Aihearkisto: Mieli & hyvä elämä

Mitä tehdä kun mikään ei tunnu miltään?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Ajattelin tänään, Mieli & hyvä elämä, Sisustus 27 kommenttia

Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Sairastelut, epäonnistumiset, irtisanomiset, pääsykokeissa rannalle jäämiset, taloudelliset menetykset, suunitelmien kariutumiset ja ihmissuhteiden nokkakolarit. Hautajaiset ja käsittämättömät tragediat. Ja toisaalta yhteiset juhlat, lapsen kasvun virstanpylväät, matkat, elämykset, kauniit asiat, tavarat ja hetket, halaukset, yhteisymmärryksen tunne ja harmonia. Häät, syntymät ja voitonjuhlat.

Koen olevani aika hyvä kriisitilanteiden hallitsija. Se tyyppi, joka kestää loppupeleissä aika paljon, etenee päivä kerrallaan, pyörittää arjen pikkuasioita silloinkin, kun elämän tasapaino järkkyy. Itse asiassa ehkä jopa parempi niiden negatiivisten aallonpohjien hallitsemisessa kuin yltiöpositiivisiin korkeuksiin kohoamisessa – niissä huippuhetkissäkin kun jonkun pitää muistaa täyttää kahvinkeitin, laittaa kukkaparat maljakkoon ja siivota spontaanien skumppakestien jäljet.

Mutta sitten on arki. Enemmän tai vähemmän itseään toistavien askareiden loputon virta, jossa tiskataan, kuoritaan omenoita, keitetään teetä, pyyhitään takapuolta, pestään hiuksia, pedataan sänkyjä, ulkoilutetaan koiraa, istutaan lähijunassa, levitetään sukkia pyykkitelineeseen, roikutaan netissä, kiristellään hampaita uhmaikäisen kanssa tai koetetaan saada omiin ajatuksiinsa uponneen miehen huomio kiinnitettyä. Nukahdetaan liian aikaisin ja herätään liian myöhään, kirotaan haisevaa viemäriä, nauretaan lapsen jutuille tai venytetään miehen vieressä löhöämistä hieman pidempään kuin olisi hyväksi. 

Yleensä arki riittää minulle hyvin – tai niin ainakin olen luullut. Olen kuitenkin kipuillut jo pidempään sen kanssa että elämästäni tuntuu puuttuvan sellainen intohimo, joka kantaisi kaiken sen tavallisten askareiden mekaanisen suorittamisen, väkisin tehtävien opiskeluhommien tai enimmäkseen vastenmielisten hoidettavien tehtävien kuten rikostaustaotteiden ja verokorttien tilaamisen tai laskujen maksamisen yli. (Ai miten vihaankaan laskujen maksamista!) 

Eräs rakas ystäväni sanoi määritelleensä itsensä pitkään ihmiseksi, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Jonka elämästä ei puutu draamaa: omia tai läheisten eroja, perhetragedioita tai muuta säätöä. Tunteiden ylä- ja alamäkiä, ihastumisia, hullaantumisia tai kriisejä. Ja kun jossain vaiheessa tajusi, ettei haluakaan elää koko aikuisikäänsä siinä sekopäisessä draaman pyörityksessä, aloilleen asettuminen, matalampiin tunneaaltoihin totuttautuminen ja sen hyväksyminen, ettei elämässä ehkä kuulu tai tarvitsekaan tapahtua koko ajan niin kauheasti, on ollut yllättävän kivinen ja pitkä prosessi. 

Ihailin ystäväni viisautta ja mietin toisaalta, onko oma elämäni ollut toisaalta liiankin tasaista. Olisiko myrskyisempi murrosikä vatsahuuhteluun päätymisineen, satunnaisine seksisuhteineen tai lukuisine ihmissuhdesäätöineen tuonut jonkinlaista seesteisyyttä tai rauhaa aikuisikään? Vai podenko jotain ennenaikaista kolmenkympin kriisiä kaivatessani elämääni jotain uutta? Harrastusta, ei-romanttista ihmissuhdetta, aatetta – mitä tahansa, mistä voisin innostua niin että se tuntuisi kehossa asti, pyörisi päässä aamusta nukkumaanmenoon ja valaisisi niitä tasaisenharmaita hetkiäkin.

En ole koskaan pitänyt itseäni sen ihmistyypin edustajana, joka varaa äkkilähdön ja karkaa kuukaudeksi ulkomaille, hankkii kakkosmiehen tai ööh ykkösnaisen, aloittaa riidan pikkuasiasta tai tekee jonkin rajun ulkonäöllisen muutoksen ihan vain silkkaa tylsyyttään. Mutta mitä tässä sitten pitäisi tehdä?

Koska en halua enkä aio pistää elämääni täysremonttiin vain siksi, että poden yleistä levottomuutta, olemisen vaikeutta tai ikäkriisiä, ulkoistan ongelman ja kysyn: Mitä tehdä kun mikään ei tunnu kovin vahvasti miltään? 

Sain jo pari vinkkiä tutultani. Ne olivat karkin syönti ja käteen vetäminen. Irtoaisiko teiltä mitään korkealentoisempaa?

Pahimpia on (ne vitun) aamut

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Vanhemmuus, Vauvat ja taaperot 50 kommenttia

Pardon my French, mutta voi helvetti mikä aamu taas! 

Kuutti huusi koko aamun ettei halua päiväkotiin. Piti jutella näin erityisen pitkän viikonlopun jäljiltä tämän ryhmän hoitajien kanssa, olisiko lapsen vastentahtoisuudele jokin syy, kuten uudet, koti-ikävää potevat ja alati itkeskelevät lapset. Pidimme maanantain sairastelupäivää, vaikka kuumetta taisi olla vain sunnuntaina. Tiistaina humppasimme lapsen kanssa Helsingissä – ei vissiin kannata tehdä koskaan mitään kivaa, kun arkeen paluu on Kuutin puolelta kahta enemmän ärseestä sen jälkeen. Että kiitti vaan.

Eipä tullut juteltua kun aamusekoilussa kesti niin kauan, että ehdin hädin tuskin aiottuun junaan. Opiskeluhommissa odotti vajaat parikymmentä päiväkoti-ikäistä lasta liikunnanohjaajaansa, joten pelivara mielipuoliseen säätämiseen yksinkertaisesti loppui tietyssä pisteessä.

Tappelu alkoi jo sisävaatteiden kohdalla. Leijonapaidan vetskari pitää laittaa justiinsa sopivan verran alkuun – ei liikaa tai penskan pelihousut repesivät. Vaatteiden kanssa käydään muutenkin jatkuvaa kissanhännänvetoa ja vanhempia koetetaan vedättää ja kyykytää tanssimaan 2,5-vuotiaan tahtiin vähän väliä.

Mummonmehua piti saada, mutta lasi ei kelvannut vaan mehu olisi pitänyt kaataa juomapulloon. Ilmoitin, että mehu juodaan lasistaan tai ei ollenkaan. Kun menin pakkaamaan konetta ja jumppakamojani laukkuun, lapsi kaatoi mehun pulloon, pöydälle, lattialle ja päälleen. Join pulloon asti päätyneen mehun ja pistin lapsen kuuraamaan lattian ja pöydän.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla kiire ja kehotin Kuuttia pukemaan ulkovaatteensa tai joutuisin pukemaan ne tälle. Lopulta raahasin ulkohousuttoman ja -hanskattoman lapsen kainalossani vastapäisessä talossa sijaitsevaan päiväkotiin. Tämä karjui koko matkan kimeällä äänellä käskyjä palauttaa kengät kaappiinsa, pipon koriinsa ja lapsen kotiinsa pukemaan.

Ilmeisen kuuroille korville kaikuivat muistutukseni siitä, että tälle oli tarjottu peräti puoli tuntia pukeutumisaikaa, joka oli kuitenkin käytetty huutamiseen, kierimiseen sekä mehu- ja vetoketjutaisteluihin.

Joku kysyy, että kannattaako tapella. Hyvä kysymys, mutta vastaukseni on että kannattaa; Näen leikkipuistoissa, töissä ja opiskeluhommissa toistuvasti pikkutyranneja, jotka pompottavat vanhempiaan kaikessa alle kouluikäisestä alkaen; Vanhemmat tarjoavat epätoivoisina neljää eri ruokaa saadakseen lapsen syömään tai poistuvat puistosta säännönmukaisesti siksi, etteivät saa lapseen minkäänlaista kuria.

Enkä jaksa edes aloittaa jauhamista niistä vastuuntunnottomista, tapalaiskoista ja itsekeskeisistä teini-ikäisistä ihmisperseistä, joita riittää takuuvarmasti jokaiselle yläasteluokalle kautta maan havainnollistamaan jatkuvan periksiantamisen ja täysihoidon seurauksia.

Ainahan sanotaan, että kyse on sekä temperamenttierosta että vaiheesta; Toisilla on kovempi pää ja oma tahto koko ikänsä ja uhma- tai tahtoikäkin laantuu joskus, alkaakseen aivojen kehityksen myötä viimeistään murrosiässä kahta kauheampana…

Olkoot vaan vaihe, mutta olen entistä varmempi siitä että tätäkään paskavaihetta en halua ehdoin tahdoin kokea uudestaan. Näillä geeneillä ei nimittäin ole mahdollista saada aikaan säyseänpehmeitä, helppoja ja neuvottelukykyisiä lapsia.

Äiti on ihan perkeleen väsynyt.

Melkein ällöttävän arkista ja rauhallista

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Itse tehty, Mieli & hyvä elämä, Ystävät & perhe Kommentoi

Meillä on ollut tähän mennessä oikein huipputavallinen viikonloppu, sellainen leppoisatempoinen ja niin arkinen, että siitä on vaikea keksiä mitään ihmeempää sanottavaa. Ei suuria tunteita – toisin kuin perjantaina päiväkodille lähtiessä, jolloin kannoin väärällä jalalla sängystä nousseen lapsen lopulta hoitoon kainalossani, ensimmäistä kertaa ikinä… Ohjelmallisestikin kalenteri on näyttänyt iloisesti tyhjää.

Olen pitänyt tällä viikolla vahingossa ja laiskuuttani taukoviikon treeneistä ja koettanut edes syödä joulukauden napostelujen jäljiltä kevyemmin. Lasken kuitenkin melkeinpä liikunnalliseksi saavutukseksi sen, että sain kuluneella viikolla pistettyä pystyyn Facebook-ryhmän, jossa kotikaupunkini asukkaat voivat etsiä omalta asuinalueeltaan samantasoisia ja samoihin aikoihin lenkille kykeneviä juoksukavereita. Juoksukaverin löytäminen vapaalle illalle tai viikonlopulle kun voi parantaa lenkille selviytymiseni todennäköisyyttä jatkossa.

Lenkkeilyn tai salilla puhisemisen sijaan olen leiponut mustikkapiirakkaa. Mies teki eilen kuivattuja omenalastuja ja tänään papupihvejä, kastiketta ja kotiranskalaisia öljyllä ja suolalla. Uuni onkin ollut päällä perjantai-illasta alkaen lähes koko ajan, ellei nukkumiseen käytettyjä tunteja lasketa.

Leipomisen ohella olen askarrellut sekä lapsen kanssa että ilman lasta, saaden nuo aktiviteettikortit valmiiksi asti. Mies laminoi kortit ja kaivoin niille varastoistani säilytysrasian. Aika rumiahan osasta tuli, mutta nopeasti tehdyiksi kuitenkin kohtuullisen informatiivisia, sillä lapsi ymmärsi yllättävän hyvin, mihin tekemiseen kunkin kortin kuvat viittasivat.

Viikonloppuun ovat liittyneet myös kissat, sillä lapsi on juoksennellut tähänastisesta viikonlopusta valtaosan Netflixin lähettämissä kissakorvissa – kaveri jopa nukkui ne päässään! Itse innostuin tuhertamaan nenäni ja poskeni kissakuosiin kasvomaalikynillä sekä rapsimaan asunnossamme säntäilevästä Saapasjalkakissasta pikakuvat Instagramiin, osallituakseni aiheeseen liittyvään kilpailuun. 

Saappailta on tarvinnut myös pihalla, jonne lykkäsin äsken miehen ja lapsen, todettuani kymmensenttisellä lätäköllä kuorrutetulla umpijäisellä pihalla mäyräkoiran kaverina liukastellessani, että tuonne en enää aio lähteä. Lumi- ja vesikelin kanssa tulen toimeen, joskin mieluummin ulkoilisin kuivalla ja lämpimällä. Mutta näiden pääkallokelien aikaan lenkillekin hirvittää lähteä ja aivotärähdys vain odottaa tapahtumistaan. Olisi edes kylmä, niin voisi pitää Soreleita, mutta ne ovat näillä lämpimillä talvikeleillä liian kuumat, vaikka pito olisikin huippuluokkaa. Hento toive säänhaltijoiden suuntaan: Joko kunnon talvikelit tai ei ollenkaan, jookosta?

Eiköhän pian saada säpinää tähänkin huusholliin, kun Kuutti saa yökylävieraan ja huomiselle on sovittu kaverikahvittelut. Ai miten niin hieman kammottaa tällainen henkinen keski-ikäistyminen? Ee-ei suinkaan.

Kenties pohjalla oleva kotijumituspainotteinen joululoman loppuosa saa aikaan yleistä levottomuutta; On kunnon imukuppigekko-olo. Alan kohta kiipeillä pitkin seiniä, jos mitään ei tapahdu… Nyt äkkiä jotain säpinää!

 

Kahdeksan vuotta ja kolme vuotta

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Päivän tyyli, Rakkaus & suhteet 6 kommenttia

 

Kahdeksan vuotta yhdessä ja kolme vuotta naimisissa. Lähes kolmasosa elämästä ja koko aikuisikä siis. Aika hurjaa.

Tänään olemme viettäneet hääpäivää sängyssä löhöillen, illanistujaisia varten kokkaillen ja nyt illalla sisarusten sekä muutaman kaverin kanssa minihampurilaisia ja glögijuustokakkua syöden.

Skumppaa, kolaa ja vähän viiniä. Musiikin vuorotellen valitsemista ja lautapelejä. Joululahjaksi saadut bilevalot vilkkuen ja kissat syleissä kiertäen. (Instassa kuvia ruoista ja valoista.)

Ilotulitusten ihailua seiskakerroksen tarjoamista näkymistä nauttien ja aamuyöhön asti pelaten. Eräät etelän lämpöön suuntaavat onnekkaat nimittäin kaipaavat lentokenttäkyyntiä, jonka tarjoava mies kaipaa valvomisseuraa.

Ei siis mitään ihmeellisiä hääpäivärientoja hotelleineen, lahjoineen, matkoineen tai ravintolaillallisineen. Mutta näin on justiinsa hyvä. Hääpäivän ja avioliiton osalta.

 

Lomaohjelmavinkki: Jenkeistä, Ruotsista ja vähän Suomestakin

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Rakkaus & suhteet, Suosittelen 5 kommenttia

Epävirallisena lomatraditionani tuntuisi olevan jonkin uuden TV-sarjan aloittaminen tai jopa sen kokonaan katsominen. Eilen lipsahdin jälleen selailemaan Netflixiä jonkin mielenkiintoisen sarjan toivossa ja päädyin testaamaan kuun alussa tarjolle tullutta Welcome to Sweden-sarjaa, jossa yhdistellään komediaa, parisuhdedraamaa ja kulttuurierojen teemalla leikittelyä.

Katsoin päivän aikana kaikki kymmenen tähän mennessä ilmestynyttä jaksoa ja mieskin kurkisteli olan takaa muutaman jakson aikana. Hän totesi katsomansa perusteella, että kyllä 800 vuotta samassa valtiossa ja sittemmin tiivissä rinnakkaiselossa vaan tekee tehtävänsä. Monet sarjan esittelemistä, kulttuuristen erikoispiirteiden aiheuttamista tilanteista olisivat nimittäin voineet aivan yhtä hyvin sijoittua Suomeen aivan. Saatoin kyllä allekirjoittaa väitteen; Osa sarjan viehätyksestä perustuikin juuri siihen, että naapurimaan kulttuuri tuntui niin tutulta ja turvalliselta – hyvässä ja pahassa.

Jos kestää myötähäpeää, monikulttuurisuuden kustannuksella hupailemista ja pohjoismaalaisille erikoisuuksille naureskelua, voin suositella sarjaa sopivaksi lomajumitushömpäksi. No äh, mitäpä sitä TV-sarjoista kirjoittamaan, katsokaa itse.

JOULUPLÄJÄYS

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Sisustus, Ystävät & perhe 6 kommenttia

 

 

Riisipuuroa, rusinakiisseliä, vihreitä kuulia, äyriäissalaatteja, perunoita, smetanaa, mätiä, sen seitsemännen sortin kalaa purkista ja uunista, laatikkomaistiaisia, konvehteja ja joulukolaa. Laivalle lähtöä edeltävän päivän jälkeen tuntuisi tarttuneen ainakin pari lisäkiloa matkaan.

Nyt on syöty aatto läpeensä, kahdessa osoitteessa, pitkän kaavan mukaan ja tänään rääpittiin vielä kodin ulkopuolella. Kotijääkaapissa odottavat vielä juustot ja pari rasiaa lahjakarkkeja – onneksi myös vierailijoita on mahdollisesti luvassa niitä tuhoamaan.

Lahjojakin saimme – ekologisissa tuskissa kiemurtelevan näkökulmasta onneksi hyvinkin käytännöllisiä ja toivottuja sellaisia kuten kauan kaivatun urheilualuskerraston, villasukkia ja -lapasia, kehotuoksuja loppuneen mandariinihajusteen tilalle, täydennyksiä astiasarjaamme… Sekä tietenkin käyttölahjoja kuten kynttilöitä, hyväksi todettuja pesusaineita, voiteita, Coca Colaa ja sipsejä.

Kätevinä ja elämyksellisinä lahjoina mainittakoon elokuvaliput ja lahjakortit suosimiimme liikkeisiin, joista hankimme täydennyksiä varuste- tai vaatekaappeihin. Lapsikin sai paljon hyödyllisiä, toivomusten mukaisia ja ikätasoiselleen mainiosti sopivia lahjoja, joista riittää varmasti iloa pitkään.

Taputtelen itseäni olalle, koska selkään en taivu taputtelemaan, siitä hyvästä että selvisin jo tänään juoksulenkille – olkoonkin että lyhyelle sellaiselle. Viimeistään huomenna kampean ruhoni salille, mutta tänään ehkä vietän iltaa vielä sängyssä makoillen ja kenties pelaillen.

Olen ehtinyt pitää joululupauksiani ainakin leikkimällä tänään pariinkin otteeseen lapsen kanssa tämän uusilla leluilla sekä keskittymällä yleiseen löysyyteen kuten laittoman myöhään postaamiseen tämän päivän osalta. Huomenna on kuitenkin luvassa skarpimpaa postausaikataulua ja hieno sisustuskuvaräjähdys.

Kyllä tämä totaalirentoutuminen tästä etenee, uudet villasukat ja kotihousut jalassa, lämmin mäyräkoira selän päällä, konetta laiskasti näpytellen ja Kettukarkkeja mutustellen. Burb, moi, kiitos ja anteeksi itse kullekin meidän sirkustamme aattona livenä sietäneille sekä instapostailujeni uhreiksi joutuneille!

 

 

 

Päivän kysymys: Millainen on lapsiystävällinen joulu?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Uutiset & yhteiskunta, Vanhemmuus 2 kommenttia

Lapsiasiavaltuutettu haastoi bloggaavat vanhemmat ja itse kunkin meistä pohtimaan, millaisia joululupauksia (niiden perinteisten uudenvuodenlupausten lisäksi tai rinnalla) voisimme antaa, jotta joulu olisi mukava kaikille – erityisesti lapsille. Tartuin haasteeseen ja kävin peräti askartelemassa (lasketaanhan nettiaskartelukin mukaan?) aihetta käsittelevällä sivustolla tuollaisen hienon ”huoneentaulun” itselleni muistilistaksi. 

Pohdin, mitä voisin tehdä koko perheen joulufiiliksen eteen omalta osaltani. Väittäisin nimittäin että kun aikusilla on mukavaa, lapsillakin on siinä sivussa kivempaa. Poikkeuksina toki tapaukset, joissa aikuisten käsitys hauskanpidosta pyörii vaikkapa yksinomaan rästihommien paiskimisen tai alkoholin humalahakuisen juomisen ympärillä. Koska minun ei tarvitse erikseen luvata lapselle raittiita pyhäpäiviä enkä voi muuttua lumeksi lumileikkeihin, päätin keskittyä henkisempään puoleen. (Esimerkit bongasin em. sivustolta.)

Yhteiset joulupuuhat, rennosti ottaminen ja lapsen tasolle laskeutuminen leikkien ja kohtaamisen merkeissä. Ainakin niitä haluaisin tuoda jouluumme. Rennosti ottaminen kattaa niin yrityksen välttää joulustressiä ja unohtaa opiskeluasiat silloin kun en niitä tee, kuin turhista sotkuista tai pikkuvioista naputtamisen välttämisenkin. Joulukoristelun makuun olemme jo päässeetkin kuusen pystyttämisen ja pikkuhiljaa kotiin ripotellun joulurekvisiitan muodossa, joten joululahjaksi saadut kirjat, lelut ja muut ihanuudet pitää kaivaa seuraavaksi käyttöön yhdessä luettaviksi sekä leikittäviksi.

Lapsena minusta oli mukavaa, että jouluaatto oli varsin kiireetön, mutta sisälsi kuitenkin paljon puuhaa. Lumisina talvina kävimme ulkoilemassa ja pulkka-ajelulla, toisinaan koristelimme kuusen vasta aattona, joka joulu saunoimme pitkän kaavan mukaan, söimme joulupuuroa ja jossain vaiheessa pukki kävi jakamassa lahjat, joita tutkiskellen ja herkkuja mutustellen rauhoituimme loppuillaksi omiin puuhiimme. 

Meidän jouluaattomme on viime vuosina vietetty kahdessa osoitteessa, ensin joulupuuroa syöden, saunoen ja lahjoja avaten vanhemmillani ja alkuillasta miehen perheen luokse syömään ja joulunviettoon siirtyen. Koska välimatkat eivät ole pitkät, ei aattoon ole mielestäni pesiytynyt liiaksi kiireen tuntua, pakotettua säntäilyä tai huonoa omatuntoa puoleen tai toiseen.

Katsotaan, kuinka kauan jatkamme tätä tapaa – todennäköisesti ainakin siihen asti, että voimme neliöiden ja seteleiden puolesta pyytää kaikki meille joulunviettoon. Keh keh. Joka tapauksessa ”kahden kohteen joulua” vietettäessä konkreettiseen ja korvien väliseen rentouteen, läsnäolemisen taitoon ja rauhaan täytyy satsata erityisesti. 

Mitkä asiat tekivät teidän lapsuutenne jouluista hyviä tai kurjia? Entä mistä asioista uskotte onnistuneen joulunajan koostuvan – aikuisten ja lasten näkökulmasta?

Voit tehdä oman joululupauksesi täällä.

 

Juoksusta voi tykätä – uskokaa tai älkää

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Liikunta & ravinto, Mieli & hyvä elämä, Oma elämä Kommentoi

Saanko esitellä: Naama reippaan aamukympin jälkeen

 

Kuinka moni voi sanoa kokeneensa sen hetken kun juoksu ”rullaa”?

Se hetki voi kestää yhden ylämäen, myötätuulisen suoran, viisi minuuttia, kilometrin tai vaikka kympin lenkin. Mutta silloin jalat, keskivartalo, kädet, keuhkot ja pää, aika lailla koko kroppa, tekevät yhteistyötä viedäkseen kroppaa eteenpäin. Niinä hetkinä mietin, että miksi en juokse useammin ja ihanaa, kun pystyn juoksemaan ilman että jokin paikka reistailee; Muutaman vuoden takaiset polvivaivat ovat sen verran tuoreessa muistissa, etten pidä juoksemista suinkaan itsestäänselvyytenä. 

Tänään juoksumenininki oli mainio, lenkin tukkoisesta alusta ja pienistä flunssanrippeistä huolimatta. (Viime vuosien liikkumisista aika merkittävä osa olisi muuten jäänyt tekemättä, jos olisin jättänyt liikuntakertoja väliin jokaisesta nuhasta tai kurkkukivusta säikähtäneenä.) Yhdellä suoralla tunsin nahoissani, säärissäni ja keuhkoissani, että nyt mennään kovempaa kuin yleensä ja lenkin lopuksi kännykkä tuki havaintoani: nopein kyseisellä laitteella kellotettu kilometri napsahti ruutuun. (En käytä juoksua seuraavaa sovellustani kaikilla lenkeillä – alle viiden kilometrin siirtymät jätän suosiolla tallentamatta. Olenpa vaihtanutkin sovellusta välissä, mutta sillä on silti kiva seurata ajoittain etenemistään ihan numeroiden avulla.)

Kovin kilpailuhenkiseksi en voi itseäni sanoa parhaalla tahdollanikaan, mutta turhaudun myös, jos en opi uusia taitoja tai kehity. Lähiaikoina juoksu on yhtenä harvoista elämäni osa-alueista tuottanut monia, pieniä, onnistumisen elämyksiä ja halusinkin siksi muistuttaa teitä lenkkipolkujen vaimeasta kutsusta ja juoksuflown saavuttamisen mahdollisuudesta.

Juokseminen on, kuten kaikkialla jaksetaan toistuvasti toitottaa, nopea, helppo, edullinen ja kehittymisen suhteen palkitseva laji, jos siihen kykenee. Monelle itsensä juoksun periviholliseksi ristineelle homma on auennut oikeanlaisen juoksuajankohdan, -jalkineiden, -maaston, -kaverin tai musiikin myötä taikka sopivan kevyen aloituksen avulla.

Harva on luonnostaan niin motorisesti yleislahjakas tai onnekas että laji kuin laji luonnistuisi saman tien. Itselleni uudetkin palloilu- ja kamppailulajit aukeavat kohtalaisesti, mutta vain siksi, että kumpiakin on tullut harrastettua. Useimmista lajeista ei voi pitää, ellei käy niiden kanssa ensin epämukavuusalueella. Sanoisin, ettei juoksemisistaan voi tehdä johtopäätöksiä ennen kuin on kokeillut hommaa ainakin viikottain puolen vuoden ajan.

Puoli vuotta on muuten sama aika, jonka monet vanhemmat sanovat sopivaksi testiajaksi uudelle harrastukselle, jos puhutaan kouluikäisistä lapsista. On mielenkiintoista, että lapsilta vaaditaan sellaista pitkäjänteisyyttä, oman rajallisuuden kanssa työskentelemistä ja treenaamista, jolle aikuiset eivät halua altistaan itseään. Vaikeuksien kautta voittoon – mutta entä jos luovutamme ensimmäisen ärsytyksen myötä… Kuka meitä silloin kannustaa tai patistaa?

 

Juoksun plussat ja miinukset pähkinänkuoressa:

+ Tarvitset vain jaloillesi sopivat lenkkarit, urheiluliivit ja perusasialliset urheiluvaatteet. Ei tarvitse hankkia soutulaitetta, personal traineria, salikortteja, jumppamattoja tai tehdä isoja alkuinvestointeja. Sykevyö kelloineen toimii toisille hyvänä treeniapuna, itseäni sen kyttääminen ei ole koskaan kiehtonut.

+ Kotinurkkien lisäksi juoksua voi harrastaa mökkireissulla, Espanjan rantalomalla, mummolassa tai kaupunkimatkalla (testattu on!). Lomakohteestaan, mökkipaikkakunnastaan tai sukutilan nurkista voi nähdä ihan uusia kulmia rantareittejä, puistoja tai lenkkipolkuja tallaamalla. Laukusta voi jättää pois yhdet korkokengät, joita ei kuitenkaan käyttäisi ja sulloa mukaan pieneen tilaan menevät urheiluvaatteet – omani mahtuvat ainakin lenkkareideni sisään kokonaisuudessaan. Reissusta palatessa olo on vähemmän turvonnut, jos on tehnyt muutakin kuin syönyt ja juonut.

+ Juosta voi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Lenkki voi kulkea yhtä hyvin joulukuisessa illassa kuin kesäisessä aamupäivässä. Talvella pitää vaan muistaa riittävät vaatteet ja pipo. Itse olen toistaiseksi selvinnyt ilman paremmalla pidolla ja vedeneristyksellä varustettuja talvilenkkareita – himojuoksijalle ne tosin voisivat olla kelpo hankinta. Juoksemisesta saa paljon enemmän fyysistä ja henkistä energiaa, jos selviää lenkille myös kylmään sekä pimeään aikaan, vaikka liikkeelle lähtemisen osuus onkin vaikeampaa.

+ Omaa kehitystä on helppo seurata erilaisten puhelimeen asennettavien sovelluksien avulla. Ne kertovat juostun matkan, poltetut kalorit, käytetyn kokonaisajan sekä ”kierrosajan” esim. kilometrin tarkkuudella ja voivat huudella myös väliaikatietoja, jos käyttäjä niin haluaa. Uuden viiden kilometrin nopeusennätyksen tai pisimmän juostun matkan saavuttaminen motivoivat.

+ Juoksu on aikaa omille ajatuksille, hyvän musiikin kuuntelulle tai lenkkikaverin kanssa juttelemiselle. 

+ Kun kunto kasvaa juostessa, se helpottaa myös muissa urheilulajeissa pärjäämistä ja niiden kokeilua. Pallopelit, tanssitunnit tai paintball sujuvat mukavammin, kun ensimmäinen tiukempi viisiminuuttinen ei johda hengityksen vinkumiseen ja puolikuolleeseen oloon.

– Liialla riuhtomisella tai väärällä tekniikalla voi hajottaa itsensä (pätee varmasti lähes kaikkeen urheiluun)

– Homma voi jäädä junnaamaan paikalleen ilman tsemppausta tai tavoitteita sekä niiden seurantaa. Liian suurpiirteiset tai isot tavoitteet eivät motivoi tai voivat jopa lannistaa; Konkreettinen välitavoite kuten seitsemän kilometrin lenkkiin tai kuuden minuutin kilometrivauhtiin tähtääminen ovat helpommin seurattavissa kuin parempi kunto tai puolimaratonikuntoon kesäksi.

– Kropan mukavuusalueelta poistuminen tuntuu aina ihan kuralta. Silloinkin, kun jaksaa hölkkäillä kymmenen kilometriä tai enemmän, oman juoksuvauhdin tai -tavan muuttaminen on aina kehon haastamista. Ja mitä pahemmassa rapakunnossa on, sen kauemmin hyvän juoksufiiliksen löytymisessä voi kestää.

– Koska juosta voi missä ja milloin vain, tekosyitä liikkumattomuudelle on todella vaikeaa keksiä…

 

No onkos tullut kesä…?

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu kauneus, Muu suhteet 2 kommenttia

 

…nyt talven keskelle? Eipä ole ei, mutta kauhea kesäikävä kylläkin.

Teimme lapsen kanssa kävelyn rantaan. Lumen hädintuskin peittämä musta maa, tummansinimusta pimeys, räntää mukanaan vihmova tuuli ja ympärillä narskuvat puut pelottivat lasta ja masensivat äitiä. Olisin vaihtanut talven ankeuttuaman mökkimaiseman välittömästi kesäisen vihreäksi – hyttysillä tai ilman, jos se olisi ollut mahdollista.

Eksyin selailemaan kesäkuvia mukamas lääkkeeksi pahimpiin vieroitusoireisiin ja se oli ehdottomasti virhe, koska nyt poden musertavaa kesäkaipuuta ja ihmettelen, miten se vähäinenkin väri ja auringonvalosta saatu energia voikaan tehdä niin ihmeitä tälle naamalle, mielelle ja keholle.

 

Otetaan vastaan: Pidempi pinna

Kirjoittaja: phocahispida Kategoriat: Mieli & hyvä elämä, Muu suhteet, Vanhemmuus 15 kommenttia

Istumme junassa, joka on itse asiassa eri juna kuin millä aioimme lähteä kotiin. On myöhä ja edellinen juna hajosi ennen kuin lähti edes asemalta. Haluaisin kotiin nukkumaan, mutten ole yhtä väsynyt kuin akuutisti pilkkivät matkaseuralaiseni. Lähijuna pysähtyy joka ikisellä asemanpahasella matkan varrella. Joku saman vaunuosaston matkustajista pelaa yksitoikkoisella musiikilla varustettua kännykkäpeliä tai kuuntelee samaa soittoääntä varmaan viidettätoista minuuttia putkeen – ilman kuulokkeita. Ja sitten se pääsee suusta ulos: Onneksi itsehillintäni on kehittynyt viime aikoina tai muuten olisin jo paiskannut tuon kännykän tässä vaiheessa tuuletusluukusta ulos. Musiikki loppuu välittömästi.

Väännämme miehen kanssa jouluvaloista viidettä vuotta putkeen. En tiedä, miten se voi olla edes mahdollista, mutta kyllä, suuri jouluvalokeskustelu on jälleen käynnissä. Itsehän voisin luopua jouluruoista ja -lahjoista, mutten jouluvaloista. Perheemme uniensa kanssa sekoilevaa jäsentä ne tuntuvat häiritsevän kuitenkin kiviseinien läpi ja naapurikaupungista asti. Aikaisempina vuosina ratkaisuksi sovituista ajastimista huolimatta unineurootikko repii edelleen valoja irti seinistä. Valot ovat pimenänä taas kerran, kun pakkausstressi puskee päälle ja edellisyön kehnot unet ärsyttävät. Päädyn itkemään nurkassa vartin ja kiukuttelemaan sitten reilun tunnin. Sähisen lähteväni seuraavana joululomana Kreikkaan, ettei näistä saakelin jouluvaloista tarvitse keskustella enää koskaan.

Laivaterminaalissa keski-ikäinen mies tunkee väkijoukon läpi laukkunsa kanssa, lähes kaataen arviolta kolmevuotiaan lapsen, jysäyttäen erästä naista ilmeisen kipeästi pohkeeseen ja aiheuttaen liikehdinnällään pienimuotoisen kaaoksen. Lähden ovelle matkaseuruettamme vastaan ja pidän huolen, että törmään miehen laukkuun omallani mahdollisimman kovalla vauhdilla.

Kihisen kiukusta lippukuntamme hallituksen kokouksessa. Viimeaikaisia kokouksia narinallaan ja kaiken mahdollisen vastustamisellaan terrorisoinut elämäntapaänkyrä länkyttää siitä, miten teini-ikäisille pitäisi antaa haltuunsa satoja euroja ryhmän kalenterirahoja kerralla sen sijaan että aikuiset antaisivat rahat kuitteja vastaan – vaikka aikaisempien vuosien kokoeilut ovat osoittaneet, etteivät rahojen itsenäisesti valitut käyttökohteet ole olleet rakentavia (erittäin lievästi sanottuna). Useista asiallisista vastauksista huolimatta jankutus jatkuu. Puoliksi karjaisemani: Koska ne syö, juo ja polttaa ne helvetin rahat-tiuskaisu lopettaa keskustelun äkkinäisesti. Paria viikkoa myöhemmin vetäydyn hallituksen jäsenyyteni uusimisesta, sillä en halua pohtia joka toinen viikko, milloin oikeasti heitän kyseistä jäärää jollain esineellä.

Onko synnynnäinen höyrypää tuomittu menettämään hermonsa aina toisinaan – kaikista hengitys- ja mielikuvaharjoituksista huolimatta?

Piteneekö pinna itsestään iän myötä vai vaihteleeko sen venyvyys elämäntilanteesta riippuen?

Ja onko pitkäpinnainen lapsi herkästi hikeentyvän vanhemman onni vaiko lyhytpinnaisen lapsen (kts. kuva) ja aikuisen yhteiselo helpompaa käämien kärähtämisen alhaiseen kynnykseen liittyvän keskinäisen yhteisymmärryksen vuoksi?