Jos ensin nämä muiden lapset ja nuoret…

Tällä viikolla on tullut tehtyä opiskeluihin liittyvä yötyövuoro eräällä Turvatalolla (17 tuntia), kahden päivän sijaisuus ala-asteella ja ohjattua pari tuntia partiota; Ohjelmassa on siis ollut yksi mitenkuten pätkissä torkuttu yö, kymmenien eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa touhuamista, läjäpäin uusia ja vanhoja nimiä omaksuttavaksi ja aina hankalahko paikka eli toisen ihmisen työhommiin hyppääminen pariksi päiväksi. 

Olen panikoinut tajuttuani, etteivät fysiikan tietoni ole enää ihan terävimmillään, päätynyt ohjaamaan yllättäen liikuntatunnin, jutellut iltamyöhään maailmanpolitiikasta teen äärellä, ihastellut joidenkin lasten kohteliaisuutta sekä toisten fiksuutta ja valveutuneisuutta ikäänsä nähden. Piirtänyt perheenjäseniäni tikku-ukkoina opettaakseni aihealueen sanastoa, juossut pihalla polttopallossa sekä leikkinyt poliisia ja rosvoa.

On tullut tutustutettua uusia partiokokelaita vanhoihin ryhmäläisiin, höpöteltyä joululomasta, syötyä kylmää coleslawia samalla seuraavan tunnin monisteita esiin kaivaen ja todettua että ensin mahdottomalta tuntuva lapsi onkin aluksi vain testannut aikuista ja osaakin seuraavalla kerralla käyttäytyä mitä hienoimmin. Huudettua äänensä käheäksi lippukunnan huudon voimakkuudesta kisatessa, koettua epävarmuutta ja onnistumisen hetkiä.

Ja todettua että mikäs tarve tässä olisikaan pyöräyttää omatekoista pesisjoukkuetta, kun muiden tekemiä lapsia ja nuoria saa leikittää, ohjata ja opettaa toisinaan aika runsaissakin määrin. Ihanaa, antoisaa ja itseäkin kasvattavaa hommaa, mutta on omaan kotiin, rauhaan ja sänkyyn pääseminen silti vain tarpeeseen ja paikallaan.

 

Selkäleiman kehitystä

Paranee, paranee. Vielä on rupea pinnassa, mutta kyllä se siitä tasoittuu ja loppukin sinisyys häviää ajan kanssa. 

Jos tatuointi pysyy siistinä eikä ”katoa”, väritetään yläkulmaa kenties vähän lisää samalla, kun ja jos tehdään uusia paloja suurempaan kokonaisuuteen joskus tulevaisuudessa.

Ja mikäli pohditte asiaa, kyllä, koetin poistaa jättimäistä finniä olemattomilla kuvankäsittelytaidoillani (ja -ohjelmallani) tuosta yläoikealta; Tästä syystä en pahemmin muokkaile kuvia…

Rakkauskirje Lilyn ihanille naisille

Haluan sanoa sen täällä bloginkin puolella, vaikka monessa muussakin yhteydessä toivon siitä maininneeni; Kiitos te kaikki ihanat Lilyn kautta tutuiksi ja ystäviksi tulleet naiset. (Miehiäkin mahtuisi mukaan – ei meillä syrjitä!)

Olette kuluneen vuoden aikana tarjonneet satojen kommenttien, Facebook- ja tekstiviestien sekä kasvokkain käytyjen keskustelujen muodossa lukuisia vertaistuen hetkiä sekä antaneet ajattelemisen aihetta. Ja nostaneet toisia pystyyn silloin kun itse kukin on vuorollaan rämähtänyt naamalleen milloin lasten sairastelukierteen, työvaatepaniikin, raskauspahoinvoinnin, masennuksen, alemmuuskompleksin, läheisen kuoleman, stressaavan opiskelu- tai työtilanteen kohdalla – kriisin laadusta ja koosta riippumatta, lämmöstä tinkimättä.

Olemme nauttineet yhdessä loistavia, toisinaan juhlavampia ja toisinaan arkisempia aterioita, useita pulloja kuohuvaa, matkanneet toiselle puolelle Suomea, vaatekutsuilleet yhden jos toisenkin kerran, majoittuneet toistemme sohvilla tai kissankarvaisissa vierassängyissä (sellainen vierashuoneemme valitettavasti aina on). Osan kanssa on reissattu Tallinnaan ja hurjimmat haaveilevat lähtevänsä jopa Lontooseen yhdessä. On tunnustettu ja hyväksytty mukisematta toisten budjettirajoitteet, jaettu kuluja sovitellen ja tarjottu kutsuja, kyytejä ja lasillisia puolin tai toisin.

Toisten kanssa on jaettu lasten syntymäpäiviä ja häitä – toisten kanssa on parannettu maailmaa pilkkuun asti ja pidempään. Olemme saaneet laittautua nätiksi ilman erityistä syytä ja nauttia toistemme kokkaamista herkuista sekä kulloisenkin emännän vieraanvaraisuudesta vintagemekkokutsuilla ja erityisesti mekkoiltamissa. Joidenkin kanssa on kilistelty peräti blogigaalassa asti. Tulipa perustettua yksi extempore-mammatyyliblogikin ja järjestettyä kreisit pikkujoulut

On istuttu terassilla kesäillan hämärtymiseen asti ja kävelty paljasjaloin Pasilaan, kärsien sittemmin jäätävistä rakoista jalkapohjissa. (Miten päkiään saakin niin ison ja yhtenäisen rakon aikaiseksi?) On myötäeletty vanhojen tuttujen elämän käännekohtia ja mielestäni hyväksytty matalalla kynnyksellä myös uusia, ihania ja hersyviä tyyppejä mukaan tapahtumiin, keskusteluryhmiin ja kavereiksi sitä mukaan kun olemme tulleet tutuiksi. Osa tuntee toisensa läheisemmin ja paremmin sekä tapailee useammin eikä kaikkia voisikaan kutsua eri puolilta Suomea tai maailmaa jokaisiin kissanristiäisiin. Mutta se on ihan okei.

Erilaiset reissut, kahvittelut, kutsut ja spontaanit taidenättely- tai ostoskierrokset ovat tarjonneet vaihtelua ja iloa arkeen. Niitäkin tärkeämpää on kuitenkin ollut yhteisöllisyyden tunne, tieto siitä, että taustalla on olemassa viisaiden, empaattisten, suvaitsevaisten, mutta toisaalta keskenään mielettömän erilaisten naisten verkosto, jossa jokainen saa kuitenkin tuoda näkemyksiään ja kokemuksiaan esille, kunhan kunnioittaa toisten oikeutta omannäköiseensä arkeen ja arvoihin.

Joten vielä kerran kiitos. Siitä että olette siellä.

 

Tukholman risteilyllä uusintauhmaajan kanssa

Lähdettiinpä risteilemään joulun alla, kuten aika monena vuonna aiemminkin. Mukaan tempautuivat vanhempani ja veljeni. Ohjelmassa ei ollut mitään erityistä, jollei syömistä ja hengailua lasketa sellaiseksi. Sopivaa tasoitusta ja hidastamista sekä joulustressaamisen välttelyä tai niin ainakin oli tarkoitus. Uusimman uhmakierroksen nousujohteessa sekoileva lapsi tosin hautoi erilaisia suunnitelmia päidemme menoksi…

Menomatkalla söimme buffetissa ja paluumatkalla laivan ”kävelykadun” kala- ja äyriäisravintolan puolella – tosin mies tilasi sapuskansa pihviravintolan puolelta. Olemme todenneet ravintolassa syömisen hyväksi vaihtoehdoksi kahden yön risteilyillä, sillä yksi buffettiähkyinen ilta riittää reissua kohden. Nyt on taas ahdettu kaloja, katkarapuja, sushia, erilaisia salaatteja kuten punajuuri-vuohenjuustosalaattia sekä joka sortin jälkiruokia vatsaan parin viikon tarpeiksi.

Hyttimme oli kävelykadulle päin ja lapsi halusi ehdottomasti nukkua ikkunalaudalle asetetulla petauspatjalla tälle varatun sohvapaikan sijaan. Hieman perinteistä kahden kerrossängyn ratkaisua isommassa hytissä oli parisängyssä koisaamisen ohella se hyvä puoli, että siellä mahtui kivasti lätkimään korttia veljien kanssa ja skoolaamaan seurueen syntymäpäiväsankarin kunniaksi minijääkaapista löytyneillä juomilla. Lisäksi vietin aikaa Tax-free-myymälän tyhjiä karkkihyllyjä ihmetellen, yläkerroksen kylpyläosaston porealtaissa kellotellen sekä vartalotuoksupilvien läpi astellen. 

Ja tietenkin laivan yllättävän isossa ja valoisassa leikkipaikassa päivystäen. Joulupukki piipahti leikkipaikassa ja junarataleikkipaikan vieressä nököttämiseen osallistuivat myös veljeni. Kuuttihan olisi jaksanut sukellella pallomeressä, leikkiä Muumitalolla, ajella junilla ja kokkailla keittiönurkassa varmaan vuorokauden ympäri…

Maissa ollessamme ajattelimme vältellä keskustan jouluostoskaaosta ja kierrellä rauhassa puolityhjässä luonnonhistoriallisessa museossa. Ajelimme metrolla oikeaan kolkkaan ja köpöttelimme museolle vain päätyäksemme ala-aulan infopisteelle ihmettelemään suljettua museota. Kyseisen laitoksen johto oli päättänyt lyhyellä varoitusajalla pistää museon kiinni ja laittaa työntekijät tomuttamaan dinosaurusten luurankoja, harjaamaan nenäapinakokoelmaa sekä uudelleen järjestelemään kivikokoelmia. Kaupungin muista, avoinna olevista museoista kaikki olivat meille tuttuja tai vuodenaikaan nähden nihkeältä kuulostavia.

Keskustaan siis, vaikkei meistä kukaan ollutkaan shoppailutuulella. Päädyimmekin ostostelun sijaan istahtamaan kahvilaan ja ihmettelemään yläkerroksesta käsin Gallerianin käytävillä vellovaa ihmismassaa. Saimme myös ensikäden kokemuksen keskustan ruuhkasta erehdyttyämme miehen ja Kuutin kanssa poikkeamaan paikalliseen lelukauppaan. Kullekin kuudesta kassasta oli vähintään kolmikymmenpäinen jono ja päätimme luovuttaa suosiolla. Neuvottelimme lapsen kanssa tämän säästöpossusta löytyvien kruunujen kohtalosta; Koska lelukauppa osoittautui varsinaiseksi jonotuskuolemanloukuksi, lupasimme Kuutille kierroksen laivan lelumyymälässä. Sieltä mukaan tarttui Muumipappa – muumipehmolelukokoelman uusin jäsen.

Mutta entäs se otsikossakin mainittu uhma? Kuuttia otti päähän ja raskaasti. Ai mikä? No vähän kaikki. Tavaroita ei voinut viedä paikalleen, koska tämä oli ”jumissa” eli huusi naama punaisena keskellä hyttikäytävää ja koetti juoksuttaa vanhempiaan hoitamaan omat hommansa. Ruoka-aikoina ilmoitettiin viimeistään lautasen puolessa välissä mahan olevan täysi ja tovin päästä koetettiin ruinata välipaloja. Nukkumaan ei olisi haluttu mennä, uimasta tai leikkipaikasta ei olisi huvittanut poistua ja kaikki yleensä reippaasti sujuvat pukemiset, syömiset ja liikkeelle lähtemiset päättyivät raivariin, kun lasta vaadittiin hoitamaan hommat kunnolla. 

Pään pitäminen kylmänä lapsen uhmaraivotessa on yllättävän vaikeaa. Puhumattakaan siitä, ettei lapselle annettu palaute keskittyisi vain negatiivisiin asioihin, kun joinain päivinä tuntuu siltä, etteivät mitkään arjen toiminnot onnistu kitinöittä. Oman mielialan pitäminen positiivisena vaatiikin tietoista jumppaamista ja sen toistelemista, että kyseessä on (toivottavasti) vain yksi vaihe muiden joukossa ja se likipitäen täysipäisesti käyttäytyvä lapsi voi palata kuvioihin hetkenä minä hyvänsä.

Kun lapsi heittäytyy kauhukakaratiloihin, tekisi mieli vain olla kotona eikä hoitaa kasvatuskeskusteluja ihmisten ilmoilla. Soppaa sotkee osaltaan mies, jonka hermot menevät lapsen temppuiluun kohtuullisen nopeasti, erityisesti ja lähinnä silloin kun kanssaihmiset joutuvat todistamaan lapsen sekoiluja. Koetapa sitten pitää koko porukan lomailumoraalia koholla…

 

TISSIT ( o ) ( o )

Varmaan lähes jokainen raskaaksi tuleva ja imetyslollojaan epäuskoisena peilistä tuijottava pohtii, että onko näistä mitään (tai sitäkään vähää mitä ennen) jäljellä tämän rumban jälkeen.

Imetettyäni 1,5 vuotta ja lakattuani katsomasta luontodokumentteja (koska eläinvauvat sekä ajatus vauvakroganeista – toisin kuin ihmisvauvat, saivat maidon nousemaan rintoihin kuukausia imetyksen lopettamisen jälkeen), kauhistelin rintojeni kuntoa; Erityisesti vasemman tissin, joka toimi päätoimisena maitotankkina viimeiset puoli vuotta imetyksestä, luovutettuani nihkeämmin heruvan oikean puolen kanssa akuutimman maitotarpeen mentyä ohi. 

Pehmeä ja lättänä tissi, jonka nahkasta osa roikkui rintalihaksen päällä kellottavan rauhasmöykyn alapuolella oli näky, jonka äärellä kiroilin ja tihrustin itkua pariinkin otteeseen.

Mies totesi tapansa mukaan, nottei huomaa mitään eroa, koska tuijottelee kyseisiä tissejä päivittäin eikä niissä ole tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Lohduttauduin sillä, että olin sentään aikanaan kiristänyt mieheltä lupauksen uusista tisseistä sitten kun lapsilukumme on varmasti täysi – huomasi tämä eroa tai ei.

Lohdutuksen sanoina todettakoon että viime viikkoina olen huomannut rintavarustukseni muistuttavan enenevissä määrin tisseistäni ennen raskautta otettuja kuvia. Vähän pehmeämpinä ja vähemmän kiinteinä versiona, muttei kauhean pahasti kärsineinä kuitenkaan.

Puolitoista vuotta siihen meni, mutta alunperinkin hieman yläpainotteiset ja isohkot, muttei mitenkään erityisen suuret, rintani alkavat taas näyttää tutuilta ja sellaisilta että eiköhän näiden kanssa voi elää muutaman vuoden vuodattamatta katkeria kyyneliä (jatkuvasti) alasti keekoilleessaan. 

Ja kyllä, tämäkin piti jakaa kanssanne – joskin ilman tämän kummoisempaa kuvamateriaalia.

P.S. Imetysbosat samassa mekossa löytyvät vertailun ja nostalgian vuoksi instasta.

 

Osaatko auttaa eli tapahtui aamujunassa

Olin perjantaina matkalla Helsinkiin juoksemaan asioita ja onnistuin löytämään täpötäydestä junasta jopa istumapaikan – sellaisesta aika tavallisesta tilanteesta, missä kuuden ihmisen istumapaikoista neljä oli täytetty ja keskimmäiset jätetty (tietysti, ollaanhan Suomessa!) tyhjiksi viimeiseen asti. Ehdin istuskella jonkin aikaa ja paikkailla meikkejäni, kun vieressä istuva nuorehko nainen muuttui äkkiä tosi kalpeaksi. Ennen kuin ehdin kysyä onko tämä kunnossa, hän näytti pahoinvoivalta, meni kasaan ja kaatui eteenpäin, vastapäätä istuvan miehen päälle.

Mies säikähti kovin ja sanoi vain: auttakaa joku. Osa penkkivälikössä istuneista poistui saman tien paikalta eikä heitä näkynyt sen koommin. Tartuin naista kainaloiden alta ja nostin hänet pois miehen päältä nähdäkseni, mikä tilanne oli. Mies poistui paikalta pikaisesti.Tarkoituksenani oli kallistaa tajunsa menettänyt nainen kyljelleen penkille, mutta nainen palasi tajuihinsa ja jäi istumaan penkilleen. En siis joutunut selvittämään saiko nainen henkeä tai edellyttäisikö tilanne kutsumaan lisäapua välittömästi esimerkiksi sydänkohtauksen tai jonkin vakavamman sairaskohtauksen vuoksi. Mietin kyllä, olisiko junan SOS-puhelinta tullut käyttää tällaista tilanteessa, jossa matkustaja oli kuitenkin menettänyt tajuntansa ja junan lattialla oli tapauksen johdosta sotkua.

Keskityn kuitenkin kartoittamaan naisen vointia ja kysyin oliko tämän pyörtymiselle tai pahoinvoinnille ole mitään selvää syytä. Oliko tämä esimeriksi ollut hiljattain sairaana? Oliko tällä ollut aiemmin rajuja migreenikohtauksia, epilepsiatyyppisiä oireita tai erityisen voimakkaita reaktioita verensokerin heittelyihin tai jotain muuta syytä (kuten raskaus) mikä voisi selittää tapahtuneen.

Nainen oli aluksi sekava ja kyseli missä olimme ja mitä oli tapahtunut. Hän vaikutti olevan todella nolostunut tapahtuneesta ja sanoi pyörtyneensä joskus aikaisemminkin, muttei tiennyt nyt tapahtuneelle mitään syytä. Hän tokeni kuitenkin nopeasti ja sain kanssamatkustajilta käyttöön nenäliinoja sekä kosteuspyyhkeitä kyseltyäni, löytyisikö joltakulta jotain millä voisin puhdistaa naisen vaatteita ja tavaroita.

Minulla ei ole mitään terveydenhoitoalan koulutusta, joten jouduin tekemään tilannearvion täysin maalaisjärjen ja partiossa oppimieni auttavien ensiaputaitojen perusteella. Nainen alkoi puhumaan matkan aikana selkeästi ja hän vastaili kysymyksiin sekä pystyi käyttämään puhelintaan selvittääkseen lähimmän työterveysasemansa sijainnin. Koska puhe, hienomotoriikka sekä näkökyky ilmisesti toimivat ja kokeiltuamme junan pysähtyessä, että kävely sujuisi ilman huimauksen tunnetta, totesin ettei tässä tilanteessa tarvitsisi hälyttää ulkopuolista apua.

Tarjouduin saattamaan naisen tämän työterveysasemalle ja kehotin syömään tai juomaan jotain nestettä ja nopeaa energiaa sisältävää (kuten tuoremehua), sillä pahoinvoinnin jäljiltä olo saattaisi olla hutera. Nainen vakuutteli kuitenkin olevansa kunnossa eikä kaivanut saattajaa niin lähellä sijatsevalle terveysasemalle. Jäin kuitenkin jälkikäteen pohtimaan olisiko minun pitänyt varmuuden vuoksi saattaa tämä perille. Olinko turhaan huolissani vai voisiko huono olo yllättää matkalla yhtä rajusti – eikä ihmistä oikein voi ihmistä auttaa väkisinkään…

Olen viime vuosina törmännyt niin usein sekä omien kokemuksieni että median kautta tapauksiin, joissa sairaskohtauksen saanutta, tajuntansa menettänyttä, loukkaantunutta tai onnettomuuteen joutunutta ei ole autettu välittömästi vaan suuri osa paikalle osuneesta on poistunut paikalta ja ajatellut ongelman kuuluvan jollekulle muulle, että edelleen hieman huonovointisen ja tovi sitten pyörtyneen naisen lähettäminen edes Helsingin keskustan ihmisvilinään tuntui hieman pahalta. Varsinkin kun en koskaan saanut tietää, sujuuko kaikki hyvin sittemmin.

Tapaus itsessäni ei jäänyt kuitenkaan päällimmäisenä kaihertamaan mieltä, vaikka olen miettinyt useaan otteeseen, olisinko voinut hoitaa tilanteen vielä paremmin. Eniten mietin kuitenkin sitä, miten reagoimme jos kanssaihmisillemme sattuu jotain. Jos joku saa sairaskohtauksen, pyörtyy tai jotain muuta vastaavaa tapahtuu, pakenemmeko paikalta, yököttääkö meitä, koemmeko myötähäpeää vai haluammeko mahdollisimman kauaksi tilanteesta?

Tartummeko toimeen: hälytämme mahdollisesti lisäapua, soitamme hätäkeskukseen ja kysymme ohjeita – pyydämmekö muita paikallaolijoita auttamaan? Kutsummeko paikalle lääkintähenkilökuntaa tai kyseisen oppilaitoksen, junan tai kaupan henkilökuntaa? Ja vaikka emme osaisikaan toimia juuri oikein, yritämmekö parhaamme siihen asti että osaavampi apu ehtii paikalle?

Kohtaammeko toisen ihmisen, jolle on sattunut jotain? Mietimmekö itsemme tämän asemaan – vaikkapa sitten sellaiseen, jossa menettäisimme yhtäkkiä tajuntamme työmatkalla. Se olisi varmaankin yhtä aikaa pelottavaa, huolestuttavaa ja nolottavaa. Oman kehon hallinnan menettämisen tunne, avuttomuus ja muiden ihmisten reaktioiden kohtaaminen – varmasti riittävän ikävää ilman kauhistelua, paikalta pakenevia kanssa-asioijia tai -matkustajia.

Entä löytyykö tuolta kotikaupunkimme tai -maamme kaduilta niitä jotka osaavat auttaa ja kohdata, jos minulle tai perheenjäsenilleni sattuu jotain?

Olen nyt partioretkellä ja kerroin yhdelle asiaa kysyneelle lapselle kaikkien partioikäkausien tunnuksena olevan: Ole valmis.  Maailmanlaajuisesti käytössä oleva tunnus viestii partiolaisten auttamis- ja palvelemishalukkuudesta. Partiotunnus kertoo ennen kaikkea partiolaisen asenteesta; Hän on aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuudet. Tajusin kesken selityksen, että partiolainen tai ei, samaan haluaisin opettaa ja kannustaa myös omaa lastani.

 

Kuvatulva eli kurkkaus talvikotiin

Huutelin eilisiltana blogin Facebookissa pimeään. Kyselin, ilmestyykö blogiin tänään ennemmin talvisia sisustuskuvia vaiko tekstijuttu. Ensin mainittu veti pidemmän korren joten täältä pesee ja rumpukuivaa.

Tyynynpäällisissä kävyt sekä erilaiset hirvet, porot ja peurat valtaavat alaa kukilta ja perhosilta. Keittiön katto-oksa on saanut koristeekseen valkohuurteisia käpyjä, jääpuikkoja ja pari koristepalloa. Yksi sarvipää on kiivennyt kavereidensa kanssa muumiseinän kehyksiin.

Lumisadepallossa leijailee hiljalleen hiutalepyry ja viime joulusta asti hengissä selvinnyt huonekuusi kiinnostaa kissoja edelleen. Koska joulun teemavärinä tulee olemaan vihreä, polttelen kaappeihin kertyneitä punaisia kynttilöitä pikkuhiljaa harmaiden, valkoisten ja vihreiden seuraajiensa alta pois. 

Ikeasta joulupaperiostosten yhteydessä mukaan tarttuneet tinasotilaskoristeet, jotka jäävät todennäköisesti tämän joulun ainoiksi uusiksi koristehankinnoiksi, etsivät vielä paikkaansa. Mutta ehtiihän tässä vielä pohtia!

Katso myös nämä: joulun teemaväripohdintaa & joulupaketointi-inspiraatiota

Ensin tutkitaan – sitten hutkitaan eli miten apu löytää perille

Hyväntekeväisyystyössä (kiitos Mintulle nerokkaasta termistä) mukana UNICEF.

UNICEFin Suomen toimistolta kilahti jo ennen vuodenvaihdetta ensimmäinen viesti, jossa kyseltiin, löytyisikö minulta kiinnostusta tutustua tarkemmin heidän toimintaansa. Olen kirjoitellut hyväntekeväisyydestä ja eettisistä lahjoista ennenkin, joten vastasin empimättä, että tokihan aihe kiinnostaa. Kävinkin syksyn alussa toimistolla juttelemassa pidemmän kaavan mukaan ja päätimme tuolloin arpoa muutaman eettisen lahjan.

Sittemmin minulle tarjoutui vielä mahdollisuus tutustua UNICEFin keskusvarastoon joka sijaitsee Kööpenhaminassa. Kuten Project Maman Katja totesi aihetta käsittelevässä postauksessaan, reissuun lähtemistä helpotti se että lentoliput hoituivat Finnairin lahjottamilla lentopisteillä eikä auttamiseen tarkoitetuilla rahoilla. Omatuntoa ei siis alkanut kolkuttaa – muu kuin lentäminen itsessään.

Mutta siis varasto matkakohteena? Ensimmäinen ajatus oli vähän että eeeeh mitähän tältä pitäisi odottaa? Mutta viimeistään kierroksen alussa saamamme alustuksen myötä olin ihan myyty – hitaasti lämpenevä tyyppikin osaa tunnistaa hyvin toimivan organisaation ja antaa sille arvoa. Kun tietää, mikä homma ja suunnittelu 50 hengen muonittamisessa on leirioloissa viikon aikana, sattuu päähän ajatellakin, millaista olisi huolehtia vaikkapa Taifuuni Haiyanin uhreille toimitettavasta hätäavusta… (Haiyanin seurauksena pelkästään Filippiineillä kuoli tai loukkaantui yli 30 000 ihmistä ja 4 miljoonaa joutui jättämään kotinsa.) 

UNICEFilla on useiden katastrofien hoitamisen mukanaan tuomaa tietoa marssijärjestyksestä, joten katastrofin sattuessa heillä tiedetään, mitä tulee tehdä; Tärkeintä on huolehtia puhtaan veden saatavuudesta – ilman ruokaa pärjäilee jopa viikkoja, mutta likainen vesi on vakava terveysriski. Toisinaan selvitään vedenpuhdistustarvikkeilla, mutta esimerkiksi Haiyanin jälkeen tilanne oli niin paha, että vesitilanne ratkesi vain korjaamalla alueen vesijärjestelmiä insinöörivoimin, generaattorein ja pumpuin, jotta vesi saatiin taas kulkemaan.

Kun hygieniatarvikkeet sekä olennaisimmat lääkintävarusteet on saatu paikalle, aletaan huolehtia majoituksesta, ravinnosta ja rokotteista. Parissa viikossa pistetään pystyyn myös väliaikaiskouluja, vaikkapa sitten tuon viimeisen kuvan kaltaisen School in a box-paketin avulla. Ajatuksena on palauttaa katastrofin runtelemalle alueella ainakin joitain perusarjen palasia, sen kun on todettu auttavan lapsia traumaattisesta tilanteesta selviytymisessä.

UNICEFin työ ei myöskään lopu alkuvaiheen jälkeen vaan pakettiin kuuluu olennaisena osana kriisin jälkihoito: jälleenrakennus, jossa muun muassa koulut, vesihuolto ja sairaalat pyritään saamaan kuntoon. Vaikka laajamittainen kansainvälinen kiinnostus kriisiä kohtaan lopahtaa usein muutamassa päivässä tai viikossa, silloin kun iltapäivälehdet eivät enää myy ylimääräisiä kappaleita katastrofikuvilla mässäilyllä, pitkäjänteinen kehitystyö jatkuu. Se olisi hyvä muistaa myös silloin kun pohtii satunnaisen tai jatkuvan hyväntekeväisyyteen lahjoittamisen välillä.

Varastoreissu herätti pohtimaan: seisoimme varaston ylätasanteella ja seurasimmme malariaverkkojen ja Ebolan torjuntapakettien matkaa jättimäisestä varastohallista, automatisoitujen vaunujen kautta pakkaamoon, miettien samalla, mikä edesauttaa kulloiseenkin kriisiin riittävän nopeasti vastaamista. Yksi tekijä on läsnäolo; UNICEF on usein ensimmäisenä paikalla kriisialueilla, sillä järjestöllä on toimintaa yli 190 maassa.

Kun apua kaipaavilta valtioilta tai kentältä saadaan hätäapupyyntö, valmiit toimitusketjut ja hätäapuvarastot aktivoidaan käyttöön. Keskusvarasto, jossa vierailimme antaa osaltaan liikkumavaraa hätätilanteissa, oli kyse sitten luonnonmullistuksesta tai valtion kriisistä, vaikka 95% Unicefin toimittamista avustustuotteista tuotetaan ja toimitetaankin apua tarvitsevan alueen lähialueilta. (Suoralla toimitusketjulla tuetaan paikallisten toimijoiden kehittymistä ja vähennetään turhia kuljetuksia.)

Sekä hätäaputyöhön että pitkäjänteisempään lasten ja perheiden hyväksi tehtävään työhön tarvitaan tueksi tietoa. Naureskelimme matkalla, että olisihan se pölhöä vain lähettää hätäpäissään ja summamutikassa vaikkapa maapähkinätahnapaketteja sopivan köyhäksi luulemansa maahan eikä selvittää, kuka tarvitsee apua, missä ja miten apu saadaan perille. Joten sanoohan sen terve järkikin, ettei hommaa voi hoitaa hutiloiden.

Kun lähtötilannetta on kartoitettu tekemällä selvityksiä, ryhdytään alueelle kehittämään toimivaa logistiikkaketjua, jolla varmistetaan että esimerkiksi jatkuvaa kylmäketjua vaativat rokotteet saadaan toimitettua tehtaalta loppukäyttäjälleen asti asianmukaisesti kuljetettuina. Lisäksi kaikkien lääkkeiden ja tuotteiden laatua sekä turvallisuutta täytyy testata ja valvoa; Kentälle ei voida lähettää mitään, mitä ei olisi testattu ammattilaisvoimin – toimimattomat tuotteet ja lääkkeet aiheuttaisivat suuria taloudellisia ja inhimillisiä ongelmia.

Huolelliseen suunnitteluun liittyy myös kehitysosaaminen; Parempien aliravituille lapsille suunnattujen ravintovalmisteiden, helppokäyttöisempien vesipumppujen, rokotusten antamiseen liittyvää turvallisuutta parantavien ruiskujen tai helpommin annosteltavien lääkkeiden kehittäminen on työtä, jolle ei välttämättä löydy tekijää, ellei tuotteille löydy varmasti tilaajaa. Ja koska UNICEFilla on volyymia tilata suuria määriä tuotetta, heidän ei tarvitse tehdä kaikkea kehitystyötä itse vaan parhaimmillaan tuotteen toimittajat tekevät kehitystyötä, joka hyödyttää lopulta muitakin kuin UNICEFin kautta apua saavia. 

Summa summarum. Kannattaa suunnitella eikä urpoilla. Vaikka se maksaisikin. Klassinen argumentti elämäntapanegatiivisten ja kaikenlaista kehitysyhteistyötä sekä hyväntekeväisyyttä vastustavien repertuaarissa lienee tarina kaivinkoneesta, joka lähetetään jonnekin Ambomaahan, missä se päätyy – tarinankertojasta riippuen, joko ruostumaan jonkin kaupungin laitamille, koska kukaan ei osaa käyttää sitä tai sitten paikallisten kapinallisten sota-ajoneuvoksi (koska kaivurithan ovat todella hyviä siihen käyttöön?). Hallintokuluvihamielisille täytyy todeta, että monien järjestöjen, myös UNICEFin osalta on mahdollista ottaa selville paljonkin taloudesta ja hallinnollisista rakenteista, jos vain viitsii tehdä muutakin kuin rähistä. Monelle (hyväntekeväisyys)järjestölle kun on ensisijaisen tärkeää säilyttää toiminnassaan läpinäkyvyys ja avoimuus.

Tilannekartoitukset, kentältä kerätty palaute, valtioiden kanssa tehtävä yhteistyö, tuottajien kanssa neuvotteleminen, logistiikan suunnittelu tai toiminnan vaikuttavuuden arvoiminen eivät kieltämättä kuulosta yhtä mediaseksikkäiltä kuin kulkukoiran adoptoiminen tai rahan antaminen lomamatkalla nälkäisen näköiselle kerjäläislapselle. Juju on kuitenkin avun kohdentamisessa, prosessin kehittämisessä ja kokonaiskuvassa. 

Jos varastoreissusta jäi jotain erityistä mieleen, hurjan tietotulvan ja ihanien, asialleen ja työlleen omistautuneiden ihmisten kohtaamisten lisäksi, niin vanha viisaus – hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty.

UNICEFin toimistolta luvattiin auliisti vastata teille lukijoille herääviin kysymyksiin ja teen parhaani myös oman taitoni mukaan. Joten toivon, että kyselette, kommentoitte ja ihmettelette. Minä ainakin kyselen ja ihmettelen, edelleen.

 

// Edestakaiset lentoliput Kööpenhaminaan saatiin siis unicefilTa, Finnairin Unicefille lahjoittamilla pisteillä

 

Viisaat päät yhteen eli parhaat vinkit Kööpenhaminaan

Pääsen ensi viikon alussa tutustumaan erääseen paikkaan Kööpenhaminassa. Kun kuulin siitä ensimmäisen kerran, mietin että miksipäs ei, mutta onkohan tuossa ihan nähtävyysainesta. Lukuisia kuvia ja teekupin äärellä käytyä keskustelua myöhemmin olin kuitenkin täysin myyty – täytyy päästä!

Aamupäivän ja alkuiltapäivän Köpis-ohjelma onkin siis tiedossa. Mutta mitä tehdä tuossa tyylikkäässä kaupungissa, kun aikaa on vain jokunen tunti? Tavoilleni uskollisesti toiveeni liittyvät ruokaan, fiilistelyyn ja minibudjetti-ostosteluun – mielellään siten, että ruoka- tai ostospaikka on itsessään esteettisesti tai muita aisteja stimuloiva elämys. 

Koska tiedän osan teistä reissanneen paljon minua enemmän tai ainakin käyneen Kööpenhaminassa, kaipaisin vinkkejä saadakseni pikavierailusta mahdollisimman paljon irti. Hieman nolottaa myöntää, mutta en ole koskaan käynyt Kööpenhaminassa, vaikka Tukholma on tullut jo keskustansa osalta varsin tutuksi ja Tallinnaakin olen ottanut vähitellen haltuun.

Kuvatkin ovat osittain muista naapurimaiden pääkaupungeista napattuja ja niistä löytyy asioita, joista ainakin osan toivoisin mahtuvan aikatauluun. Etukäteissuunnittelu ei olisi pahitteeksi, kun aikaa kaupungilla kiertelyyn ei ole tällä kertaa rajattomasti. Pidemmästä reissusta haaveillessa haluaisin ehtiä kokea pikapyörähdykselläni ainakin osan seuraavista:

– Kaupungin parhaat (pesco-vege)hampurilaiset

– Kööpenhaminen ihanimman kukkakaupan

– Hienon näkymän

– Jonkin ihanan sisustusputiikin

– Joulunodotusfiilistelyä

– Piipahduksen suloisessa kahvilassa

– Tai sitten jotain ihan muuta…

Antakaa parhaat vinkit, pliis, luotan teihin!

 

Arvonta: Voita puolen vuoden Netflix!

Muistuttelisin vielä, että blogin Facebookissa on käynnissä arvonta, jossa kaksi blogin lukijaa voi voittaa itselleen puoli vuotta käyttöäaikaa Netflixiin. Oli sitten tv-sarjojen, elokuvien tai lastenohjelmien suurkuluttaja, uskoisin valikoimasta löytyvän jotain jokaiselle. Joten klik klik ja hauskaa loppuiltaa – menen itse hetkeksi katsomaan sarjoja koneelta!