Amma organisoi pääkaupunkireissun vierailukierroksensa kunniaksi blogitapaamisen. Hän kyseli ehdotuksia paikaksi, jossa voisi viettää aikaa ulkona, mutta siirtyä tarpeen tullen myös sateensuojaan.
Mieleeni juolahti Seurasaaressa sijaitseva Kalevalakehto, jossa olimme edellisenä vuonna viettäneet miehen kanssa kahdenkeskeistä piknikkiä tämän syntymäpäivän kunniaksi. (Tai no muutaman yli-innokkaan, lukittua lasiovea jyskyttäneen turistin seurassa.)
Ehdotukseni hyväksyttiin ja koetin tavoittaa jonkun Seurasaarisäätiön työntekijöistä. Molemmat olivat lomalla, joten jouduimme jännittämään ihan viimeisiin päiviin asti tietoa siitä, saisimmeko tilan käyttöömme. Soitin myös museovirastoon. Asiaa selviteltyään, museoviraston työntekijä palasi ystävällisesti asiaan, tosin ilmoittaakseen että Kalevalakehdon avain oli vain Seurasaarisäätiön hallussa, samoin kuin tieto tilan varaustilanteesta.
Bloggaajia alkoi hissukseen ilmoittautua mukaan ja sovimme hoitavamme tarjoilupuolen nyyttäriperiaatteella. Ja paikalle saapui hyvin sekä osaanottajia että ruokaa. Kuusi aikuista lapsineen söivät mustikkapiirakkaa, omenoita, juustokeksejä, patonkia, aurajuustoa ja monen sortin pikkusuolaista sekä joivat epämääräistä mojitobooli-tekelettäni.
Juttelimme niitä ja näitä bloggaamisesta sekä kesän ja syksyn suunnitelmista. Yritimme samalla vahtia, etteivät lapset pistäisi tilaa osasiin ennen sen elokuun lopulle määriteltyä purkupäivää.
Päivän säätila oli harmaa ja tuulinen, mutta uskaltauduimme siitä huolimatta rantakallioille katselemaan maisemia. Saimme seuraksemme pian useita lokkeja, variksen sekä valkoposkihanhia, joille eväistä yli jääneet patonginpalat maistuivat mainiosti.
Oli tosi mukavaa nähdä bloggaajakollegoita, vaikkemme koleasta säästä johtuen päätyneetkään ikinä uimasille Kuutin kanssa. (Eiköhän mökillä ehdi kuitenkin uimaan.)
Tämän kaltaiset tilanteet ovat kaikessa mukavuudessaan tavallaan stressaavia. En niinkään hermoile etukäteen ja tilanteen ollessa päällä toimin suurinpiirtein normaalisi. Mutta jälkikäteen filmi alkaa pyöriä päässä:
Apua, olisikohan niitä lintuja saanut ruokkia, varsinkin kun yksi seurueen jäsenistä ei ollut ihan niiden ylin ystävä?
Auts, nyt kun katsoo muiden kuvia, voi todeta että tuon mekon ja neuleen yhdistelmä saa minut näyttämään 120 kiloiselta!
Vissiin olisi pitänyt katsoa peiliin ennen junamatkaa kotiin. Mustikkapiirakkaa oli nimittäin suupielissä.
Jos on nukkunut edellisellä viikolla huonosti, pitäisi jäädä kotiin, ettei meinaisi nukahtaa jo menomatkalla bussiin tai selittäisi ihan sekavia juttuja, joiden liittymistä muuhun keskusteluun tai jutun pointtiakaan muut eivät voi tajuta.
Olisikohan minun pitänyt hypätä nopeammin ylös bussin penkistä eikä olla puolinukuksissa, etten olisi saanut sen vanhemman rouvan vihoja niskaani?
Ja niin edelleen. Mitään en kadu paitsi aika montaa asiaa.
Vaikka nautin uusien ihmisten tapaamisesta, nostaa se esille sen epävarmuuden, jonka unohdan ollessani tekemisissä minulle hyvin läheisten sukulaisten, ystävien kanssa tai puolisoni kanssa.
Läheisteni osalta minun ei tarvitse punnita jälkikäteen, olenko antanut itsestäni täysin idiootin kuvan, ovathan he pysyneet mukana elämässäni kaikista törttöilyistäni huolimatta. Ja siksi heidän tapaamisensa onkin helppoa kuin hengittäminen.
Toisaalta jos ei poistu mukavuusalueeltaan koskaan, ei kokemusmaailma pääse liiaksi laajentumaan.
Varsinkin uusien ihmisten seurassa toivoisin olevani hillitty ja huoliteltu henkilö, jonka peitevoide ei ole siirtynyt nenästä lapsen puseroon, joka ei sähise hanhille tai kesytä lokkeja. Joka syö hieman kaikkea eikä ainakaan ota mitään lisää. Jonka hampaisiin ei jää mustikkaa ja joka ei koskaan keskeytä muiden lauseita. Mutta kun en ole.
Joten kiitos kaikille seurasta – ja anteeksi.
// Mukana olivat lisäkseni bloggaajat Amma, Iksu, Liv, Sillypäänts ja Tommi K.
Enhän unohtanut ketään?
Laitoin tennarit jalkaan ja kypärän päähän. Jätin lapsen nukkumaan ja miehen pelaamaan koneelle ja luikahdin ulos. Täytyi lähteä kauppaan, sillä tarvitsin raaka-aineita 
Silmiä särkee, itkettää ja väsyttää, mutta täytyy kirjata kuluvan viikon tapahtumia ylös ennen kuin ne katovat hapertuneesta päästäni täysin. Paljon on tullut tehtyä ja vaikka kaikki onkin ollut voittopuolisesti mukavaa, täytynee pyhittää yksi päivä ihan vaan olemiselle sillä paikasta toiseen säntäily alkaa hiljalleen viedä veronsa.
Maanantaina kävimme ostamassa ison laatikon mansikoita ja jatkoin pyykkisavotan selvittelyä. Ystävämme tuli istumaan iltaa feta-pinaattipiirakan sekä mansikoiden ja jäätelön voimin. Pakastusprosessoin loppuja mansikoita yömyöhään asti (kuten Facebookin puolella seurailevat tiesivätkin).
Tiistaina hyppäsin junaan ja tapasin erään blogin lukijan mielenkiintoisen yhteistyökuvion tiimoilta. Hermostunut lapsi häiritsi keskustelua jonkin verran, mutta tämä nukahtikin rattaisiin heti kun suuntasimme paikalle saapuneen ystäväni S:n kanssa kohti Kallion puistokirppistä. Ja mikä kirpputori siellä meitä odottikaan.
Keskiviikkona pyöräilin crossingtunnille, päkiät valmiiksi hellinä edellisen päivän kävelylenkeistä. Kuutti oli selvästi ehtinyt jo tutustua lapsiparkin keskiviikkoaamujen vakiohoitajaan, sillä tällä kertaa hoitaja oli vaihtunut ja sekös vasta harmitti. Kunnialla selvittiin kuitenkin ja pikasuihkun sekä -saunan jälkeen poljin kiireellä Keravan asemalle.
Kotimatkalla haukkasimme vähän lounasta Tikkurilassa. Junassa poika päätti että kantoliinassa oleskelu saisi riittää ja äitiin piti muutenkin ottaa vähän hajurakoa. Taapero otti ja ylitti junan käytävän, kiipesi viereisen penkkivälin kauimmaiselle penkille ja istui siellä perin tyytyväisenä maisemia katsellen lopun junamatkan. Ei valittamista!
Illalla kävimme vielä vanhempieni luona saunomassa ja syömässä mokkapaloja. Sain myös värjättyä erehdyttävästi pälvikaljua muistuttavan juurikasvuni piiloon.
Eilen kävimme veljeni kanssa uimassa ja söimme miehen tekemiä tomaatti-basilika-vuohenjuustocalzoneja. Mmmhh. Mm.
Ja viimeöisen neljän heräämisen väsyttämä mieskin saa nukkua rauhassa. Mikähän siinä muuten on että kun pyydän miestä noin kerran kahdessa kuukaudessa hoitamaan mahdolliset yöheräämiset ja aamun aikaisimmat tunnit, jotta saisin nukkua kerrankin kahdeksaan, lapsi heräilee aivan satavarmasti yön aikana tavallista useammin?
Saa kalaa.
Sauno, vilvoittele, sauno lisää. Sauno rauhassa ja pitkään vaikka menisikin myöhäiseksi.
Käy uimassa. Vaikka vesi tuntuisikin aluksi viileältä, muuttuu se jo muutaman uintivedon jälkeen lämpimäksi, kantavaksi, pehmeäksi suojaksi ympärilläsi.
Kuvat ovat osa ystäväni kuvataidekoulun lopputyötä. Ne on otettu muistaakseni vuonna 2006. Asuna toimivat varastomuovi ja kanaverkosta pujoteltu korsetti.
Minulla ei ole mitään varsinaista filosofiaa tai eetosta asian suhteen. Koen kuitenkin, että minulle kotoilu on juuri perusasioista huolehtimista. Haluan kunnioittaa itseäni ja kotiani pitämällä kotini mahdollisimman järjestyksessä ja siistinä, tekemällä kotityöni edes useimmiten hyvillä mielin ja antamalla työlleni sille kuuluvan arvon. En paperilla tai laskemalla, paljonko saman työn teettäminen muilla maksaisi. En edes odottamalla kiitosta tai huomionosoituksia kanssaeläjiltäni vaan ennen kaikkea omassa mielessäni.
Menimme eilen hieman etuajassa ihan (talomme takaisen) metsikön toisella puolella sijaitsevaan isoon leikkipuistoon. Tarkoituksena oli kuvata lapsen touhuja niin, ettei taustalla vilisisi vielä muiden lapsia ja puisto olikin vielä ihan tyhjillään.
Olen kuullut monilta tuttavilta kauhutarinoita leikkipuistojen pienistä sisäpiireistä, toisten valintoja kritisoivista kyttääjä-äideistä ja muiden lapsia pahoinpitelevistä, kurittomista kauhukakaroista, mutta täytyy sanoa etten ole näiden tyypittelyjen mukaisiin hahmoihin törmännyt vielä koskaan.
Meillä on ollut puistokahvilassa aina todella hauskaa, vaikken kahvia juokaan. Kuutti on viihtynyt enimmäkseen omissa touhuissaan ja olen saanut itse istahtaa ja hengähtää hetkeksi sekä vaihtaa kuulumisia. Muutamien ikätovereideni kanssa olen ollut tekemisissä myös kahvila-ajan ulkopuolella; Opiskelujen jatkuessa ja lapsen kotihoidon päättyessä heihin olisi mukavaa pitää yhteyttä jatkossakin.
Suosittelen kyllä lämpimästi selvittämään, löytyykö omalta paikkakunnaltanne tai asuinalueeltanne kaupungin tai jonkin yhdistyksen järjestämää puistokahvilatoimintaa. Meillä on ainakin ollut kivaa ja kavereita on löytynyt niin äidille kuin lapsellekin.
Kesä kuumottaa ihan todella. Ja siitä koetamme nauttia parhaamme mukaan.
Viime yönä lapsemme heräsi neljä tai viisi kertaa ja nukkui kaiken kaikkiaan kevyesti ja kieriskeli sängyssään hikisenä. Asuntoomme ei saa läpivetoa, sälekaihtimien pitäminen kiinni suojaa vain jonkin verran kuumuudelta eikä ilmastointia ole. Hautovan kuuman ilman kierrättäminen tuulettimilla nurkasta toiseen ei testatusti auta yhtään mitään. Tiedossa on siis levottomia öitä niin lapselle kuin vanhemmillekin pahimman helleaallon taittumiseen asti.
Jotenkinhan tässä helteessä pitää koettaa vilvoittautua. Pihalla oleilu ja polskiminen auttavat jonkin verran ja vesileikkimahdollisuutemme ovat laajentuneet uimahallissa, Kuusijärven rannalla ja mökillä oleilusta myös isovanhempien takapihoille;
Aamupäivän crossingtunnilla oli lisäkseni yksi osallistuja ja hänetkin jouduimme kyselemään tunnille mukaan kuntosalin puolelta. Helteessä kuntokeskukselle polkeminen oli sen verran hikistä puuhaa, etten ihmettele ollenkaan, jos suurin osa lomalaisista tai aamupäivävapaista nauttivista oli suunnannut rannalle tai puun alle lukemaan ohjatulle tunnille lähtemisen sijaan.
Kuutin lapsiparkkeilu meni ihan hyvin. Kotimatkalla annoin järkyttävässä hiessä uidessani periksi ja koukkasin matkan varrelle osuvaan Lidliin (ilmastointi!) ostamaan muutaman paketin jäätelöä sekä mansikoita. Hyvä että kävin, sillä sain kaupan viileydessä viivytellessäni puhelun, josta kävi ilmi että ystäväni aikoi tulla yllätysvierailulle. Olipa jotain muutakin tarjottavaa kuin verigreipinpuolikkaita ja ruisleipää!
Nyt on kyllä pakko lähteä täältä hornankattilasta vanhemmilleni. Siis heti kun helteeseen lenkille uskaltautunut mies palaa lapsen kanssa. Koiraa tämä ei sentään raahannut mukaan läkähtymään. Se ei ole muutenkaan ollut näillä lämpötiloilla erityisen innokas liikkumaan pidempiä matkoja.
Mahtuisinkohan itsekin makaamaan piha-altaaseen?
Lahjaksi saatuja, vauvan leluiksi harvinaisen kauniita, Sofie-kirahveja, joita saimme hauskasti kaksin kappalein. (Voidaankin ehkä todeta lähipiirini arvanneen ettei 
Taaperon touhuamista minikeittiössään 
Vanhan, korutelineeksi muutetun ikkunankehyksen täyttävää 
Vaatekaapin ahtautta helpottamaan hankittu vaaterekki, josta on kiva katsella ja selata vaatekokoelmaansa, pohtien mitä pukisi päällensä.
Mahanrapsutuksia kaipaava, tapansa mukaan erittäin älykkään näköinen maatiaiskissa.
Valokuvaseinä, jossa on kehystettynä niin elämiemme kohokohtia kuin arkisempiakin hyviä hetkiä. Olen pitänyt valokuvien ottamisesta ja katselemisesta lapsesta asti. Pidän niiden tavasta säilöä muistoja ja lyhyiden hetkien tunnelmia. Siitä syystä valokuvat ovat iso osa tätä blogiakin.
Eräästä työpaikastani saatu Ivana Helsingin käsilaukku, joka ei voisi olla yhtään enempää tyyliseni tai väriseni. Se on vain yksinkertaisesti ihana.
Kuutin potkuauto, jolla tämä on päässyt ajelemaan vasta ihan hiljattain, jalkojen ylettäessä viimein lattiaan asti.
Purkkeja, purnukoita ja vaimon kuva – sekä tämän piirustustarvikkeita, miehen työpöydällä.