaan ollut tarkoitus hankkia alkoholia.

Aurinko oli laskussa, taivas vaaleansininen ja sitä pitkin valesi violetteja pilvenriekaleita, joiden auringonpuoleiset alalaidat olivat kullankeltaiset. Lentokoneita laskeutui kohti lentokenttää ylitseni vähän väliä. Kaduilla oli yllättävän paljon väkeä liikkeellä, vähän humalaisia, mutta paljon myös jäätelöiden kanssa käveleviä aikuisia, koiranulkoiluttajia ja kesälomaa viettäviä teini-ikäisiä.

Kiertelin kaupassa kaikessa rauhassa ja nautiskelin siitä, ettei lapsen hermostumista tarvinnut pelätä. Hoidettuani ostokset, kurvasin ohi McDonaldsin, josta leijui herkullinen paistinrasvan tuoksu. Leikittelin ajatuksella, että hakisin itselleni hampurilaisen ja istahtaisin puistoon syömään sitä omaan tahtiini. Tiesin, ettei mies soittelisi perään muuten kuin korkeintaan varmistaakseen, että olen kunnossa.

Keravan Prisman lämpömittari näytti edelleen kahtakymmentä astetta, mutta herkullisia tuoksujakin kuljettanut, vilvoittava iltatuuli teki säästä aivan täydellisen pyöräilyyn. Passasin hampurilaisen, mutta hidastin tahtia, katselin matkan varrella olevia kauniita taloja ja mietin, minkä niistä ostaisin isona.

Vedin syvään henkeä haistaakseni päivällä leikatun ja auringossa lämminneen nurmikon tuoksun. Käännyin kotipihaan ja olin onnellinen. Pyöräilystä, lämmöstä, valoisasta kesäillasta, kotona odottavasta miehestä ja nukkuvasta lapsesta sekä laukussa kuumottavasta leipäjuustosta.

Tämän viikon saldoa ja hermolevon paikka

Silmiä särkee, itkettää ja väsyttää, mutta täytyy kirjata kuluvan viikon tapahtumia ylös ennen kuin ne katovat hapertuneesta päästäni täysin. Paljon on tullut tehtyä ja vaikka kaikki onkin ollut voittopuolisesti mukavaa, täytynee pyhittää yksi päivä ihan vaan olemiselle sillä paikasta toiseen säntäily alkaa hiljalleen viedä veronsa.

Kuvia on tullut räpsittyä vähänlaisesti. Osa on ihan hyviä, suurin osa kylläkin lapsen hermostumisen rajamailla otettuja, tärähtäneitä otoksia, joista välittyy kiire ja vilahtaa kameran nauhassa roikkuvan lapsen pipo.

Maanantaina kävimme ostamassa ison laatikon mansikoita ja jatkoin pyykkisavotan selvittelyä. Ystävämme tuli istumaan iltaa feta-pinaattipiirakan sekä mansikoiden ja jäätelön voimin. Pakastusprosessoin loppuja mansikoita yömyöhään asti (kuten Facebookin puolella seurailevat tiesivätkin).

Tiistaina hyppäsin junaan ja tapasin erään blogin lukijan mielenkiintoisen yhteistyökuvion tiimoilta. Hermostunut lapsi häiritsi keskustelua jonkin verran, mutta tämä nukahtikin rattaisiin heti kun suuntasimme paikalle saapuneen ystäväni S:n kanssa kohti Kallion puistokirppistä. Ja mikä kirpputori siellä meitä odottikaan.

Aivan kauheasti väkeä ja vielä enemmän tavaraa. Koko kukkula täynnänsä vilttejä, taittopöytiä sekä kukkurallisia matkalaukullisia tavaraa. Aikuisten vaatteita ja kenkiä, piensisustustavaraa, kirjoja, lastenvaatteita ja harrastustavaraa. Onnekseni en saanut aikaiseksi nostettua käteistä, joten ostokseni jäivät euron mokkasiineihin. (Ne näkyvät muuten eilisessä takkipostauksessa.)

Keskiviikkona pyöräilin crossingtunnille, päkiät valmiiksi hellinä edellisen päivän kävelylenkeistä. Kuutti oli selvästi ehtinyt jo tutustua lapsiparkin keskiviikkoaamujen vakiohoitajaan, sillä tällä kertaa hoitaja oli vaihtunut ja sekös vasta harmitti. Kunnialla selvittiin kuitenkin ja pikasuihkun sekä -saunan jälkeen poljin kiireellä Keravan asemalle.

Kävimme kahden perhekerhosta tutun äidin ja heidän lapsiensa kanssa kurkistamassa lastenvaatekirpputorin Hakunilassa. Kirpputorilla oli ilahduttavan siistiä ja useita kivoilla kuoseilla varustettuja vaatteitakin löytyi, harmillista kyllä poikkeuksetta liian pienillä kokolapuilla varustettuina.

Kotimatkalla haukkasimme vähän lounasta Tikkurilassa. Junassa poika päätti että kantoliinassa oleskelu saisi riittää ja äitiin piti muutenkin ottaa vähän hajurakoa. Taapero otti ja ylitti junan käytävän, kiipesi viereisen penkkivälin kauimmaiselle penkille ja istui siellä perin tyytyväisenä maisemia katsellen lopun junamatkan. Ei valittamista!

Illalla kävimme vielä vanhempieni luona saunomassa ja syömässä mokkapaloja. Sain myös värjättyä erehdyttävästi pälvikaljua muistuttavan juurikasvuni piiloon.

Eilen kävimme veljeni kanssa uimassa ja söimme miehen tekemiä tomaatti-basilika-vuohenjuustocalzoneja. Mmmhh. Mm.

Illalla piipahdimme appivanhemmilla kastelemassa kukkia ja testaamassa, toimivatko sauna ja grilli varmasti edelleen. Unohdin varanneeni illaksi crossingin, joten pitää korjata tilanne suuntaamalla tänään tunnille.

Aamulla olimmekin jo puistokahvilassa. Lapsi nukkui ison osan kahvilan ajasta kantorepussa viimeöisiä univelkojaan. Ehdin siis mainiosti jutella muiden vanhempien kanssa ja selvittää yhden pusikosta löytyneen matkapuhelimen omistajan henkilöllisyyden ja palauttaa sen omistajansa vanhemmille.

Tänään herra katsokaa napaani pääsee isovanhemmilleen yökylään. Jotenkin itselläni on ollut taas pinna tosi kireällä viime päivinä eikä huumorintaju ole enää riittänyt pojan tihutöiden suhteen sitten ollenkaan. Ehkä rauhallinen ilta, yö ja aamu riittävät nollaamaan vitutu… ärsytyksen.

Ja viimeöisen neljän heräämisen väsyttämä mieskin saa nukkua rauhassa. Mikähän siinä muuten on että kun pyydän miestä noin kerran kahdessa kuukaudessa hoitamaan mahdolliset yöheräämiset ja aamun aikaisimmat tunnit, jotta saisin nukkua kerrankin kahdeksaan, lapsi heräilee aivan satavarmasti yön aikana tavallista useammin?

Rentouttavaa ja tasoittavaa viikonloppua toivottavat
Norppaemo & Kuutti

 

Lyhyt järviluonnosta nauttimisen opas

Katsele maiseman muuttumista rantakiveltäsi. Näe pikkukalojen pomppivan tyynen veden pinnalla. Isompi hauenpuikula loiskauttaa kaislikossa.

Työnnä soutuvene vesille. Ota mukaan veli ja serkkupoika. Sinun ei todennäköisesti tarvitse soutaa. Makaa veneen keulassa. Katsele kalastavia, sukeltavia ja veden pinnasta hyönteisiä pyydystäviä lintuja.

Ihastele kauniita, hoidettuja, kodikkaita asumuksia tai sure hiukan hylättyinä rapistuvia taloja. Kurkistele rantapelloilla laiduntavia eläimiä.

Saa kalaa.

Sauno, vilvoittele, sauno lisää. Sauno rauhassa ja pitkään vaikka menisikin myöhäiseksi.

Käy uimassa. Vaikka vesi tuntuisikin aluksi viileältä, muuttuu se jo muutaman uintivedon jälkeen lämpimäksi, kantavaksi, pehmeäksi suojaksi ympärilläsi.

Nauti, hiljenny, hidasta. Löydä sisäinen norppasi.

 

Ikäkriisin paikka?

Ensi vuonna täytän kaksikymmentäviisi vuotta. Se on aika paljon. Neljäsosa vuosisadasta. Tiettyjen maiden elinajanodotteen näkökulmasta lähestyisin keski-ikää. Ja toisaalta tunnen itseni hetkittäin vielä paljon vanhemmaksi. Olen tuntenut itseni oikeastaan aina ikäistäni vanhemmaksi, mutta lapsen saamisen jälkeen tunnen vanhentuneeni (fyysisen vanhenemisen lisäksi) myös henkisesti entisestään.

Olen jo pitkän aikaa ajatellut että haluaisin saavuttaa tietyt asiat ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tavoitetilanteessa asuisin silloin omistusasunnossa, minulla olisi tutkinto joko yliopistolta tai ammattikorkeakoulusta, olisin naimisissa ja minulla olisi kaksi lasta. Tavoitteeni saavuttaakseni minun pitäisi valmistua ja saada toinen lapsi seuraavan kuuden vuoden aikana. Ei siis mikään mahdottomuus. Mutta silti tuntuu siltä, etten ole ikääni nähden saanut paljonkaan aikaiseksi.

Jutellessani eilen ystäväni kanssa hän kertoi yhteisen ystävämme pohtineen, miten kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat pitkissä parisuhteissa ja osalla on lapsiakin. Hänestä tuntuu, että hän on jotenkin jäljessä sillä saralla ja minusta taas tuntuu että olen opiskelujen ja töiden suhteen jälkijunassa: Kaikki kaverit valmistuvat ympärillä nopeasti tai hitaasti, mutta ainakin varmasti ja saavat mielenkiintoisia työpaikkoja. Minä haahuilen opiskelualasta toiseen, teen välissä pidempiä jaksoja töitä ja kaiken kukkuraksi saan vielä lapsen kesken opintojen.

Tuntuu että naisia muistutetaan nykyään turhankin usein siitä, että täytyy valmistua ja saada työpaikka ennen kuin saa lapsia. Sillä sitten kun mies saa tarpeekseen huutavasta lapsesta, piimälle haisevasta, väsyneestä puolisostaan ja tämän roikkuvista rinnoista, nainen lapsineen jää muuten ihan tyhjän päälle.

Ehkä olen naiivi, mutta mielestäni elämää ei voi suunnitella aina siten, että omalla erillisellä tilillä pitäisi olla säästössä puolen vuoden asuntolainan lyhennykset siltä varalta että mies karistaa kissanhiekat sukanpohjistaan. Ja onneksi minulla on myös kokemusta siitä, että mukavia ja mielekkäitä työpaikkoja voi saada myös ilman ylioppilastodistusta kummallisempaa tutkintoa.

Aihe nousee esille satunnaisissa keskusteluissa puolituttujen kanssa, kun he kysyvät, mihin töihin palaan hoitovapaan jälkeen. Kun käy ilmi, etten ole edes valmistunut, he kysyvät usein ikääni. Seuraava kysymys onkin, mitä ihmettä olen puuhannut lukion jälkeen, jos en ole valmistunut vieläkään. Jos vastaan opiskelleeni vähän ja työskennelleeni paljon, saan usein osakseni kummastuneita katseita ja silmien pyörittelyä.

Olen koettanut tehdä omassa elämässäni sellaisia päätöksiä että ne ovat tuntuneet sen hetkisen elämäntilanteen kannalta oikeilta. Asia on johtanut toiseen ja nyt elän tällaista elämää. Se tuntuu oikealta ja olen suurimman osan ajasta onnellinen, joten tuskinpa olen valinnut matkan varrella täysin väärinkään.

En tiedä, onko edes mahdollista elää elämäänsä niin, ettei olisi tehnyt jossain vaiheessa jotain ”väärässä järjestyksessä”. Joko enemmistön, itsensä tai ainakin jonkun omaan elämään kiinteästi liittyvän ihmisen mielestä.

Toivoisin kuitenkin yleisessä ajattelussa ja julkisessa keskustelussa enemmän tilaa erilaisille tavoille ja marssijärjestyksille kunkin oman elämän järjestämisen suhteen. Olisi erikoista, jos monimuotoisilla taustoilla, tavoitteilla ja haaveilla varustetut ihmiset saisivat toiveensa mahdutettua tiukasti määriteltyyn suoritusjärjestykseen.

Tuntuuko teistä ikinä siltä, että ympäristö asettaa teille paineita
opiskelujen, töiden tai muiden elämän osa-alueiden suorittamiseen tietyllä tavalla tai jossain määrätyssä vaiheessa?

Vertaatteko omaa ”etenemistänne” elämässä muihin
ja millaisia ajatuksia se herättää?

Kuvat ovat osa ystäväni kuvataidekoulun lopputyötä. Ne on otettu muistaakseni vuonna 2006. Asuna toimivat varastomuovi ja kanaverkosta pujoteltu korsetti.

Kotirouvan tunnustukset

Vaikken oikeastaan mikään kotirouva olekaan. Eilen vain tuntui taas hyvältä löytää se minulle ominainen olemisen tila ja vire, jossa rutiininomaisten ja välttämättömien asioidenkin tekeminen tuo tyytyväisyyttä ja antaa energiaa eikä vie sitä.

Tuntui mukavalta nousta seitsemän aikoihin lapsen kanssa ylös, lajitella reissupyykkejä, tyhjentää tiskikonetta, hoitaa omaa osuuttaan viikkosiivouksesta, leipoa raparperipiirakkaa ja lähteä sitten siistimmin pukeutuneena kurkistamaan ystävän uutta asuntoa.

En tiedä, olenko jotenkin yksinkertainen, mutta tiettyjen kotiaskareiden tekeminen on mielestäni suurimman osan ajasta ihan mukavaa. Pyykkien levittäminen esimerkiksi, varsinkin kestovaippapyykin, sillä vaippojen kuoret, imut ja lisäimut saa säännöllisten kokojensa ja -muotojensa vuoksi ripustettua sotilaallisen suoriin riveihin.

Viimeisen päälle viikatut vaatepinot, mankeloidut lakanarullat ja siisteissä pinoissa hyllyillä nököttävät lautaset saavat tämän kotikissan kehräämään. Jääkaapin tai uunin putsaaminen, ruokailuvälinelokerikkojen tai pyykinpesukoneen pesuainelokeron peseminen aina välillä eivät houkuttele, mutta kun puuhaan on tarttunut, tulee sen tekemisestä ja loppuun saattamisesta voittajafiilis.

Ja kun kotona näyttää ja tuoksuu puhtaalta, yksikään pölykoira ei hetkeen uskalla näyttää viiksikarvaansakaan, pään voi painaa vienosti pesuaineen tuoksuiseen tyynyliinaan ja keittiön kaapinovet kiiltävät puhtauttaan, nukahdan onnellisena sateen ropinaan.

Kotoilu saattaa olla nouseva trendi, mutta sillä viitataan harvoin kaikille tuttuihin kotiaskareihin. Ennemminkin palkataan siivooja tai viedään pyykit pesulaan, jotta aikaa jäisi itse poimittujen kanttarellien säilömiseen etikkaliemeen, sohvanpäällisen virkkaamiseen tai puutarhakaluston nikkaroimiseen vanhoista aidanseipäistä.

Kodin perussiivous, kauluspaitojen silittäminen, vaatteiden viikkaus, pohjaan palaneen keiton jynssääminen kattilan pohjasta, roska-astioiden tai -vaunun kuuraaminen, kuka niitä nyt haluaisi tehdä? Ei niissä ole mitään hohtoa tai mieltä. Ne ovat vain painostavia vaatimuksia, joihin on pakko tarttua joskus, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kodista huolehtiminen halutaan ulkoistaa mahdollisimman pitkälti, jotta tilaa ja aikaa jäisi koko ajan monimutkaisempien askartelu- ja käsityöperformanssien toteuttamiselle.

Minulla ei ole mitään varsinaista filosofiaa tai eetosta asian suhteen. Koen kuitenkin, että minulle kotoilu on juuri perusasioista huolehtimista. Haluan kunnioittaa itseäni ja kotiani pitämällä kotini mahdollisimman järjestyksessä ja siistinä, tekemällä kotityöni edes useimmiten hyvillä mielin ja antamalla työlleni sille kuuluvan arvon. En paperilla tai laskemalla, paljonko saman työn teettäminen muilla maksaisi. En edes odottamalla kiitosta tai huomionosoituksia kanssaeläjiltäni vaan ennen kaikkea omassa mielessäni.

En koe että omien vaatteideni peseminen, sotkujeni siivoaminen tai ruokani laittaminen tekisi minusta yhtään typerämpää ihmistä. Se ei ole tällä hetkellä täysin kustannuskysymyskään. Joitain kodinhoidollisia tehtäviämme olisi kenties mahdollista ulkoistaa penniä venyttämällä.

Olisihan siinä puolensa, että lukuiset vuorokaudessa kodinhoidolle omistamani tunnit olisivat yhtäkkiä vapaasti käytettävissä mihin tahansa, mutten tiedä, tekisikö se minua yhtään onnellisemmaksi. Ai miksi? Koska minä kaipaan niin sanotun rehellisen työn tekemistä, mielellään päivittäin. Oli se sitten imuroimista, tomuttamista, halkojen pinoamista tai nyrkkipyykkäämistä.

Siinä missä kuulee usein sanottavan, että ihminen on onnellinen, kun saa tehdä työtä puutarhassa, sanoisin ei-ulkoilmaihmisenä että ihminen on onnellinen, kun saa tehdä työtä kotona. Päättyköön sekavahko ja hivenen univelkainen tunnustukseni siihen.

PS. Yhdessä kuvista vilahtavasta lounaasta vastasi jälleen totuttuun tapaan mies, jonka työpanosta ruoka-arkemme pyörittämisessä arvostan suuresti. Röyh.

 

Tarpeellisuuden ihanuudesta ja rasittavuudesta

Raskausaikana näin unta, jossa lapseni kutsui omaa äitiäni ”äidiksi” ja unessa se sai minut kiukkuiseksi. Ehkä pääni valmisteli minua jo silloin rooliin, jossa olisin aluksi lapseni silmissä erityisasemassa muihin häntä hoitaviin aikuisiin verrattuna (tämän isää lukuun ottamatta).

Pikkuvauva-aikaa lukuun ottamatta en ole kokenut olevani ainut lapselle kelpaava hoitaja tai hänen kaipaavan yksinomaan äitinsä huomiota. Siinä missä monet ovat kokeneet lapsen tarvitsevuuden ja äitiin takertumisen jopa ahdistavana, on lapsemme kelpuuttanut lähes aina minut ja isänsä tasa-arvoisesti ensisijaisiksi huoltajikseen. Mitä vanhemmaksi lapsi on kasvanut, sen tärkeämmän roolin myös lähipiirin muut aikuiset ovat ottaneet.

Olemme siinä onnellisessa asemassa että olemme voineet tavata vanhempiamme ja useimpia sisaruksiamme niin usein ettei lapsemme ole missään vaiheessa pahemmin ujostellut tai vierastellut heitä. Suurimman osan ajasta isovanhemmat kelpaavatkin hoitajiksi jopa omia vanhempia paremmin – vain pelästyneenä ja rättiväsyneenä äidin tai isän syli alkaa tuntua parhaimmalta ajatukselta.

Kuuntelen joskus sellaisten tuttavien kokemuksia, jotka ovat olleet enimmän osan ajasta lapsen kanssa kahdestaan kotona vailla säännöllisiä kontakteja lapselle tuttuihin aikuisiin – usein pitkälti olosuhteiden pakosta. Jos lapsen toinen vanhempi (näissä tapauksissa isä) on asunut samassa taloudessa, hän on tehnyt pitkää työpäivää ja ollut muutenkin paljon poissa kotoa. Sukulaiset ja läheiset ystävät asuvat kaukana. Lapsi on usein hyvin kiintynyt äitiinsä ja muiden hoiviin jääminen on hankalaa.

Hetkittäin kadehdin sitä että olisin ainut aikuinen, jonka lapsi kelpuuttaa hoitajakseen, tämän huomion ja kiintymyksen keskipiste, mutten oikeasti kuitenkaan ajattele niin. Minusta useampi lapselle läheinen, tuttu ja tärkeä aikuinen on rikkaus, jos siihen on mahdollisuus.

Kun lapselta saa erityishuomiota vain silloin tällöin, tämän käpertyessä syliin väsyneenä tai tullessa hakemaan lohtua kaatumisen tai kiellosta harmistumisen vuoksi, se tuntuu mukavalta. Lapsen kiintymyksen ilmaisemisen tavat kehittyvät varmasti muun kasvun ja kehityksen rinnalla. Ehkä silloin saan äitinä hieman erityisiä huomionosoituksia.

Niin tai näin koen tällä hetkellä saaneeni tässä asiassa mansikat kakun päältä:
Lapsi osoittaa kyllä kiintymystään, mutta hyväksyy hyvillä mielin myös muut läheiset hoitajikseen. Uskon että tilanne on hyvä meille molemmille. Lapsella on tarvittaessa tälle turvallisia ja rakkaita hoitajia ja minä pääsen välillä muihin hommiin vailla huonoa omatuntoa.

Äiti- ja lapsikavereita puistokahvilassa

Menimme eilen hieman etuajassa ihan (talomme takaisen) metsikön toisella puolella sijaitsevaan isoon leikkipuistoon. Tarkoituksena oli kuvata lapsen touhuja niin, ettei taustalla vilisisi vielä muiden lapsia ja puisto olikin vielä ihan tyhjillään.

Emme käy leikkipuistossa montakaan kertaa viikossa, sillä ulkoilemme usein isovanhempien pihoilla, läheisissä metsiköissä tai vaunulenkkejä tehden. Leikkipuiston kiipeilytelineisiin ja keinuihin sännätään siis vielä innolla.

Lähipuistossamme järjestetään kesän ajan MLL:n puistokahvilaa. Puistokopin toinen puolisko muuttuu pieneksi kahvihuoneeksi ja leluvarastosta saa ottaa käyttöön työntökärryjä, potkumopoja, nukenvaunuja, hiekkaleluja ja jos jonkinlaisia muitakin ulkoleluja. Hauskaa, kaupungin viihtyvyyttä lisäävää, perheiden sosiaalisia verkostoitumista tukevaa ja yhteisöllisyyttä parantavaa toimintaa kaiken kaikkiaan!

Olen kuullut monilta tuttavilta kauhutarinoita leikkipuistojen pienistä sisäpiireistä, toisten valintoja kritisoivista kyttääjä-äideistä ja muiden lapsia pahoinpitelevistä, kurittomista kauhukakaroista, mutta täytyy sanoa etten ole näiden tyypittelyjen mukaisiin hahmoihin törmännyt vielä koskaan.

Osa puistokahvilaan kokoontuvista äideistä (ja isistä) lapsineen on tuttuja jo sisällä pidetyn perhekahvilan ajoilta. Joten ehkä olenkin itse osa sisäpiiriä. Todennäköisemmin puistoon on kuitenkin osunut mukavia, kaikille tasapuolisesti juttelevia, täyspäisiä ihmisiä, jollaisia suurin osa kaikista ihmisistä kaikkialla oletettavasti onkin.

Meillä on ollut puistokahvilassa aina todella hauskaa, vaikken kahvia juokaan. Kuutti on viihtynyt enimmäkseen omissa touhuissaan ja olen saanut itse istahtaa ja hengähtää hetkeksi sekä vaihtaa kuulumisia. Muutamien ikätovereideni kanssa olen ollut tekemisissä myös kahvila-ajan ulkopuolella; Opiskelujen jatkuessa ja lapsen kotihoidon päättyessä heihin olisi mukavaa pitää yhteyttä jatkossakin.

Puistossa remuaminen, juokseminen, kiipeileminen, uusilla ulkoleluilla leikkiminen sekä isompien lapsien leikkien seuraaminen ja välillä mukaankin meneminen on aina niin väsyttävää että koko aamupäivän touhujen jälkeen poika on kyllä ihan lopussa ja kypsä päiväunille. Tämä nukahti kerran perhekahvilassa pöydän alle päiväuniajan lähestyessä ja eilen oli lähellä, ettei uni tullut puiston hiekkakentälle. Raasu.

Suosittelen kyllä lämpimästi selvittämään, löytyykö omalta paikkakunnaltanne tai asuinalueeltanne kaupungin tai jonkin yhdistyksen järjestämää puistokahvilatoimintaa. Meillä on ainakin ollut kivaa ja kavereita on löytynyt niin äidille kuin lapsellekin.

 

Kesä kaikilla, onni useimmilla

Kesä kuumottaa ihan todella. Ja siitä koetamme nauttia parhaamme mukaan.

Vanhempien takapihan terassilla lämpötila oli ollut varjossa tänään 28 astetta. Kuulostaa kivalta, mutta asuntomme lämpölukemaa en haluakaan tietää. Se ei nimittäin kuulostaisi ollenkaan yhtä mukavalta…

Viime yönä lapsemme heräsi neljä tai viisi kertaa ja nukkui kaiken kaikkiaan kevyesti ja kieriskeli sängyssään hikisenä. Asuntoomme ei saa läpivetoa, sälekaihtimien pitäminen kiinni suojaa vain jonkin verran kuumuudelta eikä ilmastointia ole. Hautovan kuuman ilman kierrättäminen tuulettimilla nurkasta toiseen ei testatusti auta yhtään mitään. Tiedossa on siis levottomia öitä niin lapselle kuin vanhemmillekin pahimman helleaallon taittumiseen asti.

Jotenkinhan tässä helteessä pitää koettaa vilvoittautua. Pihalla oleilu ja polskiminen auttavat jonkin verran ja vesileikkimahdollisuutemme ovat laajentuneet uimahallissa, Kuusijärven rannalla ja mökillä oleilusta myös isovanhempien takapihoille;
Ensin pojan toiset isovanhemmat innostuivat hankkimaan kahluualtaan pihalleen ja nyt sellainen komeilee toistenkin isovanhempien pihalla. Uskoisin, ettei lapsellamme ole mitään valittamisen aihetta asiasta – ja investoinnin suuruuteen nähden ilo lienee reippaasti isompi.

Aamupäivän crossingtunnilla oli lisäkseni yksi osallistuja ja hänetkin jouduimme kyselemään tunnille mukaan kuntosalin puolelta. Helteessä kuntokeskukselle polkeminen oli sen verran hikistä puuhaa, etten ihmettele ollenkaan, jos suurin osa lomalaisista tai aamupäivävapaista nauttivista oli suunnannut rannalle tai puun alle lukemaan ohjatulle tunnille lähtemisen sijaan.

Kuutin lapsiparkkeilu meni ihan hyvin. Kotimatkalla annoin järkyttävässä hiessä uidessani periksi ja koukkasin matkan varrelle osuvaan Lidliin (ilmastointi!) ostamaan muutaman paketin jäätelöä sekä mansikoita. Hyvä että kävin, sillä sain kaupan viileydessä viivytellessäni puhelun, josta kävi ilmi että ystäväni aikoi tulla yllätysvierailulle. Olipa jotain muutakin tarjottavaa kuin verigreipinpuolikkaita ja ruisleipää!

Nyt on kyllä pakko lähteä täältä hornankattilasta vanhemmilleni. Siis heti kun helteeseen lenkille uskaltautunut mies palaa lapsen kanssa. Koiraa tämä ei sentään raahannut mukaan läkähtymään. Se ei ole muutenkaan ollut näillä lämpötiloilla erityisen innokas liikkumaan pidempiä matkoja.

Mahtuisinkohan itsekin makaamaan piha-altaaseen?

Kaunista, järjestelmällistä ja herkullista… arkea

Olen sikäli hankala ihminen että voin rumassa elinympäristössä pidemmän päälle kehnosti. Ja vastaavasti esteettisesti miellyttävät värit, kalusteet ja asiat tuovat harmaimpaankin arkipäivään iloa ja energiaa. (Rumuus on toki täysin subjektiivinen kokemus. Toisen mielestä ruma esine voi olla toiselle kauan etsitty aarre.) Olisin muuten saattanut tulla vanhempainloman ja hoitovapaan aikana hulluksi, jos olisin joutunut nököttämään sisällä rumana pitämässäni asunnossa.

Tänään päätin ottaa pitkällä putkella varustetun kameran käsittelyyni ja räpsiä muutamia kuvia kotimme yksityiskohdista. Lienee tarpeetonta todeta, että sen muutamista pikkuvirheistä ja vähäisistä neliöistä huolimatta pidän kodistamme kovasti.

Kameralle tallentui…

Jääkaappiin unohtuneiden raaka-aineille uuden käyttökohteen keksimisprosessi. (Niille haettiin sopivaa ruokaa eli muutakin käyttöä kuin upouuden keittiöalusen päällä kuvattavana olemista.*)

Lahjaksi saatuja, vauvan leluiksi harvinaisen kauniita, Sofie-kirahveja, joita saimme hauskasti kaksin kappalein. (Voidaankin ehkä todeta lähipiirini arvanneen ettei kauneuden kaipuuni katoa lapsen saamisen myötä.)

Taaperon touhuamista minikeittiössään Porvoon reissulta ostettujen puisten kananmunien ja uuden tiskiharjansa kanssa.

Vanhan, korutelineeksi muutetun ikkunankehyksen täyttävää korupaljoutta.

Vaatekaapin ahtautta helpottamaan hankittu vaaterekki, josta on kiva katsella ja selata vaatekokoelmaansa, pohtien mitä pukisi päällensä.

Mahanrapsutuksia kaipaava, tapansa mukaan erittäin älykkään näköinen maatiaiskissa.

Valokuvaseinä, jossa on kehystettynä niin elämiemme kohokohtia kuin arkisempiakin hyviä hetkiä. Olen pitänyt valokuvien ottamisesta ja katselemisesta lapsesta asti. Pidän niiden tavasta säilöä muistoja ja lyhyiden hetkien tunnelmia. Siitä syystä valokuvat ovat iso osa tätä blogiakin.

Eräästä työpaikastani saatu Ivana Helsingin käsilaukku, joka ei voisi olla yhtään enempää tyyliseni tai väriseni. Se on vain yksinkertaisesti ihana.

Vuosia sitten tekemäni grafiikantyö. Olen pyöritellyt pienen ikuisuuden mielessäni ajatusta toisesta tatuoinnista, jossa olisi lintuaihe kuten ensimmäisessäkin tatuoinnissani. Aihe ja paikka ovat pysyneet toiveissani samoina niin pitkään että enää puuttuisi vaan tatuoinnin piirtäminen kunnolla loppuun ja rahojen kasaaminen sitä varten.

Kuutin potkuauto, jolla tämä on päässyt ajelemaan vasta ihan hiljattain, jalkojen ylettäessä viimein lattiaan asti.

Purkkeja, purnukoita ja vaimon kuva – sekä tämän piirustustarvikkeita, miehen työpöydällä.

Ja miehen lounaaksi kokkaamia artisokkapestoleipäsiä, joiden täytteessä oli ilmeisten artisokansydämien ja peston lisäksi tuoretta basilikaa, oliiviöljyä, parmesaaniraastetta, suolaa ja mustapippuria. Päälle vielä vähän paistettua halloumia ja voi että oli hyvää!

* Meneekö muuten Ella F.:n mielestä liiaksi Suvi sur le vif:in puolelle? Heheh.