Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä

Erojen kevät

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Syvällistä 13 kommenttia

Ei tämä arki ole aina niin intohimoista. Oleminen ei ole jatkuvia romanttisia illallisia tai koko päivän viettämistä ihotusten peiton alla, Mutta mieheni on sitä mitä olen puolisolta odottanutkin. Ystävä, rakastettu, (kasvatus)vastuun jakaja, ihminen, jonka kanssa on hauskaa, henkinen ja miksei fyysinenkin tuki. Ja mitä ”parisuhteen hoitamiseen” lapsiperheen arjen keskellä tulee, olemme kyllä saaneet järjestettyä kahdenkeskeistä aikaa ja irtiottoja ihan hyvin.

Jokin on silti muuttunut: Riidellessä vaikuttaisi siltä että ykkösvaihde on kadonnut laatikosta kokonaan. Kun alkaa ärsyttää, siirrytään paljon nopeammin ”aina”, ”ei koskaan” ja ”sävaannytoottommonen”-osastolle. Näin ollen riitelyn kaikista puuduttavin muoto eli mihinkään johtamatin samasta asiasta jankkaaminen ja sitä seuraava huutoitkuvaihekin saavutetaan herkemmin.

Tuntuu että mitä enemmän molemmat on ajettu henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle sitä nopeammin keitos kiehuu liedelle; Tilannetta kiristävät univelka, raha-asiat, menojen ja aikataulujen pyörittely, jatkuva kiireessä ja häirittynä syöminen, sotku, meteli – mikä nyt kumpaakin tai vain toista ärsyttää.

Sekä seuraamissani blogeissa että lähipiirissä ovet ovat paukkuneet tai sulkeutuneet hiljaa viimeisen kerran lähikuukausina. Kevät on muutenkin erojen aikaa, sen on huomannut viime vuosina yhä selvemmin. Ehkä keväällä riittää paremmin uskoa uusiin alkuihin tai edes jaksamista toteuttaa pitkään ajatuksen tasolla pyöritelty muutos. Mutta kyllähän se pysäyttää kun (puoli)tutut, ystävät tai sukulaiset pistävät lusikat jakoon muutaman tai useamman kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. 

Entäs ME? Onko kaikki hyvin? Mitä pitäisi tehdä ettei kävisi samoin vai voiko tehdä yhtään mitään? 
Onko omalla tahtotilalla tai yrittämisellä merkitystä, jos suhteen toinen osapuoli kyllästyy, lähtee kävelemään, löytää toisen, kokee ettei tämä olekaan sitä mitä hän on elämältään halunnut?
Erot tulevat uniin vaikka päiväsaikaan ja virkeänä tietää, ettei tällainen kauhuhkuvien pyörittely ole järkevää saati tarpeen. Mutta jossain siellä pohjalla se on, oman riittämättömyyden ja hylätyksi tulemisen pelko. Ja nyt siihen sisältyy vielä, unissakin, huoli lapsesta. 

Eroaiheisissa unissa olen aivan hirveä raivotar. Poltan sillat joka suuntaan, rikon irtaimiston, huudan, satutan sanoilla ja teoilla takaisin niin paljon kuin suinkin pystyn. Luulen että unien tunteet ja teot osuvat sikäli oikeaan että niissä ei ole vain rahtunen vaan ennemminkin täysin nyrkillinen totuutta: Ehkä olisin järkevämpi, jos tilanne tulisi joskus eteen – todennäköisesti en paljoakaan. 

Taannoin ihmettelin, miten jotkut ihmiset osaavat erota sovussa ja sivistyneesti. Minulle vastattiin, että kyllä sen ymmärtää sitten kun on omia lapsia. Mutta en minä ymmärrä vieläkään. Minusta ei tulisin ”hyvää tiimiä” tai osaa ”lapsen parhaan eteen toimivassa yksikössä” sellaisen ihmisen kanssa, joka heittäisi menemään kaiken, minkä eteen olen tehnyt vuosia töitä. 

En ehkä tekisi lapsesta suoranaisesti lyömäasetta, viestinviejää tai kiistojen selvittelijää, mutten todellakaan tekisi asiasta yhtään sen vähemmän vaikeaa kuin olisi pakko. Ja se minua huolettaakin. Vaikka lapsen olisi hyvä nähdä, että elämä jatkuu ja vanhemmat voivat edelleen hoitaa asiat keskenään, olisin susihuono kummassakin asiassa. Ainut positiivinen seikka minkä keksin on se, että lapsi pakottaisi kenties hoitamaan asiat kuntoon: Katon pään päälle, ruokaa lautaselle, nousemaan sängystä ja viemään roskat.

Joskus tuntuu, että parisuhteen rikkomisenkin pitäisi olla jotenkin lain piirissä. Jos joku vie yritykseltä rahaa, siitä voi joutua vankilaan, mutta jos joku valehtelee, pettää, tuhlaa yhteiset rahat, haukkuu toisen itsetunnon olemattomiin tai vie luottamuksen ihmissuhteisiin vuosiksi tai loppuelämäksi, se on kahden ihmisen välinen asia. Kenties kymppitonnin korvauksen uhka saisi keskivertopettäjän pitämään housut jalassaan tai horisontissa häämöttävä mojova sopimussakko puhumaan puolisolle ennen eropapereiden täyttämistä.

Että ei kyllä ruveta eroamaan,
vaikka keskinäinen sopimus siitä, että vauvavuoden aikana ei saa erota vanhenikin jo reilu kuukausi sitten!

 

Vastauksia kysymyksiin ja yksi muutos

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Opiskelu, Rakkaus & suhteet 6 kommenttia

Ketä henkilöä ihailet eniten? Miksi?

Olipa vaikea kysymys, mutta voisin vastata että ihailen eniten Minna Canthia. Hän oli tehonainen niin uran kuin kotielämänkin saralla. Hänen elämäntarinansa antaa ymmärtää hänen olleen älykäs, rohkea, omatoiminen, vahva, omanarvontuntoinen ja ahkera. Seitsemän lapsen äitinäkin hän pystyi luomaan omaa kirjallista uraa ja selvisi miehensä kuolemasta ja taloudellisesta ahdingosta nostamalla perheen yritykset jälleen kannattaviksi.

Hän ajoi naisten asiaa edistämällä heidän koulutusmahdollisuuksiaan ja oli suomalaisen koulutuksen pioneeri. Hän oli eurooppalaisten aatteiden välittäjä, toinen merkittävistä suomenkielisistä näytelmäkirjailijoista, realismin uranuurtaja ja ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtinainen. 

Canth kirjoitti myötätuntoisesti vähäosaisista ja naisista, nosti esiin yhteiskunnallisia sekä moraalisia kysymyksiä. Hän tutustui köyhien ja vankien elämään ja kuvasi tarkasti oman aikansa yhteiskunnallisia oloja.
On arvioitu että Canthin teokset pystyivät poliittisina kannanottoina jopa vaikuttamaan epäkohtiin.

Mikä asia antaa voimia?

Saan voimia monista eri lähteistä. 
Onnistumisen kokemukset töissä, opiskeluissa, kotona tai harrastuksissa auttavat jaksamaan, samoin positiivinen palaute. Asioiden hoitaminen ja aikaansaamisen tunne ovat myös voimaannuttavia (inhoan muuten tuota sanaa).

Luulen että arjessa jaksamiseen ja moneen eri suuntaan ehtimiseen ja pystymiseen auttaa juurikin se, että koen erilaisista projekteista selviämisen aidosti mielekkäänä ja minulle tulee hyvä fiilis siitä, kun saan asioita aikaan. Ne eivät näin ollen ole yksinomaan pakkopullaa vaan tavallaan myös voimavaroja.

Muita voimaa antavia asioita ovat: hellyys, lapsen ilo, ystävät, yhteiset touhut puolison kanssa, hyvä ruoka, mielekäs liikunta (kuten pallopelit), visuaalisesti miellyttävät asiat, luonto ja taide.

Minkä biisin kuuntelit viimeksi?

Lastenlauluja tulee soitettua M:lle lähes päivittäin, mutten laske niitä itse kuuntelemikseni kappaleiksi.
(Tällä hetkelläkin kännykältä soi Frööbelin Palikoiden Honkkitonkki.)

Scandinavian Music Group on ollut vuodesta toiseen kovassa kuuntelussa keväisin, viime viikkoina erityisesti ”Lupaus kesästä”. Joten jos crossaustunnin biisejä ei lasketa, se on tainnut olla viimeksi kuuntelemani biisi.


Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua?

Jos saan itse päättää, olen edelleen naimisissa saman miehen kanssa.
Esikoinen on 11-vuotias iso koululainen ja jaloissa pyörii kenties myös pienempi (esi)koululainen.
Lapsiluku on täynnä ja 34-vuotiaana voi jo hieman hengähtää.

Olen toivottavasti valmistunut ja työllistynyt oman alan töihin johonkin kotimme lähistölle. Ehdin töiden ja arjen pyörityksen ohella harrastaa vähän jotain omaa kuten pelata naisten pesäpallojoukkueessa tai käydä taidekurssilla. Täytyy ehkä ryhtyä ohjaamaan sudenpenturyhmää, jotta kuopuskin pääsee partioimaan.

Asumme edelleen Keravalla, kenties isommassa asunnossa, joko rivitalossa tai omakotitalossa. Jaloissa pyörii ehkä koira tai kissoja, valitettavasti nykyisistä lemmikeistä kaikki eivät luultavasti ole enää elossa.

Ehkä kirjoitan yhä blogiakin? Onhan seuraamissani blogeissani sellaisia, joiden kirjoittajilla on ollut jonkinlainen blogi lähemmäs kymmenen vuotta.

Mitä opiskelet?

Opiskelen sosiaalialaa ammattikorkeakoulussa. 
Kaikille yhteiset opinnot alkavat olla kasassa ja jatkossa pitäisi valita, painottaako opintoja lastensuojeluun ja perheiden hyvinvointiin, syrjäytymisen ehkäisyyn (eli lähinnä mielenterveys- ja päihdetyöhön) vai vanhustenhuoltoon.

Mikä oli lapsuuden unelma-ammatti?

Päiväkoti-ikäisenä halusin eläinlääkäriksi tai eläintenhoitajaksi, koska pidin elämistä hurjasti eikä minulla ollut mahdollisuutta saada omia lemmikkejä (paitsi ehkä kaloja ja matelijoita). En usko että ymmärsin kovinkaan hyvin mitä eläinlääkärin työnkuvaan kuului, kunhan vain eläinten kanssa touhuaminen kiinnosti.

Ala-asteikäisenä halusin kirjastonhoitajaksi, koska rakastin kirjastojen tunnelmaa, kirjoja sekä lukemista ja pidin hurjastin pienen kaupunginkirjastomme työntekijöistä, jotka tunsivat innokkaan pienen kirjojen ystävän nimeltä ja kertoivat, jos suosikkikirjojen jatko-osia tai uutuuksia oli saapunut.

Yläasteella kiinnostavalta vaikuttavat ammatit vaihtelivat lastentarhanopettajasta psykologiin ja pappiin.

Kuka tai mikä inspiroi pukeutumistasi?

Olen vuosia viehättynyt Mad Men-tyylisistä asuista eli 50-60-lukujen vintagemekoista ja -asusteista,
”villin lännen estetiikasta” eli hapsuista, mokkanahkasta ja sulista,
kellohelmoista, olkapääröyhelöistä, ruseteista, hiuskoristeista, isoista napeista,
”kurvistiikasta” eli muodokkaille naisille kauniisti sopivista vaatteista,
hassuista yksityiskohdista kuten jättikokoisesta ananaslaukusta tai nallekarkkikorusta.
Pallot, kolmiot ja kirkkaat värit ovat kestosuosikkeja.
Ideoita tarttuu matkaan niin ketjuliikkeiden kampanjoista, tv-sarjoista kuin Pinterestiä selaamalla.
Minna Parikan voisin nostaa esille henkilönä, jonka tyylin johdonmukaisuudesta ja omalaatuisuudesta pidän. 

Eli siis häh, mitä tekemistä sulla on Porvoon kanssa? Siis synnytiksää siellä?

Ilmeisin yhteyteni Porvooseen lienee juuri tuo synnyttäminen Porvoon sairaalassa (joka on keravalaisilla yksi etäisyydeltään varteenotettava synnytyssairaala Hyvinkään ja Helsingin sairaaloiden ohella) 
sekä kenties useana vuonna partioleirin merkeissä Porvoossa viettämäni pääsiäiset.
Lisäksi vanha Porvoo on vuosittainen matkakohde, josta haen hyvää mieltä, lelufiilistelyä ja Brunbergin makeisia.

Missä tutustuit mieheesi? Millainen kihlauksenne oli?

Olen tiennyt mieheni olemassaolosta yläasteen alusta asti; Isossa koulussa oman ikäluokan jäsenet usein tiesi, muttei välttämättä kohdannut, koska oli eri luokalla ja liikkui eri piireissä. Olimme samassa rippikouluryhmässä ja isoskoulutuksessa. Seurustelin toisen pojan kanssa ja jossain vaiheessa lukiossa se suhde sitten karahti kivikkoon. Olimme nykyisen mieheni kanssa molemmat oppilaskunta-aktiiveja, järjestimme tapahtumia ja kokoustimme. Vähitellen ystävystyimme ja keskustelimme paljon netin välityksellä. Seurustelemaan aloimme monen mutkan kautta, pääasiassa minun aloitteestani. 

Kihloihin menimme hyvin käytännöllisesti, yhteisellä sopimuksella ja ajatuksena virallistaa pitkään kestänyttä suhdetta entisestään. Tiedossa oli, että kihloihin mentäisiin yhteisellä reissulla ja talvisella kävelylenkillä hoidettiin sormuksien vaihto. Tieto oli vuotanut lähipiiriin, joten palatessamme sisälle saimme eteemme lasit kuohuvaa ja kotiin palattuamme oli edessä kahvitukset.

Myös kokemuksia hormonikierukan kanssa elosta ja sen sopivuudesta minulle kyseltiin.
Kirjoitan aiheesta pidemmän kaavan mukaan eli varaan aiheelle oman postauksen, jonka saan julkaistua tänään tai huomenna.

_______________________________

Kokeneempi bloggaajakollega heitti ehdotuksen blogin tekstin tasaamisesta vasempaan reunaan luettavuuden parantamiseksi. Mutta kun ja yhyy. Minun ostoslistanikin on keskitetty! Siinä on jokin visuaalinen juttu, mistä tykkään hirmusti. Ihan vain teitä ajatellen, aion kuitenkin kokeille tätä vasemmalle tasaamista. En lupaa ottaa tavaksi, jos ahdistun ihan kauheasti oman blogini katselemisesta. Mutta jos silmä tottuu niin mennään vasemmistopainotuksella. Kahotaan, kahotaan.
 

Postauksen kuvituksena on (muistaakseni) ennen julkaisemattomia kuvia matkan ja matkojen varrelta.

 

Toimitus Tykkää & ”Kysymyspostaus”

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Oma elämä, Uutiset & yhteiskunta 12 kommenttia

Voin iloiten todeta, että Ilman sinua olen lyijyä sai Toimitus Tykkää-tunnuksen.
Norppaperhe kiittää niin toimitusta kuin kaikkia palstaa ehdottaneita läiskyttäen ja ölisten!
Ihanaa kun luette ja kommentoitte!

________________________

Näin perjantain kunniaksi monista blogeista tuttu
kysymyspostaus nähdään nyt myös tällä tontilla.
Eli kysy kommenttiosiossa mitä haluat ja minä vastaan –
ainakin ellei kysymys koske muiden kuin minun yksityisasioita
tai ole ihan liian arkaluontoinen.

Onko jonkin blogin puolella esitellyn ja aloitetun
sinua kiinnostavan projektin eteneminen jäänyt raportoimatta?
Ihmetyttääkö jokin?
Oletko pitkään aikonut kysyä jotain, mutta se on aina unohtunut?
Mitä olet aina halunnut tietää?

Nyt otetaan vastaan hyviä ja erityisesti vähän pöhköjä…


Huikeaa perjantaita kaikille!

 

Rakkaudesta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Ystävät & perhe 5 kommenttia

En ole muuttanut mieltäni. Kyllä minä pidän lapsista. – ainakin lähes kaikista tuntemistani.
Välillä oman lapsen kohdalla pinna vain kiristyy niin että pitää miettiä,
onko sitä vain luullut pitävänsä lapsista.

Kun lapsi tai itse (tai molemmat) on kipeänä, haluaisi lapsen terveeksi
ja omalta osaltaan vain painaa pään tyynyyn ja nukkua taudin tiehensä. Sen sijaan kuumeisesta ja tukkoisesta olosta kärsivä lapsi kiukkuaa, tekee ehdoin tahdoin typeryyksiä, kitisee, roikkuu jalassa
ja niistää vaatteisiin sekä haluaa olla koko ajan sylissä. 

Ja voi että silloin miettii, että tätäkö on elämältään halunnut.
Kun pääsee hetkeksi muualle, syömään, juomaan, hypistelemään lastenvaatteita ja juttelemaan
(kiitokset Oi Mutsilaan!), alkaa ihastella muiden suloisia ja valloittavia lapsia välittömästi.
Ja jossain vaiheessa tajuaa että yhtä ihana pieni siellä kotonakin odottaa.

Nukutan vauvaa illalla ja koetan ilmaista tälle selän kääntämisellä,
että nyt olisi nukkumaanmenoaika, vaikka äiti onkin läsnä. On vaikea olla kiukkuinen venähtäneestä nukutuksesta, kun pieni iltaväsynyt taapero könyää vieressä, painaa pään olkaa vasten ja silittää äidin hiuksia pienillä sormillaan haroen. Silloin hellyys syrjäyttää ärtymyksen.

Pitäisi muistaa että hän on kuitenkin vielä kovin pieni ja tarvitsee paljon tukea, syliä ja apua.
Ei vuoden ikäinen ole vielä iso, vaikka onkin hurjan paljon omatoimisempi päivä päivältä.
Täytyisi olla armollisempi, edes kipeänä. Lähinnä itselleen, mutta myös lapselleen.

Kun nousen ja hiivin pois vierashuoneesta, takaa kuuluu ynähdys ja hiljainen ”äiti”.
Poika on silti täydessä unessa. Suljen oven ja itkettää. 

Niin minäkin sinua.

Taaperoblues

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Syvällistä, Ystävät & perhe 9 kommenttia

Jotenkin vähän suvantovaihetta eletään.
Ei mitenkään pohjavesissä uida verkkoja väistellen,
muttei myöskään maata aurinkoläntissä rantakalliolla maha täynnä kalaa.

Huomaan että kaipaan jotain muuta.
Tällainen kokopäiväinen, välillä jopa kokovuorokautinen vanhempana olo ei taida olla minun juttuni.
Se on itselleni ehkä pienen kriisin paikka. 

Jotenkin olin mielessäni nähnyt itseni vanhempana, joka on pitkään lapsen kanssa kotona. 
On läsnä, keksimässä kaikkea hauskaa, tekemässä retkiä, leipomassa, sisustamassa, järjestämässä kivoja lastenjuhlia, lukemassa kirjoja sadepäivänä. Ja nyt tuntuukin että niiden kukkatapettien ja aurinkolänttien kuvittamat seinät kaatuvat niskaan.

Ärsyttää ja suututtaa etten osaa nauttia hetkestä. 
En olekaan se tyyppi, joka jaksaa leikittää, askarrella ja satuilla jatkuvasti. Lähinnä koetan selvitä
päivästä toiseen, pitää perheen kaikki jäsenet edes suurin piirtein tyytyväisinä ja järjissään. 

Miksi en voi olla sellainen vanhempi, äiti, ihminen kuin haluaisin olla? 
Miksi pinna palaa loputtomasti toistuviin tylsiin rutiineihin, sotkuun, kitinään sekä takertumiseen…
ja koulun penkille paluu houkuttaa muutenkin kuin järkisyiden vuoksi?

Ajattelin ehkä hieman lapsellisesti että pieni irtiotto palauttaisi
kuherruskuukausimaisen suhtautumisen lapseen. Ei palauttanut.
Ennemminkin tuntuu siltä, että saman arkihässäkän suorittaminen houkuttaa entistä vähemmän. 

Tiedän että osa alakulosta johtuu siitä, että koen häviäväni tässä kaupassa.
Joudun hoitamaan lasta sen ajan, jolloin lapsen kanssa vietetty aika on enimmäkseen perushoitoa eikä mitään ihmeellisiä leikkejä tai retkiä oikein saa vielä aikaiseksi. Siinä iässä kun lapsi alkaisi olla jo ihan hyvää seuraa, jonka kanssa voisi lukea kunnolla, käydä teatterissa, taiteilla yhdessä tai mennä metsäretkelle,
ehdin olla tämän kanssa paljon vähemmän.

Ja on se nyt saakeli kumma, että tuolla pihallakin pitää olla noin harmaata, märkää ja rumaa.

Ainakin reissu oli hyvä ja rentouttava. (Siitä lisää myöhemmin.)
Ehkä juuri sen takia välitön paluu, vauvan raivarin siivittämään, arkeen oli vähän mahalaskumainen.
 

Vauva syö itse – eroon karmeasta sotkusta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Ruoka & juoma, Ystävät & perhe 9 kommenttia

Puutalobabyn puolella sohaistiin lusikka sosekasaan juuri kun olin saamassa oman juttuni aiheesta valmiiksi.
Ei haittaa! Tässä maailmassa on niin paljon lasten tekemää ruokasotkua ja sen vuoksi hulluuden partailla häilyviä vanhempia, että asiasta voi kirjoittaa monestakin näkökulmasta. Yllättääkö ketään, että tällä palstalla näkökulma on tiukkapipoisempi, takakireämpi ja vilisee koirankoulutusohjelmista tuttuja kikkoja? Toivottavasti ei.

Useimpia vanhempia tuntuu ottavan päähän se sotkun ja tahman määrä,
joka valtaa ruokapöydän, syöttötuolin, vauvan vaatteet (siltä osin, mitä ruokalappu ei peitä), lattian
ja (käsien tai naaman jäädessä sotkuisiksi) mahdollisesti kaikki vauvan korkeudella olevat asunnon pinnat.

Tämä olettamus perustuu käymiini keskusteluihin, lasten ruokailua käsittelevien blogipostausten ja nettikeskustelujen kommentteihin sekä neuvolan toistuviin ohjeistuksiin, joissa painotetaan, että lapsen olisi hyvä saada syödä itse siitä sotkusta huolimatta. Jos sotku ei olisi valtaosan mielestä mikään issue, seikkaa tuskin korostettaisiin jatkuvasti?

Eli päästään olettamukseen, jonka mukaan se pitkin ruokapöytää, kasvoja ja vartaloa hierottu
sose, keitto tai puuro, hiuksiin liiskatut makaronit, koiralle heitellyt jauhelihat (jotka koira sentään onneksi syö pois) tai puoliksi imeskelty banaani, jota on liimattu syöttötuoliin eivät saa suurinta osaa vanhemmista hyppimään riemusta. Saman olettamuksen perusteella siististi ja sivistyneesti ruoan lautaseltaan
suuhun siirtävä, mieluiten ruokailuvälineitä asianmukaisesti käyttävä, lapsi 
olisi mukavampaa ruokailuseuraa kuin tapasörssääjä.

Meillä aloitettiin (”vauvan heikon painon kehityksen” vuoksi, vanhat käytät, krhm) soseiden maisteleminen neljän kuukauden iässä yhdellä päivittäisellä maistelulla ja nyt, lapsen ollessa vuoden, lähinnä täysin kiinteitä aterioita nautitaan neljästä viiteen päivässä. Sormiruokailun ja itse syömisen harjoittelua on takana siis peräti kahdeksan kuukautta. Ja (vasta) nyt touhu alkaa tuottaa tulosta.

Neuvolassa ja erilaisissa ruokailuoppaissa kehotetaan aina antamaan lapselle mahdollisuus tutustua ruokaan täysin vapaasti. Edellä mainittuja hienoja ruoan vaihtoehtoisia käyttötapoja ei siis saisi kieltää vaan kuivunut pastakastikkeen ja avokadosalaatin sekoitus tulisi kiltisti selvitellä tukasta veden ja hoitoöljyn seoksella iltasella. Muuten lapsi voi menettää kiinnostuksen ruokaan, mieltää ruokailun epämiellyttäväksi tilaisuudeksi ja vältellä syömistä.

Todella harmillista, mutta mitä tehdään siinä vaiheessa, kun vanhempi on niin väsynyt kuvottavaan ruoan kanssa temppuiluun, että lapsen kanssa ruokailua tekee mieli vältellä viimeiseen asti?  Onko tavoitteellista, että ruokahetkien välillä täytyy mennä viereiseen huoneeseen huutamaan? 

Mitä lapsi oppii ruokailun nautinnollisuudesta kun keittiössä lentelevät loppusiivouksen koittaessa astioiden ja rättien lisäksi myös sanavaraston kukkaset kuten erinäiset ruumiinosat ja 
-eritteet, (genitaalialue-painotuksella) sekä raamatullisessa mielessä epäsuotuisten henkilöiden nimet?


Olen juuri niitä ihmisiä (heh, tuli Menolippu tuntemattomaan-blogin ihan toista aihetta käsittelevä juttu mieleen tuosta ilmauksesta), jotka eivät kestä ihan millaista tahansa pelleilyä ja säheltämistä ruokapöydässä.
Jotka on opetettu siihen, että ruoka syödään valittamatta, ajallaan ja pääpiirteissään siististi (kukapa ei joskus sotkisi vaikkapa spagettia syödessään). Meillä on siis tehty juuri niin kuin ei saisi: Lasta on ruokailuharjoitusten ohessa opetettu ruoan maistelun lisäksi myös syömään oikein. 

M on heittänyt keraamisen ruokakulhonsa kerran lattialle ja silloin ruokailu lopetettiin heti ja lähdettiin pois keittiöstä. Kulhon heitto ei ole toistunut sen jälkeen yhtään kertaa. Jos ensimmäinen lapsemme – eli koira, ei ole koulutettu ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin hyväksi todetut koirankoulutus lapsenkasvatusvinkit on otettu viimeistään nyt käyttöön.

Jos lusikat alkavat lennellä toistuvasti lattialle, loppuu ruokailu myös siihen.
Nokkamuki lähtee jäähylle heti, jos sillä aletaan roiskia ympäriinsä
tai nesteet valutetaan pöydälle, lattialle tai syliin.

Usein M alkaa sotkea ruoalla silloin kun hänellä ei enää ole nälkä. Olen pyrkinyt kysymään tällöin aina, että ”Oletko valmis? Sanotaanko kiitos?”. Jos olen vienyt kuvatunlaisessa tilanteessa ruoan pois, M ei ole protestoinut vaan vaikuttanut ennemminkin tyytyväiseltä. Viime aikoina hän on sanonut toisinaan myös ”Kiikos” oma-aloitteisesti saatuaan kyllikseen ruokaa.

Pöydässä onkin kuulunut sangen usein muun muassa seuraavia lauseita:
”Laita ruoka suuhun.”
”Ruoka kuuluu suuhun.”
”Miten M avaa suun? Noin, hyvin!”
”Ei käsillä.” 
”Hienosti M syö lusikalla.”
”Ei anneta ruokaa Hertalle.” 
”Hertta hus, koriin!”
”Jos kerran alat heitellä ja sotkea, ruokailu loppuu tähän.”
”Ei sotketa.”
”Älä sotke.”

Ja niin edelleen.


M:lle mieleiset ruoat syödään nopeasti, lähes ilman sotkua. Vieraampia tai vähemmän suositulla makupaletilla varustettuja ruokia pyöritellään lautasella, maistellaan varoen ja koetetaan kurkkia muiden ruokailijoiden lautasille parempien herkkujen toivossa. Nyt olemme onneksi siinä tilanteessa, että joitain reissupoikkeuksia lukuun ottamatta M syö täysin samaa ruokaa kuin mekin. Aikuisten ruokien kerjääminen on siis vähentynyt melko runsaasta lähes olemattomaan.

Entä se kiinnostus ruokaa kohtaan ja halu syödä itse?
Ruoka kiinnostaa, voi saisi kiinnostaa puolestani vähän vähemmänkin! Kukaan ei voi syödä mitään ilman että M:n kanahaukan katse ja fennekin kuulo havaitsevat tämän aikeet. Lapsi sinkoaa välittömästi kerjuulle ja tahtoo maistaa. Jos maistiaisen saa, usein kiinnostus lopahtaa siihen ja M palaa rauhassa aikaisempiin puuhiinsa

M syö lähes kaiken ruokansa itse. Hän suorastaan suuttuu, jos joku koettaa syöttää häntä. Kiireessä tai erityisen vaikean ruoan ollessa kyseessä, esimerkiksi keittoa saa sujautettua vauvan suuhun vaivihkaa, kunhan vauvalla on oma lusikka, jolla tämä ainakin näennäisesti syö itse. Sitkeän ruoan kuten (kerran maistellun) kotitekoisen pizzan pilkkominenkin täytyy hoitaa vaivihkaa, muuten nousee poru.

Tässä(kin) asiassa olemme toimineet niin kuin meistä on tuntunut parhaalta ja luottaneet siihen, ettei terve lapsi mene syömalakkoon tai ryhdy ruoan vihaajaksi sen vuoksi, ettei hän saa heitellä ruokakulhoaan toistuvasti lattialle. Lopettaako terve lapsi kakkaamisen, jos ei saa tehdä sitä keskelle olohuoneen mattoa? Anteeksi ällöttävä vertaus, mutta minua ärsyttävät ohjeistukset, joista paistaa läpi asenne, jonka mukaan lapselle tulisi antaa aina ja kaikessa periksi.

On mukavaa, kun voi aterioida lapsen kanssa yhdessä. Kumpikin syö omaan ruokaansa itse. Syöttämiseen ei tarvitse varata yhtä aikuista. Saattaapa äiti ehtiä lueskelemaan sisustuslehteä sivusilmällä. Poissa on tarve heittää loput sotkevan lapsen soseesta seinään ja valua soseista seinää pitkin lattialle huutoitkemään. (Luojan kiitos.)

M:n paino on noussut viime kuukausina paremmin kuin missään vaiheessa aiemmin.
Hän liikkuu ja puuhailee paljon, joskus hetkittäin omissa oloissaankin. Ruoka maistuu, 
mutta ruokailujen välissä ei vaikuttaisi tulevan erityisen paha nälkä. 

Valtakunnassa on siis kaikki hyvin.
Myös siististä kodista nauttivalla äidillä.

 

Pian tulee lähtö!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Matkat, Mieli & hyvä elämä, Seksi 7 kommenttia

Minulla on siinä määrin iso takalisto että niin sanotun perstuntumankin sopisi olla hyvin kehittynyt.
Kun osallistuin taannoin, viime vuoden puolella, Lilyssä hemmotteluhetki-kilpailuun,
sanoin miehelle, että ajattelin voittaa meille kylpyläreissun. Mies sanoi, että älähän lei-u, kun todennäköisyys on aika pieni. Totesin siihen, että varaapa päivä kalenterista, kyllä se sieltä tulee.

Ja tulihan se. Eikä ole ensimmäinen kerta kun jotain vastaavaa tapahtui.
Vedonvälitysfirmojen rekrytointipuheluita odottelen.

Ensimmäinen yön yli kestävä vanhempien karkumatka suuntautuu Kirkkonummelle Långvikin kylpylään.
Kestoa reissulle tulee noin vuorokausi.

M jää tuttuakin tutumpien isovanhempien hoiviin ja pääsee käymään näiden kanssa myös vauvauinnissa.
Uskon että kaikki sujuu oikein mainiosti: Ovathan vanhempani konkareita sekä lastenhoidossa,
kasvatuksessa että vauvauintihommissa. (Silti jännittää vähän.)

 Olen innokas suunnittelemaan reissuja etukäteen ja siksi olikin hauskaa selailla paikallista ravintolatarjontaa ja ennen kaikkea käydä virtuaalikierroksella kylpylässä, kurkata tulevaan huoneeseen, allasosastolle ja ravintolaan. (Olin yllättynyt, että kierroksen käyttö oli yllättävän sujuvaa. Usein virtuaalikierrokset tökkivät eikä niitä pysty ohjaamaan mitenkään järkevästi.)

Pakettiin kuuluu yhden yön majoitus sviitissä sekä vapaa pääsy kylpylään (ja kuntosalillekin pääsisi, mutta se mahdollisuus taitaa lepolomalla jäädä käyttämättä). Lahjakorttiin sisältyy buffet-aamiainen, jonka lisäksi koukkaamme menomatkalta varmaankin jotain syötävää lounaaksi huoneeseen ja illalla ruokapuolesta vastaa joko hotellin oma ravintola, hyviä arvosteluja saanut, paikallinen Bistro O mat tai jokin muu ravintola, jonka keksimme vielä ennen lähtöä.

En tiedä, kuinka pian päätös pitäisi tehdä: Kuinka kuhiseva ravintolassa aterioimiskulttuuri Kirkkonummella on? Onko kaupungin keskustan jokainen pöytäpaikka varattu tavallisena lauantai-iltana?
Osaisiko muuten teistä joku kertoa? 

Kylpylä kuulostaa ihan riittävästi varustellulta, kun reissussa on kaksi aikuista.
Mutta vähänkin isompien lasten kanssa voisi tulla nopeasti tylsää, jos nämä kaipaisivat leikkeihin sopivia altaita tai liukumäkiä. Kylpylän puolella on suomalaisen saunan lisäksi infrapuna- ja höyrysauna,
kuntouima-allas, porealtaat, kylmäallas sekä kylmä ja kuuma kahluuallas. 


Huone kuulostaa melko hulppealta.
Kauheasti ei tarvitse tilasta tinkiä, sillä sviitin pinta-ala on 52 neliötä; Omasta kodistamme neliöitä löytyy 58.
Huoneesta löytyy myös sen kokoinen sauna, että molemmille riittää oma laude. Ja jos kylpylässä lilluminen ei riitä, huoneessa on oma poreamme!

Sängyn pohjalla tulee oletettavasti vietettyä suurin osa ajasta.
Yhdelle ystävälleni sanoinkin, että meidän vuorokauden mittainen reissumme jakautuu oletettavasti niin, että
matkaamme yhteensä kaksi tuntia, nukumme yöunet ja päiväunet mukaan lukien 14 tuntia,
syömme illallista ja aamiaista 3-4 tuntia sekä kylvemme kylpylän tai oman ”saunaosaston” puolella kolmisen tuntia. Ja lopun ylijäävän ajan voi kukin täyttää mielessään itse.
Väsyneet vanhemmat kun tuskin roikkuvat juomassa drinkkejä yömyöhään…

Voisiko nämä tulevat päivät jotenkin pikakelata?
Saisi olla jo lauantai!

(Kuvat: Långvik)

 

Muutaman päivän iloja ja suruja

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Ystävät & perhe 3 kommenttia

Koska muuten en ole ollut tarpeeksi väsynyt, päätin aloittaa yöimetyksien lopettamisprojektin.
Sen lisäksi tai siitä huolimatta viime päivinä on ollut paljon ilon aiheita,
joskin myös muutamia harmittavia asioita ja voimia vieviä tapauksia.

Kävimme eilen yksivuotis-neuvolassa, jossa ei taaskaan neuvottu,mitattiin kylläkin sekä käytiin läpi M:n kehitykseen ja kasvuun liittyviä asioita. Vaikka neuvolasta ei pahemmin ole tullut ohjeistuksia niin ainakin siellä on kiireetön ilmapiiri ja terveydenhoitajamme jaksaa kuunnella
kaiken, mitä mieleen juolahtaa.

Mieltä lämmittivät saamani kehut pitkästä imetyksestä. 
Kyllä imetyksen kanssa on välillä tuskailtu ja kaduttu koko hommaan ryhtymistä.
Oli mukavaa, että joku sanoi: ”Hieno, pitkä imetysaikahan teillä on ollut” eikä kysynyt: 
”Kuinka kauan sä oikeen meinaat imettää?” tai ”Vieläkö sä ihan tosissaan imetät?”.
Sarjassamme, mistä huomaa että lainsuojattoman taaperoimettäjän raja on ylittynyt.

M oli kerryttänyt painoa ihan kohtalaisesti, hurjaan liikuntatahtiinsa nähden, puoli kiloa kahdessa kuukaudessa. Painoa on nyt rapeat yhdeksän ja puoli kiloa. Pituutta oli tullut kuutisen senttiä lisää 10 kk neuvolasta ja sitä on nyt reippaat 78 senttiä. (Vanhojen käyrien, joita neuvolassamme edelleen käytetään, perusteella pituus on hieman plussan puolella ja paino reippaasti miinuksella.) Neuvolassa ei oltu huolissaan enkä ole minäkään:
Jos lapsi on tullut äitiinsä, sitä painoa saadaan kyllä kasaan kunhan pituuskasvu hellittää.

Neuvolan osalta ainoat kurjat  (mutta tarpeelliset) jutut olivat rokotukset ja niiden viime yöksi nostama pieni lämpöily. M:n molemmat reidet olivat selkeästi kipeät, sillä tämä käveli ihan hassusti jalkojaan laahaten ja istui välillä lattialle tuhertamaan itkua. Onneksi seuraavat rokotukset ovat edessä vasta neljän vuoden iässä!

Torstaina purimme pääsiäisleirin henkisellä tasolla. Oli aika rankka ilta. Pääsin kotiin kymmeneltä, kun keskustelu venyi ja vanui ulos aiheestaan ilmapiiriin ja yleisiin toimintatapoihin. Ihmiset olivat väsyneitä ja kuormittuneita ja vaikka välillä osattiin nauraakin joillekin asioille, tuntui siltä, että jotain ulkoistakin kiitosta olisi ollut mukava saada, kehitysideoiden (lue kritiikin) ja sen lisäksi, että tietää edes lapsilla olleen hauska leiri. Norppa kiitoksella elää vai miten se menikään. Ei ihme, että tässä valittavien hapannaamojen maassa koko laji on sukupuuton partaalla. Kun on käyttänyt kymmeniä tunteja resurssien varaamiseen, suunnitteluun ja nakittamiseen, haluaisi kuulla muutakin kuin nitinää pikkuasioista.

Ennen neuvolaa piipahdin MLL:n perhekahvilassa ja siellä oli Keravan varhaiskasvatusviraston työntekijä paikalla vastaamassa vapaamuotoisesti vanhempien huolenaiheisiin ja kysymyksiin päivähoidon aloittamiseen, päivähoitoon hakemiseen ja taloudellisiin seikkoihin liittyen. Sain monia tarpeellisia vastauksia hakuprosessin etenemisen ja päiväkotiin tutustumisen osalta. Olipas hieno juttu, että kyseinen henkilö oli saatu paikalle perhekerhoon! Sai keskusteltua jonkun asioista perillä olevan kanssa kasvotusten tuntikausien puhelimessa ihmettelyn ja oikean tahon etsimisen sijaan.

Viikon liikuntakerroista kaksi kolmesta on kasassa.
Toivottavasti edes kunto kasvaa, koska paino varmaankin pysynee paikoillaan.
Tällä viikolla leirin jälkeistä stressiä on nimittäin tasoitettu lettujen ja mustikkapiirakan avulla. Huomenna vierailulle tuleville serkuille tarjottavat kotihampurilaisetkaan eivät ole ruokalajina kevyimmästä päästä.

Sovitun serkkuillan lisäksi M:n kummitäti on piipahtanut aamupäiväkäynnillä, joka sovittiin vasta edellisenä iltana ja veljeni pyörähti eilen yllättäen vapaapäivänsä kunnaiksi hetken pitämässä meille seuraa.
Onneksi satuimme olemaan kotona. 

Keskiviikon ostokset jaksavat yhä ilahduttaa. En malta lopettaa Pantonekorttieni hipelöimistä ja selailua.
Lisäksi sain kuin sainkin kahmittua itselleni Littlephant-mallistosta mäyräkoirakuvioisen haalarin ja pipon M:lle.
Kyllä tavara voi joskus tehdä onnelliseksi – niin surullista kuin se onkin.

Kuvituksena(kin) on onnellistavan tavaraa kuten M:n synttärilahjaksi saama Mini Rodinin body
sekä pääsiäisleirin alueelta vanhan ladon alta kaivamani pullo, joka on pestynä sangen kaunis esine.
Ja tietenkin yöhuudoistaan huolimatta onnea ja iloa elämään tuova pikkumies.

Sovittujen tai yllättävien vierailujen, hyvän ruoan ja kunnon yöunien
täyttämää loppuviikkoa teille kaikille!