Päivän (vakavat) asut

Lähdimme eilen aamupäivästä M:n kanssa vaunuajelemaan. Olin matkalla toimimaan apukäsinä ja -jalkoina; Minun on äitiyslomalaisena helpompaa puuhata kaikenlaista päiväsaikaan kuin keskiverto-työssäkäyvien                    – olettaen tietenkin, että vauvan hermot antavat puuhailemisen myöten. Apuani kaivattiin, koska perillä määränpäässämme odotti pieni toipilas. 

Jos joku Vastuuntuntoinen Kansalainen™ kokee asiakseen ajaa punaisia valoja päin ja törmäillä ala-asteikäisiin polkupyöräilijöihin, seurauksena voi olla fyysisiä vammoja, hajonnutta irtaimistoa ja huolestuneita läheisiä.

Lähipäivien ikävien tapahtumien seurauksena tehtävänäni oli auttaa pakollisissa liikkumisissa ja pitää toipilaalle seuraa. Huomasin, ettei itseni pituista autettavaa ollut kovinkaan helppo liikutella paikasta toiseen. Ja ettei nuori ikä tarkoita, että kyseessä olisi enää mikään pikkuinen lapsi. (Onneksi selkäni ja polveni eivät protestoineet erityisen äänekkäästi.)

Jos ilmeet ovat kuvissa vähän vakavat, näkyy niissä se, että olen edelleen vähän säikähtänyt, vihainen ja huolestunut. Ihmeellisiä minä-minä-minä-kuskeja riittää ilmeisesti joka nurkalle. Onneksi oli onni onnettomuudessa!

Lopulta päästään myös asuasiaan: Farkut ja takki ovat Ellokselta, huivi, neule ja korvakorut H&M:ltä ja kengät Keravan Fidalta. (Käytän muuten farkkuja erittäin harvoin, sattuivatpa kerran edes kuviin.)

Vauvan farkut ovat Lindexiltä, paita ja body H&M:ltä ja sukat sekä pipo Keravan Fidalta. Alemman kuvan kevyt haalari on myös H&M:ltä.

Onneksi tällainen nalleassistentti tuo piristystä kurjempaankin päivään ja vähintään vauvalle hymyn palauttaessaan muistaa myös hymyillä…

 

Tästä eteenpäin

Syntymäpäivänä on aina hyvä katsoa taaksepäin. Mitä olen kokenut, saanut aikaan tai oppinut sitten edellisen syntymäpäivän? Tänä vuonna lista näyttääkin aika hienolta.

Menimme naimisiin viiden vuoden seurustelun ja noin neljän yhdessä asutun vuoden jälkeen. Vietin tähänastisen elämäni jännittävimmän, stressaavimman, rikastuttavimman ja ihanimman uuden vuoden. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikille ihanille ihmisille, jotka osallistuivat valmisteluihin ja tekivät juhlasta läsnäolollaan niin onnistuneen!

Järjestin paljon juhlia, ainakin pienen piirin polttarit, levottomat häiden suunnitteluiltamat, baby showerit, opiskelutovereideni kesken illanistujaiset ja lukuvuoden päättäjäiset, erinäisiä partiotapaamisia, luokkakokouksen improvisoidut jatkot ja serkkujen tortillaillan. Osallistuin myös useammille mainioille tupaantulijaisille ja syntymäpäiville. Olin vieraana sekä pikkuserkkuni että rakkaan ystäväni häissä, joissa minulla oli kunnia toimia kaasona. Pääsin osalliseksi myös moniin partiotapahtumiin, vaikka sekä pääsiäis- että kesäleiri jäivät harmillisesti väliin tänä vuonna.

Olin raskaana, kävin läpi pitkittyneen ja päin honkia menneen synnytyksen, leikkauksen ja siitä toipumisen. Sain lapsen. Kipuilin hankalan imetyksen alun ja hormonihuurujen kanssa. Hain ja haen omaa vanhemmuuttani, mutta ennen kaikkea olen koettanut selvitä univelasta sekä tuntikausien huutoraivareiden aiheuttamasta turhautumisesta. Vietin myös ensimmäisen äitienpäivän äitinä.

Olen yrittänyt pitää mahdollisuuksien mukaan kiinni niistä asioista, joista nautin, jotka pitävät minut selväjärkisenä ja jotka tekevät minusta ehyemmän ja siedettävämmän ihmisen. Harrastuksilla kuten kuvataidekoululla ja partiolla sekä perheen ja ystävien tapaamisella on ollut tärkeä rooli pääkopan kasassa pysymisen näkökulmasta.

Matkustin usemman kerran Tukholmaan, kiersin Savoa, kävin mökkeilemässä talvella ja kesällä sekä nautin tietenkin häämatkastamme Kyprokselle.

Opiskelin ahkerasti ja sain vajaassa lukuvuodessa kasaan 85 opintopistettä eli noin 40% koko tutkinnosta.

Asunto pysyi samana, muutamia kalusteita ja tauluja vain päivitettiin ja olemme mahtuneet kotiimme  hyvin myös näin kolmen ihmisen ja kolmen eläimen voimin. Myöskään eläinten määrä ei ole lisääntynyt!

Aloitimme vauvauinnin. Olemme tehneet sopimuksia, joilla saamme molemmille vapaa-aikaa ja jaettua vauvan hoitovastuun järkevästi, niin että aikaa jää myös kahdenkeskeiselle puuhailulle (melkein) joka päivä.

Olen aloittanut blogin, osallistunut mallikilpailuun ja tehnyt kaikkea muuta, mitä en olisi välttämättä uskonut tekeväni, jos olisin saanut listan kuluneen vuoden touhuistani viime syntymäpäivänäni.

Pohdin paljon suhdettani omaan kehooni. Liikunnallisemman arjen aloittaminen tyssäsi ainakin hetkellisesti todella huonoon kuntoon menneisiin polviin, joiden kohtalosta selvinnee lähiviikkoina enemmän. Liikuntaan ja ruokavaliioon liittyvät teemat tulevat olemaan varmasti ajankohtaisia myös tulevana vuonna.

Mitä muuta vuosi tuo tullessaan, se jää nähtäväksi. Täytyy sanoa, että vähän pienempikin määrä suuria tunteita ja jännitystä riittäisi.

Tältä keittiössämme näytti vielä eilen aamupäivällä, kun erinäiset leivokset olivat vasta valmistusvaiheessa, siivous ja pukeutuminen olivat hoitamatta ja kaikki puuhat yhtä aikaa keskeneräisyyden tilassaan.

// Kun olin ala-asteella, molemmat vanhempani saivat töidensä kautta keväällä paljon kukkia. Kaikki mahdolliset maljakot, vanhat pullot ja kukkaruukut olivat siis täytettyinä ja tuoksukin oli melkoinen. Eräs ystäväni tuli meille koulun päättäjäisten tienoilla, katseli ympärilleen ja kysyi sitten varovasti: ”Onko joku kuollut?”. En tiedä tarkemmin, miksi kukkapaljous toi hänelle ensimmäisenä mieleen kuoleman läheisyyden, mutta tuo kysymys tuli huvittavana muistona mieleeni kun kiertelin asuntoamme tänä aamuna; Saimme eilisissä juhlissa paljon kukkia tuomaan iloa tuleviin päiviin ja viikkoihin.

 

 

 

 

Kyllä Laila tietää!

Kellä kulta, sillä onni

Mulla kulta, mulla myöskin onni

Montakin kultaa, karvaista ja karvattomampaa. Mutta varsinkin nuo kaksi lempparimiestäni. 

Ja pienet onnelliset hetket, joissa tajuaa, että juuri tällaisen elämän sitä on itselleen halunnut. Kehräävä kissa ja tyytyväinen vauva, lämmin tiskikone, puhdas koti ja syysaurinko.

 

 

Tässä ja nyt: Kissan kehräys ja vauvan tuoksu

”Hidas elämä” on ollut jo useamman vuoden pinnalla ja esillä muun muassa täällä Lilyssä. Ehkä se on ajankohtaista lomien ollessa monilla lopuillaan. Kenties lomallakin on oltu niin kierroksilla, että pohditaan, mikseivät tee-tee-tuokinrepsottaa-nytolisiaikaasaadaaikaan-äänet päässä hiljene edes laiturin nokassa. Tai mahdollisesti epämieluisaan työyhteisöön tai mielekkyyttään hakeviin työtehtäviin paluu ahdistaa.

Hitaan elämän määritelmiä on yhtä monenlaisia kuin siitä puhujia. Vaikka ilmiö on löydettävistä yhteiskunnassamme, ainakin arkipuheiden ja median tasolla, se tuskin on missään nimessä yksi-ilmeinen tai ilmenemismuodoiltaan erityisen helposti rajattavissa. Minulle hidas elämä merkitsee sitä, että voi elää sitä tahtia, mikä itselle on luontevaa.

Toiset saavat luonnostaan enemmän aikaan kuin toiset, ovat kauniimpia, loistavampia vanhempia, rakastajia ja kansalaisia. En tarkoita, etteikö itseään voisi kehittää ja asettaa tavoitteita. En vain halua sortua jatkuvaan itseni vertaamiseen muihin: Joka asiassa joku tekee aina kaiken paremmin ja se on vähän masentavaa.Hidas elämä on myös hetkeen tarttumista, niin kliseistä kuin se onkin. Kun olemme miniperheemme kanssa lenkillä, huomaan varsinkin näin kesäaikaan pysähtyväni syömään metsämansikoita, ihastelemaan harakankelloja tai bongaamaan perhosia niin, että L alkaa silmin nähden hermostua.

Myös ajomatkoilla olen ilmeisen ärsyttävää seuraa. Pelkääjän paikalta kuuluu toistuvasti nimittäin hyviä, matkalla olet jo perillä-henkisiä ehdotuksia: 

”Hei nukkekotinäyttely vaan 2 km pois reitiltä, pliis voidaanko käydä?”

”Juustoportilla juustontekonäytös, uijui mennäänkö katsomaan?”

”Näköalapaikka ja kahvila, kohta oikealla – miten olisi yhdet pullat?”

”Käsintekijöiden myyntinäyttely …tiedätkö se meinaa villasukkia.”

Huomautettakoon,että koskaan ei olla pysähdetty. L lähtee aika hyvin mukaan vähän höntteihin tempauksiin kuten aikuisporukalla Serenan rengasmäkiin, mutta niiden pitää olla etukäteen suunniteltuja ja erikoisempia juttuja kuin lähteminen päähänpistosta takapihalle vadelmia syömään.

En ole innostunut toteuttamaan näitä pieniä seikkailujani yksin, koska mielestäni kokemukset ovat parhaimpia jaettuina. Usein luontevin kaveri seikkailuretkille on oma kumppani, mutta kaipa sitä voisi opetella seikkailemaan itsekseen. Tai odottaahieman, että pikkumies kasvaa. Tämä jaksaa ehkä innostua perhosretkistä, kalastamisesta, tähtien katselusta ja lumilinnan rakentamisesta. Lapsilla ei yleensä ole tekemällä tehtyä kiirettä ja siksi nautin lasten seurasta.Hitaan elämän tavoittelu tuskin on, useimpien asioiden tavoin, koskaan valmis. Mitä sitten haluaisin oppia? Haluaisin oppia elämään niin, että kunnioittaisin enemmän omaa kehoani. Terveys on hyvän elämän kannalta erittäin tärkeä asia. Jos sairastuu ja oma vartalo ilmoittaa, että nyt saa riittää, se tuskin palvelee onnellisuuden ja eheyden tavoittelua. Haluaisin oppia nauttimaan liikunnasta ja löytämään sille aikaa ja keksiä muita tapoja selvitä turhautumisen tunteista ja ikävästä kuin herkkujen naposteleminen. Terve mieli – tai sielu, terveessä ruumiissa, se olisi tavoitteeni.

Itsensä kuunteleminen ja tunteminen selkiyttää pään sekasotkuja: Pohdin usein luonnostaan sitä, kuka ja millainen olen tällä hetkellä, mitä todella haluan tehdä ja mikä vie aikaa ja jaksamista niiltä asioilta. Aina en jaksa puuttua huomaamiini epäkohtiin, mutta ainakin tiedostan ne. Uskon sen olevan edellytys sille, että pystyisin pikkuhiljaa muuttamaan ei-toivottavia toimintamallejani.Omat arvot ovat tärkeä lähtökohta minun tavalleni hidastaa. Haluan, että ne ohjaavat valintojani ja ratkaisujani. Niiden hahmottaminen, uudelleenarvioiminen jajakaminen muiden kanssa on tärkeää.

Yksi keskeinen arvoni on luonnon kunnioitus, rajallisten resurssien tiedostaminen ja huomioiminen omassa elämässä. Ei, me emme tarvitse isompaa asuntoa tai autoa juuri nyt. Meidän ei tarvitse matkustella vähän väliä pitkin maailmaa saavuttaaksemme elämyksiä. Haluan kierrättää jätteet huolella, samoin kuin pieneksijääneet vaatteet. Hankin kauniita asioita kotiin, mutta pääsääntöisesti käytän niitä, kunnes ne hajoavat tai likaantuvat korjaus- tai puhdistuskelvottomiksi. Ympäristönäkökulmien huomioiminen on jostain syystä niin sisäänrakennettua ajattelussani, että minun on erittäin vaikea ymmärtää, miten niin moni uhraa niin vähän ajatusta asialle.

Haluan välittää ja rakastaa. Ja laajentaa sen ajattelun oman välittömän elämänpiirini ulkopuolelle. Siksi opiskelen alaa, jonka eri työtehtäviin kuuluu olennaisena osana ihmisten kohtaaminen, näiden elämän koskettaminen joko lyhyen tai pidemmänaikaa sekä yritys tehdä näiden elämästä onnellisempaa, ihmisarvoisempaa ja mielekkäämpää.

Haluaisin olla läsnä. Läsnä miehelleni, lapselleni, eläimilleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni ja ystävilleni. Kuunnella näiden huolia, vastata viesteihin, myötäelää tilanteissa ja olla kiinnostunut näiden elämästä. Kysyä kuulumisia ja ihmetellä elämää yhdessä. Aina en ole sataprosenttisesti kuulolla tai muista, mistä olemme puhuneet pitkän aikaa sitten, mutta pyrin siihen, että olisin aidosti kiinnostunut ja läsnä, olivat asiat pieniä tai suuria.Vähempi haluaminen tuo mielenrauhaa: Oman vaatekaapin myllääminen tuo ymmärrystä sille, ettei uuden sesongin vaatteita olekaan ehkä pakko saada. Kauniit astiat tekevät varmasti jonkun muun onnelliseksi. Onnettomuus- ja unohtelualtis ei kaipaa monen sadan euron merkkilaukkuja tai -kenkiä. Pieneen asuntoon ei kannata kasata loputtomasti roinaa tai se hukuttaa alleen ja alkaa ahdistaa. 

Koko ajan ei tarvitse myöskään olla silmittömän ihastunut tai rakastunut. Tunne-elämyksien jatkuva metsästäminen tekee omassa elämässä viihtymisen hyvin vaikeaksi. Miksi kaiken pitäisi koko ajan olla henkeäsalpaavaa? Eikö termi itsessään jo kerro, ettei se voi olla ihmiselle terveellistä?

Lojaalius, uskollisuus, lempeys, nöyryys, itsen, muiden ja asioiden epätäydellisyyden ja ajoittaisen epäreiluuden hyväksyminen, hellyys, pienet eleet ja rakkaan ihmisen hymy. Se riittää.

Äitiyslomalainen testaa / Oma kiva

Ai että miten sitä viihdyttäisi itseään samalla kun joutuu jorisemaan täysin joutavaa taukoamatonta jargonia vauvalle?

Tämä kun tuntuu kaipaavan juttuseuraa tai syliä lähes koko ajan hereillä ollessaan. Kaiketi äitiinsä tullut. Yksin oleminen on ihan ehdoton nou nou!

Testiryhmämme subjektiivisiin kokemuksiin perustuvan nollatutkimuksen kautta on löydetty ainakin yksi hyväksi todettu keino. Kun horisee vauvalle ihan mitä sattuu, voi omaksi ilokseen matkia erinäisten piirrettyjen, tv-sarjojen, elokuvien ja ennen kaikkea Pasilan hahmojen ääniä ja tapoja ilmaista asiansa.

Vauvan suosikiksi on valikoitunut pitkällisen testaamisen tuloksena Pekka Routalempi. Ehkä tällä ja vauvalla on jotain yhteistä, kun tarkastellaan maailmankatsomusta: Vauvan elämässä kun ollaan koko ajan niin sanotusti jännän äärellä

Kesäpihan valtaus

Tulin asiaa taannoin pohdittuani siihen tulokseen, että kun taloyhtiöllä kerran on iso, hyvin hoidettu piha, jonka hoitamisesta maksamme yhtiövastikkeen muodossa, kannattaa siitä ottaa ilo irti. 

Raahasin siis vauvan, koiran, viltin ja hedelmiä sekä tietenkin kameran, tietokoneen ja lehtiä pihan kauimmaiseen nurkkaan ja vietimme jonkin aikaa raittiissa ulkoilmassa. 

Selailin lehtiä, otin muutamia kuvia (itsestäni hienoja teiniposetuksia – pahoittelut) ja napsin luumuja.

Vauva tuijotteli tuulessa heiluvia puun lehtiä ja kaikkea tämän mielestä varmasti jännittävää, kuten perhosta. 

Myös koira löysi tekemistä; se kaivoi nurmikosta kastematoja ja söi niitä. 

Puuhaisimme kukin omiamme, kunnes tihkusade yllätti meidät ja jouduimme luikkimaan häntä ja viltti koipien välissä äkkiä takaisin sisälle.

 

Tänään ärsyttää…

… Lehti- ja televisio- sekä katukuvamainonnassa näkyvä räikeä (seksuaali)väkivallan imitointi ja ihannointi. 

Erikoisinta kaikissa väkivaltateemalla ratsastavissa mainoksissa, näyteikkunoissa tms. on mielestäni se, että tällaiseen kuvamateriaaliin pääsevät käsiksi kaiken ikäiset: Ne iskevät päin kasvoja (pun intended) kadunkulmassa, laivan kosmetiikkamyymälässä tai lehden takakannessa.

Millaisen viestin nämä kuvat mielestänne antavat?

Antavatko tällaiset mainokset lisäarvoa tuotteelle, merkille tai valmistajille?

Mennäänkö muotimaailman jatkuvassa shokeeraamisen halussa ja julkisuudenkipeydessä jo roimasti yli tietyn moraalikehyksen saati hyvän maun rajan?

Onko toisen ihmisen nöyryyttäminen ja tähän kohdistuva väkivalta seksikästä?

Voiko tällaista materiaalia perusteella sillä, etteivät tilanteet ole todellisia tai että tarkoitus on luoda taiteellinen vaikutelma?

Herättävätkö tällaiset kuvat halua ostaa tuotetta?

Millainen vaikutus seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviin rooleihin on toistuvilla visuaalisilla ärsykkeillä, joissa naiset esitetään useimmiten seksiobjekteina ja miehet hallitsevina ja väkivaltaisina?

Muun muassa sosiaalisen oppimisen teoriaan perustuen on syytä olettaa, että ympäristömme ärsykkeet kuten median viestit ja niiden kautta tapahtuva toistuva altistuminen kuville, jotka sisältävät seksististä ja väkivaltaista aineistoa, turruttavat reaktioitamme esimerkiksi raiskauksiin sekä parisuhde- ja perheväkivaltaan.

Tuleeko (seksuaali)väkivallasta tällöin sosiaalisesti hyväksyttävämpää, vähemmän poikkeuksellista ja luotaantyöntävää?

Miten toistuvat visuaaliset ärsykkeet muokkaavat ajatteluamme?

Haluaisitko kävellä lapsesi kanssa tämän näyteikkunan ohi? Minä en haluaisi kävellä sen ohi edes aikuisseurassa?

“When violence is used to sell a product, it does not just sell the product; it condones violent attitudes and behavior and contributes to exaggerated fears of violence among those encouraged to see themselves as its potential victims.”  

Dr. C. Kay Weaver

Mielenkiintoista luettavaa aiheesta ja sen sivusta.

 

Päivän naurut

Saatiin neuvolasta tuollainen nelisivuinen läpyskä, jolla on tarkoitus kartuttaa koko perheen voimavaroja. Varmaan ideana ihan hyvä; jos kriisin partaalla oleva perhe saisi keskusteluapua. Tai sitten kyseiset tapaukset putoavat kaiken tukiverkon ulkopuolelle jo aiemmin tai myöhemmin. En tiedä, en ole asiantuntija.

Meillä vastailtiin kysymyksiin yhdessä, mikä sekin oli sallittua. Syötin M:ää ja L kyseli kysymyksiä. Vastausvaihtoehdot olivat asteikolla 1 (Täysin samaa mieltä) – 4 (Täysin eri mieltä).

Kun kysymys kuului yht’äkkiä: ”Tunnen itseni useimmiten vihreäksi?”, aloin hiljaksiin hihittelemään. L ei huomannut mitään kummallista vaan mulkoili kummastuneena, kun en vastannut. Oli pakko kommentoida, että herran ei parane ruksia siihen kohtaan tuntevansa itsensä useimmiten virkeäksi.