Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä

Kun kehokriiseistä tuli normi ?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Terveys 21 kommenttia

Kuntokeskuksen pukuhuoneessa kaksi naista keskusteli vartaloistaan ja siitä, miten itsensä pitäisi nähdä. Muutama lause kolahti ja kovasti, sillä olin kiertänyt viime viikkoina ihan samoilla radoilla itsekin. En muista keskustelua sanatarkasti ja pudotin tarkoituksellisesti pois muutamia tunnistettavissa olevia tekijöitä, mutta näin se pääpiirteissään alkoi:

”Tiedätkö, mulla on usein jopa huono omatunto siitä, että voin sanoa tykkääväni omasta kropastani…”

”Miksi?”

”Emmä oikein tiedä… Ehkä siksi, kun syömisiään pitäisi jotenkin kauhistella ja aina on joku viiden kilon kesäpudotus tai kiinteämmät kesämekkokäsivarret oltava työn alla.”

”Muakin vähän hämmentää, että monessa porukassa omissa nahoissaan viihtyvää pidetään jotenkin vajaamielisenä. Että se kehokriiseily on normi ja on jotenkin petturuutta olla ahdistumatta muhkuroista, suonista rypyistä tai makkaroista.”

”Jossain on tehty ilmeisen hyvää duunia. Tietäisi vaan missä.”

Olen miettinyt tätä pakollisen kropan mollaamisen ja normitetun itseinhon tematiikkaa viime aikoina säännöllisesti. Mitä jos on ainakin 90% ajasta sitä mieltä, että itsellä on oikein kiva, moneen asiaan kykenevä ja hommansa hoitava keho, josta voi olla iloinen ja ylpeä? Jos ei pidä raskausarpia, selluliitteja, sisäreisiläskejä tai töppösääriä olennaisina vaan vilkaisee itseään peilistä lähinnä kokonaisuutena ja varmistaakseen, ettei hameenhelma ole jäänyt vessassa sukkahousujen kauluksen alle. (Jää se silti välillä.)

Onko jotenkin poliittisesti epäkorrektia viihtyä vartalossaan – tai herranjumala julkisesti myöntää pitävänsä vallitsevien kauneusihanteiden ulkopuolelle auttamatta putoavasta vartalostaan? Ajattelisi edes kansanterveydellistä näkökulmaa, senkin vastuuton läski!

Varsinkin, kun toisinaan saa yllätyksenä ja pyytämättä vinkkejä siitä, miten karkin syömisen vähentäminen tai kestävyysurheilun lisääminen voisi olla paikallaan. Kommenteista ei tee muuten yhtään viisaampia, vähemmän typeriä tai sivuuttamisen arvoisia se, että niitä laukovat usein makeisia suurkuluttavat viisikymmenkiloiset, joille viiden kilometrin lenkki koituisi kuulemma kuolemaksi.

Kyllä, koen joidenkin ihmisten seurassa tarpeelliseksi selittää, miksi en koeta ainakaan tällä hetkellä aktiivisesti pudottaa painoani vaan pitää sen pääpiirteissään samoissa lukemissa kuin mihin se lapsen saamisen jälkeen jämähti. Sillä eihän kukaan koko nuoruus- ja aikuisikänsä lievän ylipainon rajan molemmilla puolilla huojunut voi olla itse tyytyväinen tilanteeseensa?

Ilmeisesti pyöreämpi ihminen liikkuukin aina ensisijaisti laihtuakseen tai kiinteytyäkseen eikä pysyäkseen terveenä, vahvana ja onnellisena… Monesti liikunnasta puhuessani keskustelun puolituttu vastapuoli olettaa liikuntani olevan tavoitteellista ja tähtäävän nimenomaan ulkoisiin muutoksiin. Hoikemmille tutuille on puolestaan sanottu, että eihän heidän tarvitsisi liikkua tai ainakaan kovin säännöllisesti, kun he kerran ovat valmiiksi pieniä. Anteeksi mitä?

Kiinnostaisi kuulla, miten koette asian – onko kehokriiseilystä todellakin tullut normaalimpaa kuin vartaloonsa neutraalisti tai ilolla suhtautumisesta?

 

VAALI-ENCORE sekä raamatullinen kaneetti

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Uutiset & yhteiskunta 7 kommenttia

Kaverini totesi Facebookin vaalivalvojaisisissa, että tänään saattaisi olla hyvä päivä ottaa Ei näin-merkki uusintakierrokselle. (Muistattehan Ei näin-merkin?) Naureskelin ajatukselle ensin, mutta vakavoiduin sitten yön pimeinä tunteina miettimään montaakin asiaa.

Ensinnäkin sitä, onko demokratian puolestapuhujalla oikeasti varaa valittaa vaalituloksesta? Voiko todeta kansan päättäneen, mutta tihkuen samalla ylenkatseista ironiaa? Onko kellään oikeutta sanoa, että väärin äänestivät? Eivät osanneet ajatella oikein, prioriteetit vinksallaan ja niin edelleen. Omasta kuplastaan käsin on aina hyvä huudella, mutta toisaalta kulloinenkin vaalitulos herättää aina pohtimaan sitä, miten yksi- tai moniarvoisessa yhteiskunnassa elämme.

En voi olettaa, että kaikkia äänestäjiä kiinnostaisivat äärimmäisen uhanalaisten saimaannorppien suojelu, transalain uudistus, kestävämpien energiamuotojen kehittäminen ja tuottaminen, hoito- ja koulutuspalveluiden laadun turvaaminen, julkisen liikenteen verkoston vahvistaminen tai sosiaali- ja terveyspalveluiden ”yhden luukun periaatteen” soveltaminen enenevissä määrin kuntien ja muiden palvelualueiden käyttöön.

Kaikki eivät avaudu miehelleen shampookasa päälaellaan keikkuen siitä, miten valtio saisi pitää veronpalautukset, jos ne laitettaisiin veronmaksajan valitsemaan käyttökohteeseen, vaikkapa mielenterveyspalveluihin. Osa saattaa hyvinkin olla sitä mieltä, että enempi omaan taskuun jäävä raha parempi raha. Eikä minulla ole oikeutta sanoa että EI noin tai näin.

Mutta mitä sitten voin sanoa? Voin sanoa, että uskon peruspalveluihin kaadettujen veroeurojen olevan varmempi ja parempi sijoitus lapseni tulevaisuuteen kuin yksikään etelänmatka, jääkiekkomaila tai merkkitennari tulisi olemaan.

Jos ympäröivä yhteiskunta epätasa-arvoistuu entisestään, se lisää turvattomuutta, vastakkainasettelua, väliinputoajuutta ja moninaisia sosiaalisia ongelmia. Vuosien tai vuosikymmenien ajan häthätää pahimmista rei’istään tilkitty paatti uppoaa varmemmin kuin kerralla huolella kunnostettu vene. Sama pätee muuten yhteiskunnan lisäksi esimerkiksi koulurakennuksiin ja varuskuntiin.

Toivotankin tehtäviinsä valituille kansanedustajille yhteistyökykyä yli rajojen, avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, ammattitaitoa, pitkää pinnaa, asiantuntevia virkamiesneuvonantajia ja taitavia avustajia, epäitsekkyyttä, kauaskatseisuutta, tasa-arvoista perustaa päätöksille ja inhimillisyyden lähi- ja kaukonäköä parantavia silmälaseja. 

Koska Raamatulla päähän lyömistä on esiintynyt kotimaisessa politiikassa aina ja iänkaikkisesti sekä koti-uskonto-isänmaa-henkiset puolueet keränneet opetuslapsia näissä vaaleissa, siirryn lukemaan kyseistä opusta kuin piru itse ja siteeraan 2. Korinttilaiskirjettä:

”Minä annan vain neuvon tässä asiassa; sillä se on hyödyksi teille, jotka jo viime vuonna olitte ensimmäiset, ette ainoastaan tekemässä, vaan myös tahtomassa. Täyttäkää nyt siis tekonne, niin että, yhtä alttiisti kuin olitte sen päättäneet, sen myös täyttäisitte, varojenne mukaan. Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.


Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi, että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus, niinkuin kirjoitettu on:  

´Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut.´”     

 

Suhteestani musiikkiin

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Musiikki, Syvällistä 9 kommenttia

En ole koskaan pitänyt itseäni musikaalisena. Kun jossain sosiaalisessa tilanteessa päädytään laulamaan, oli kyse sitten hilpeästä Sing Star-tyyppisestä laulutilanteesta tai virsien veisaamisesta, ärsyynnyn siitä, jos täysin laulutaitoiset ihmiset kikattelevat mukamas noloina ja selittävät, etteivät ole kummoisiakaan laulajia. Ja kun he kuulevat oman lauluyritykseni, koko seurueelle käy täysin selväksi, kuka on oikeasti ronskin rehellisen laulutaidoton ja keistä on vain tyttömäisen söpöä vähätellä kaikkea tekemistään.

Koska vähäiset yritykseni laulun ja soiton saralla ovat tuottaneet yksinomaan turhautumista ja harmia, en ole koskaan mainostanut musiikkia harrastuksenani. Sillä on ollut roolinsa erityisesti teini-iän angstivaiheissa, mutta silloinkin olen poiminut vaikutelmia ja uusia bändejä kuunneltavaksi sukulaisiltani, ihastuksiltani, kavereiltani – kaikilta niiltä, joilla on ollut aikaa, halua ja paloa etsiä uutta kuunneltavaa ja uppoutua musiikin pariin.

Minulle musiikissa tärkeintä ovat lyriikat, tarinat ja tunne. Kaikki ne kolme yhdessä, nivoutuneina elämäni tapahtumiin, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen ja pelien tarinoihin, joihin tietyt kappaleet sanoituksineen sopivat kuin paljon käytetty puukko tuppeensa – vaivatta ja tarkoituksenmukaisesti. Ehkä siksi kuuntelen todella moninaista musiikkia, poislukien ne kappaleet, joissa ei ole sanoja, sillä ne ovat minulle kovin tyhjiä, puolinaisia ja vajaita.

Jos oikeasti ymmärtäisin jotain musiikin päälle, viihtyisin sanattoman, kone- tai instrumentaalimusiikin parissa kenties paremmin. Mutta nykyiselläänkin musiikki on ottanut omat, tärkeät kolonsa elämästäni: koulu- ja kotitöiden siivittäjänä, lapsen kanssa tanssimisen taustana ja erityisesti juoksulenkkien kirittäjänä sekä kannustajana. 

Enemmän kuin pitkään aikaan olen antanut musiikin koskettaa, kannatella, innostaa ja irtauttaa arjesta uusille urille. Päästänyt irti siitä ajatuksesta, että musiikin teoriaa, sen palasia pitäisi ymmärtää tai musiikkia pitäisi itse kyetä tuottamaan laulun tai soiton muodossa voidakseen antaa sille aikaa ja ajatusta. 

Kysyin mieheltäni tovi sitten jotain musiikista ja tämä vastasi, ettei harrasta musiikkia, mikä oli mielestäni täysin älytöntä – soittaahan tämä useampaa soitinta kelvollisesti ja yhtä erinomaisesti. Tämä vastasi minun viettävän silti keskivertoviikosta enemmän tunteja musiikkia kuunnellen, sitä etsien, kahlaten lyriikoita läpi ja täyttäen arkeani musiikilla. 

En edelleenkään osaa laskea tätä harhailuani musiikin harrastamiseksi, mutta jokin on muuttunut. Itse tekemisen ja syvällisemmän ymmärryksen vaade on väistynyt ja tilalla on ilo.

_____

Tällä viikolla erityisen puhuttava kappale on ollut Nerina Pallotin Rousseau. Miksi?

Koska kaikki muuttuu, työ, lapsen kanssa eläminen ja omat kiinnostuksenkohteet. Herään haluun haastaa itseäni, kehittyä sekä luoda jotain uutta. Juoksen ylämäkeen ja Spotifysta soiva kappale tuo mieleen jotain hyvin todelta tuntuvaa:

”We are born twice – once to exist and again to live” 
Jean-Jacques Rousseau

 

Pieniä onnenaiheita

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu hyvinvointi 1 kommentti

Lapsen käsitys hienoista vaatteista (eli esimerkiksi keltaisiin sydänleggingseihin, My Little Pony-collegepuseroon ja turkooseihin aurinkolaseihin sonnustautuminen).

Kevät

Juhlat, parhaat bloggaajakollegat ja jämäruoat. Näillä naurunrypyillä, tanssimisesta kipeytyneillä varpailla ja juustokakkuvararenkailla jaksaa taas viikkoja pirteämpänä. Pienenä miinuksena se, että painan kohta sata kiloa.

 

Nämä tyypit, kaikki kolme. Tätä tuskin tarvitsee avata sen enemmän?

Keravakierros ja se, että joku hullu ylipäätään suostui lähtemään kanssani tekemään pikaisen tutustumiskierroksen kotikaupunkiini. Kahvilassa istuskelu, lastentarvikeliikkeessä aletuotteiden hypistely ja kirppiksen koluaminen olivat tietysti plussaa.

Ja sanoinko jo kevät?

Keittiössä kuultua ja monta syytä kilistää huomenna

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu työ & raha, Ystävät & perhe 4 kommenttia

– Saanko iskä syödä tota juustokakkua?
– Ei se valmistu tänään, sen pitää hyytyä yön yli.
– No huomenna sitten?
– Ei kun sinä menet ukille ja mummille kylään.
– Kuka sen kakun sitten syö?
– Tänne tulee sellainen kauhean iso lauma tosi nälkäisiä naisia ja ne pistelee kaiken kakun suihinsa…
– Oi voi. Harmi.

 

Miesten ja lasten suusta sen totuuden kuulee?

 

***

Huomenna kilistellään kuohuvalla. Ai miksi? Paristakin eri syystä.

Yhteisbloggaamiseen kuuluu tapaamisten ja reissujen järjestäminen, eikös?

#Momfien porukkaa on nähty erilaisilla kokoonpanoilla niin kotimaassa kuin naapurimaissakin, osaan tiimistä olen törmännyt viimeksi StreamTeamin illanvietossa ja isompaan osaan mekkoiltamissa alkukeväästä.

Näitä huipputyyppejä ei kuitenkaan voi nähdä liian usein ja tällä kertaa taas muutama uusi naama uskaltautuu Norppalaan tutustumaan kanssabloggaajiinsa. Vieraanvaraisuuden opittu tai peritty piirre nostaa päätään eikä meillä lasketa, ollaanko ennestään tuttuja – tänne vaan kaikki!

Toinen syy on se, että kaikkensa antaminen taisi viimeaikaisten käänteiden perusteella kannattaa. Ajattelin nostaa sillekin epävirallisen lasillisen huomenna. Vaikka sitten ihan itsekseni ja tyytyväisenä myhäillen.

Olen melkeinpä typerän innoissani aikuisten kesken vietettävästä illasta hyvän ruoan, juoman ja sekavien juttujen parissa. Mutta miksipä ei saisi olla; Luulisi itse kullekin lapsiperhearjen, töiden ja opiskelujen välissä palloilevan pystyvän perustelemaan itselleen pienen paussin toisinaan?

Iih, huomenna!

 

 

Ylpeä mutsi avautuu

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus Kommentoi

Tiedättekö niitä tilanteita, joissa lapsenne, lemmikkimarsunne, aviopuolisonne, pikkusisaruksenne tai joku muu teille merkityksellinen henkilö kunnostautuu jossain asiassa? Iloksenne, yllättäen ja pyytämättä… Tai oikeammin ilman, että olette ainakaan itse pistäneet tikkua ristiin asian harjoittamisen eteen.

Noh, pyhämaanantain kunniaksi minulle selvisi, että lapseni on opetellut appivanhempien valvovien silmien alla pyöräilemään. Kohta se lähtee reilaamaan, hajottaa älypuhelimensa pesemällä sen pyykin mukana, ihastuu toivottomasti ja kasvattaa viikset. Niisk. 

 

Näitä päiviä tulee ikävä

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Ystävät & perhe 5 kommenttia

Käyn hiljalleen läpi luopumisen prosessia, vaikka mietinkin myös tulevaa; Opiskeluarjesta, joustavammista aikatauluista ja itsenäisestä työskentelystä irroittautumista. Lapsen tai puolison kanssa touhuamiselle varastetuista hetkistä, aamuista, illoista tai jopa kokonaisista, ylimääräisistä vapaapäivistä irti päästämistä.

Usein lapsen kanssa tehdyt seikkailut museoihin, lähiympäristöön tai erilaisiin tilaisuuksiin ovat olleet ainakin omasta mielestäni lapsen kanssa yhdessä vietettävän ajan parhaimmistoa. Ja uskon siihen, että jos aikuisella on aidosti kivaa, myös lapsella on mukavampaa reissata ja kokea tämän kanssa uusia asioita. Satunnaisen ja erityiseen arvoon nousseen perhe-laatuajan lisäksi joustavampi aikataulutus on mahdollistanut myös sellaisissa tilaisuuksissa piipahtamisen ja uusiin paikkoihin tutustumisen, joita säännöllisempi tai pikemminkin perinteisempi työaika ei kaikilta osin mahdollista. 

Viime viikkoina olen esimerkiksi maistellut suuren makuhämmennyksen vallassa Doclaireja Fazerilla, päässyt sekoittamaan Valion Pitäjänmäen tehtaalla juuri sellaista tuoremehua, jollaisesta kuvittelisin itse pitäväni ja todennut, että ruoat tai juomat eivät aina maistukaan siltä, miltä olettaisi; Uusien makuyhdistelmien kehittämiseen, testaamiseen, jatkokehittämiseen ja tuotteistamiseen käytetään paljon aikaa, vaivaa ja prosessiin liittyy paljon yrityksiä, erehdytyksiä, luovuutta ja lahjakkuutta. On hienoa ajatella, että monessa kohtaa Suomestakin löytyy ruokien kehittelyn ja jopa ruokataiteeksi laskettavilta aloilta maailman ehdottomia huippuja. Näitäkään ajatuksia en olisi pyöritellyt tai kokenut uusia asioita, jos olisin olisin elänyt kahdeksasta neljään-työarkea.

Arkisempina asioina olen voinut käydä lapsen kanssa neuvolassa, ostoksilla ja hoitamassa muita juoksevia hankintoja pyytelemättä vapaapäiviä tai suunnittelematta kunkin viikon hommia hurjan tarkasti – opiskeluhommia kun voi tehdä monesti myös iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Omatoimiaikataulutettujen päivien, viikkojen ja kuukausien kiitäessä tasaista tahtia kohti loppuaan huomaan pysähtyväni enenevässä määrin spontaanien arkipäiväkahvittelujen, kotikaupungista uusien nurkkien löytämisen tai lapsen kanssa pitkän aikaa taidemuseon maisemaikkunasta maisemien ihmettelyn äärelle.

Näin on ja on ollut hyvä. Ja uskon että tulen katsomaan opiskeluaikaani myöhemmin haikeana taaksepäin, miettien miten paikallaan oli saada joustovaraa, mahdollisuuksia hidastaa tai kiihdyttää kunkin perheenjäsenen tarpeiden mukaan helposti. Lapsen päiväkodin aloitus, tämän (harvalukuiset) sairastelut, erilaiset reissut, omat menoni ja harrastukseni – kaikki on ollut sujuvampaa järjestää, kun kumpikaan meistä aikuisista ei ole ollut sidottu erityisenkiinteisiin aikatauluihin.

Että jos joku siellä ruudun takana harkitsee lapsia opiskelun kanssa samanaikaisesti, voin omalta osaltani sanoa, että ainakin meidän perheessämme järjestely on toiminut kokonaisuutena paremmin kuin hyvin. Näitä päiviä tulee varmasti ikävä.

P.S. Viimeinen kuva on keravalaisesta uudesta kahvilasta, Hilpeästä Kahvikissasta, josta taisi tulla kertaheitolla uusi suosikkimme. Koska söpöys ja kohtuuhintaiset herkut sekä läheinen sijainti. Parhautta!

 

Ensimmäinen kuva: Fazerin kuva-arkisto

 

TYTTÖ ?!

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Työ, Uutiset & yhteiskunta 10 kommenttia

”Tänne on tulossa sellainen tyttö haastatteluun.”

Täytän sykysyllä 26 vuotta. Kaulassani on iso ryppy, poimu, jota räpellän kaulani ollessa taittuneena johonkin suuntaan. Silmieni ympärillä ja suupielissä on juonteita vatsassani on raskausarpia. Kehoni vanhenee vääjäämättä, kuvista ja peilistä takaisn katsoo paljon väsyneemmän näköinen nainen kuin kymmenen vuoden takaisten kuvien tyttö.

Olen asunut omillani seitsemän vuotta. Seurustelua ja naimisissa oloa on kertynyt saman miehen kanssa jo kahdeksan vuotta – lukioaikojen kodeista irtaantumiseen ja itsensä hyväksymiseen käytetyistä vuosista aina vanhemmuuteen ja työurien alkuun. Pisimmillä ystävyyssuhteillani on ikää 16 vuotta, vaikka välissä onkin satoja kilometrejä ja pitkiä reissuja.

”Ai sinulla on lapsi, kolmevuotias, en olisi edes ajatellut, kun olet niin nuori.”

Olen imettänyt, nukuttanut, syöttänyt, pukenut, lohduttanut, innostanut, pelannut, pitänyt sylissä, jututtanut, kuunnellut, piirtänyt, iloinnut mukana, potkinut palloa… Niin, tehnyt noista kaikkia muita paitsi imettämistä varmasti yhtä paljon muiden lapsille kuin omalle jälkikasvulleni. Alkaen laskutavasta riippuen viisitoistakesäisestä hoitokeikkaa tekevästä yläkoululaisesta tai 18-vuotiaasta lukiolaisesta, jonka hoitoon uskottiin kaksi alle vuoden ikäistä lasta, 45 tunniksi viikossa.

Takana on 12 vuotta erilaisia töitä: mansikanpoimintaa, porrassiivousta, lasten koti- ja ryhmähoitoa, avustajana toimimista kodeissa ja päiväkodeissa. Vauva- ja taaperoikäisten hoitamista pitkiä aikoja ja itsenäisesti, moniammatillisten tiimien osana toimimista sekä satoja kohdattuja lapsia ja kymmeniä tutuiksi tulleita vanhempia vuosien varrelta.

Olen opiskellut jonkin aikaa yliopistolla ja saanut tutkinnon viittä tai oikeastaan kahta esseetä vaille pakettiin ammattikorkeakoulusta. Suorittanut lukuisia harjoitteluja toteuttanut enemmän tai vähemmän suunnitteluvastuuta kantavana tiimin jäsenenä erilaisia hankkeita sekä projekteja Perhekoulusta avoimen varhaiskasvatuksen liikuntakerhoihin. 

”En viitsi näitä edes kysyä, kun ei sinulla varmaan ole tuota lastenhoitokokemusta vielä niin paljon.”

Kymmenen vuotta lähes yksinomaan lapsien hoitoon ja nuorten parissa tehtäviin töihin liittyviä hommia. Harjoittelu sellaisessa paikassa, jossa nuoret saattaisivat hyvinkin pelata likaisesti, jos huomaisivat aikuisen kyseenalaistavan itse aikuisuuttaan tai kykyään toimia heidän kanssaan.

Ja vapaaehtoistyötä, satoja, ellei tuhansia tunteja. Vapaaehtoista ystävätoimintaa ja lasten kasvatusta partiossa. Retkiä, leirejä, kisoja, leipomista, leikkejä, elvytysharhoittelua, ilojen ja surujen jakamista lasten kanssa – ja joskus tsemppaavia viestejä myös puolin ja toisin vanhempien suuntaan.

—-

”Väistäpä tyttö vähän.”

Laivalla keskitukevassa humalassa oleva setämies kaipasi itselleen liikkumavaraa. Mikä siinä, mutta kun käytävää oli molemmilla puolillani metrikaupalla ja käskyn esittäjä liikkui vaikeuksitta ja apuvälineittä, en nähnyt käskytykselle muuta syytä kuin herran oman, selvästi korkeamman universumin tähtipölyjen sekaan katoavan sijainnin esille tuomisen.

Kamppasin tyypin tämän mennessä ohi. En ole tapauksesta kovin ylpeä, joskin sillä hetkellä se tuotti syvää tyydytystä.

—- 

Tässä mietin, että joudunko syömään sanani. Sanoin miehelle nimittäin pari viikkoa sitten, että voisin sitten vastavalmistuneena kartuttaa työkokemusta melkeinpä paikassa kuin paikassa. Kivassa ja mielekkäässä paikassa viihtyisin mielellään todella pitkäänkin eikä useampi vuosi mukiinmenevässä paikassakaan olisi pahitteeksi.

Mutta jos lähtökohtainen asenne on se, etten voi ikäni vuoksi osata mitään, minulla ei voi olla validia kokemusta tai ymmärrystä, näinköhän edellytykset kehittymiselle, työhön sitoutumiselle ja perehtymiselle olisivat parhaat mahdolliset…

Ja mistä lähtien erittäin naisvaltaisellakin alalla on tytötelty, muistettu mainita haastattelussa lähes kymmenkunta kertaa eri tavoilla, miten kolmeakymppiä lähestyvä hakija on niin kauhean nuori. Setämiehiltä vielä jotenkin osaan olettaa tytöttelyä, vaikka se saakin höyryn nousemaan korvista.

Haistanko ikään liittyvän lisääntymispelon vai mistä tässä oikein oli kyse? Erittäin hämmentävää.

Vähän tuntuu siltä, kuin se yllättävän luinen ja sukkahousujen verhoama nilkka olisi osunut tällä kertaa omalle kohdalleni.

 

Kuva vuodelta 2007

Kaikkensa antanut

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Oma elämä, Työ Kommentoi

 

Kolme työhaastattelua muutamassa päivässä on muuten yllättävän kova tikki. Varsinkin jos edellisestä haastattelusta on kulunut taannoisen pidemmän työsuhteen, opiskelujen ja vanhempainvapaiden vuoksi viisi vuotta. Se on kuulkaa viidesosa koko elämästäni ja moisessa ajassa on tapahtunut aika paljon kasvua, lähinnä henkistä sellaista: sekä ihmisenä, vanhempana että ammatillisuuden osalta.

Ensimmäinen haastatteluista tuli vieläpä hieman yllätyksenä, sillä minut soitettiin paikalle haastattelua edeltävänä päivänä. Jouduin kasaamaan menneistä töistä kertyneet todistukset ja suositukset, harjoitteluarvioinnit sekä opintojen aikana tehtyjen projektien ja hankkeiden todistukset valmiiksi ja tietenkin tulostelemaan opintosuoritusotteet varsin vauhdikkaasti. 

Olen loppupeleissä aika luonnonlapsi, mitä tulee asioista kertomiseen, kehonkieleen ja siihen, miten olen tilassa ja tilanteissa läsnä. Tutussa seurassa saatan hyvinkin napsautella kuulakärkikynän terää esiin ja piiloon tökkimällä painonapilla tissiäni tai käpertyä kavereideni viereen sangen estottomasti. Kun sanomisiaan ja tekemisiään joutuu kontrolloimaan erityisen tietoisesti, sekin muodostaa pienen lisäkuormituksensa muutoinkin jännittävään tilanteeseen. Helposti hurjaa vauhtia selittävälle myös puhenopeuden tietoinen hillitseminen on myös haastavaa.

Ja kun keskusteluun pitäisi tuottaa edes jossain määrin asioita omasta työhistoriasta, tulevaisuudensuunnitelmista, vahvuuksista, heikkouksista, kokemuksista, alalla hyödynnettävissä olevasta harrastuneisuudesta ja osoittaa perehtyneensä yksikön toimintaan, arvoihin ja olevansa kiinnostunut työpaikasta – työnhakijan ajatuksia kun ei voi lukea sen paremmin kuin vastapuolenkaan…

Huh, jos ja kun saan jonkin mukavan työpaikan niin eihän oteta tätä työnhakuprosessia ihan heti uudestaan?

Viime päivinä olen käynyt hurjan antoisia keskusteluja ja saanut nähdä erittäin mukavan oloisia työyhteisöjä, mutta haastatteluskarppauksen jälkeen olo on ollut hieman tyhjiinpuserrettu. En tiedä, kuinka kauan työhaastattelujen kuuluisi kestää, mutta yhdenkin puolentoista tunnin rupeaman jälkeen olin niin sanotusti antanut kaikkeni. Jää puolimaratonikin kakkoseksi – tosin sitä en olisi edes yrittänyt juosta tällaisessa flunssassa.

 

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Musiikki, Suosittelen 2 kommenttia

Kuten otsikosta voi päätellä, samaistun toisinaan Maija Vilkkumaan Kuuraiset Puut-kappaleen sanoituksiin. Kyseinen kipale on muuten pahimpia korvamadoksi tarttuvia lurituksia, joita tiedän. Laulussa todetaan:

Jos mikään ketään koskettaa yleensä musta se on roskaa 
häissä muut jakelee nenäliinojaan, mutta mä en itke koskaan

Olin aikanaan se lapsi ja teini, joka itki ilosta, raivosta, surusta ja liikutuksesta. Aivan liikaa ja liian usein. Sain kuulla siitä ikävältä tuntuvia kommentteja ja ihmettelyjä tutuilta, vanhemmiltani ja puolisoltani. Iän myötä ja kenties hormonien asetettua aloilleen olen itkenyt vähemmän ja rauhoittunut muutenkin. Elämä on tasaisempaa, mutta tunnehuippuja tai -aallonpohjia on toisaalta vähemmän.

Kyllä, itken joskus elokuvissa, häissä harvoin ja hautajaisissa lähinnä empatiasta surevia kohtaan. Aika harvoin mikään kulttuurin tuote tai yksittäinen hetki kuitenkaan koskettaa, ainakaan toistuvasti. Saati siten, että sieluun sattuu, kyyneleet kohoavat silmiin ja koko keho reagoi tunteella. Vatsasta kouraisee, ihoa kihelmöi ja sydän muuttaa rytmiään.

Mutta tämä kappale saa pysähtymään ja tirauttamaan kyyneleitä, kerta toisensa jälkeen. Jokin siinä osuu olemukseni ytimeen juuri nyt, tässä mielen- ja elämäntilanteessa. Kyynikon silmäkulma kostuu nyyhkybiisistä – ruksi seinään!