Mielestäni toisen kenkiin ei voi koskaan täysin astua. Tai voi toki, mutta vähänkin pidempään kävellyt kengät muovautuvat käyttäjilleen; Kantapää löytää paikkansa sekä pohjallisesta että kengän kantaosasta, varpaat raivaavat itselleen tilaa, jalkaholvi painaa tai antaa pohjalle tilaa. En usko, että haluaisin kenenkään sanovan minulle, että hän tietää, mitä olen käynyt läpi tai missä elämäntilanteessa olen. Samaa on painotettu myös opinnoissani. Voi vain arvailla, kuunnella, keskustella, olla aidosti avoinna ja läsnä – auttaa siinä määrin kuin voi ja kerrotaan sopivaksi.
Koskaan ei mielestäni saisi mitätöidä toisen kokemusta, oli kyse sitten raskaasta lapsuudesta vuorovaikutusongelmineen, laiminlyönteineen tai aikuisiän kriiseistä: eroista, mielenterveyden häiriöistä, työttömyydestä, sairauksista, läheisten menetyksestä tai itsetunto-ongelmien kanssa painiskelusta. En voi väittää, että tietäisin, kuinka paljon vaikkapa kolmikymppisen syrjäytyneen tilanteeseen vaikuttaa se, että hän on asunut ison osan ala-asteiästään rappukäytävässä, saanut ruokaa luokkatovereidensa kotoa ja koettanut luovia epätasapainoisten ja alkoholisoituneiden vanhempien kanssa mahdollisimman pitkään, päätyäkseen lopulta laitoskierteeseen aikuistumiseensa asti.
Jos ei ole lapsuutensa kriittisinä vuosina saanut osakseen turvallisia aikuisia, rakkautta, kehua, kiitosta, perushyvää kasvuympäristöä tai edes ruokaa tai suojaa, minkä päälle omaa identiteettiään ja elämäänsä oikein pitäisi rakentaa… Sellaisella ihmisellä ei välttämättä ole minkäänlaisia selviytymisen malleja, omanarvontuntoa tai suuntaa. On vaikeaa tietää, kuka on, mitä tahtoo tai mihin pystyisi, jos itseään, tunteitaan tai toiveitaan ei ole koskaan päässyt peilaamaan toisiin ihmisiin. Meistä tulee vahvoja suhteissa toisiin ja toisaalta niiden puute heikentää meitä.
Tässä kohtaa joku huutaa aina ”ei meidän hyvinvointivaltiossamme”, mutta todellisuus on toinen. Näin ei ole ehkä käynyt sinulle, serkullesi tai kavereillesi lapsena, mutta hylättyjä, yksinäisiä, pelokkaita ja toivottomia lapsia, nuoria ja aikuisia löytyy jokaisesta kaupungista tässä maassa. Usein he ovat tilanteessa, jossa he eivät osaa, kykene tai pysty hakemaan apua tai sitä saadaan liian myöhään.
Usein sanotaan, että kaiken voi korjata, mutta ihmisenkin voi rikkoa korjauskelvottomaksi; Kerran alta hajonneelle ruokapöydän tuolille ei todennäköisesti istutettaisi suvun lihavinta setämiestä, koska sen kestävyys ei ehkä olisi samalla tasolla kuin muiden. Rikotusta tai huonoilla materiaaleilla kasatusta ihmisestäkin voi tulla hyvä työntekijä, rakastava puoliso ja erinomainen vanhempi, mutta se vaatii paljon työtä, tahtoa, tukea ja sen ymmärtämistä, ettei tästä välttämättä tule yhtä kestävää kuin ehjempänä säilyneestä.
Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Toisten todellisuus rakentuu vain ja ainoastaan sen ympärille, mitä peilistä näkyy. Kaikki muu on katsomatta, kuuntelematta, lukematta tai mieltään avaamatta paskaa. Koska oma kokemus ja vain se, voi antaa jonkinlaisen kuvan maailmasta.
En tiedä, ovatko ihmistieteet varsinainen vientivaltti tai pääseekö niillä lyömään rahoiksi, ellei ole Dr Phil. Olen kuitenkin sanomattoman onnellinen siitä, että saan asua yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, marginalisaatioon, tasa-arvoon ja yhteiskunnan rakenteiden vaikutuksiin yksilöiden elämässä osoitetaan kiinnostusta ja rahoitetaan tutkimusta. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ehkä olla ensimmäisenä kieltämässä naisilta autolla ajamista sillä verukkeella, että auton hajotessa heidät voidaan raiskata eikä kaikkia tavalla tai toisella vammaisia tai mielenterveysongelmista kärsiviä lukita laitoksiin.
Toiset haluavat kaikki kynnelle kykenevät nuoret ihmiset armeijaan ja toiset lykätä naiset kotityökurssille. Jos minun pitäisi heittää jokin yleistävä passitusidea ilmoille, sanoisin, ettei kellekään tekisi pahaa osallistua vaikkapa vapaaehtoistyöhön sen ihmisryhmän parissa, jonka kokee itselleen vaikeimmaksi kohdata: huumeidenkäyttäjien, pakolaisten, yksinäisten vanhusten… Jos mitkään artikkelit, haastattelut, blogipostaukset tai visuaalisen materiaalin tietotulva eivät saa silmiä aukenemaan muiden erilaisuudelle, onnelle, kärsimykselle tai ihmisyydelle, ehkä aito kohtaaminen voisi sen tehdä.
Sillä haluaisin uskoa siihen, etteivät mitkään kovat tieteenalat, henkilökohtaisen menestyksen tien nimeen vannovat poliittiset eetokset tai halu sivuuttaa kaikenlainen toiseuden kokemus kuitenkaan tee meistä yksiulotteisia robotteja. Että siinä missä rikotusta voi tulla ainakin lähes ehjä, särkymätönkin voi huomata särön muissa – eikä vain alistaakseen ja hyödyntääkseen toisen heikkoutta. Kenties nähdä täydellisessä pinnassaan tai toisen silmien kautta, itsestään ainakin inhimillisyyden heijastuksen.
Haluttomuuden avata ajatteluaan huomaa surullisessa määrin erityisesti verkkokeskusteluissa, joskus toki oppitunnilla, sukukokouksissa – jopa lähijunissa. Viihdyn Lilyssä erityisen hyvin siksi, että täällä keskusteluihin tuntuu osallistuvan valtava määrä älykkäitä, empaattisia ja maailmalle avoimia yksilöitä, jotka tuovat ajatuksiaan esiin toisia kunnioittaen ja heitä kuunnellen. Voin erilaisissa verkkoyhteisöissä viettämäni ajan perusteella sanoa sen olevan harvinainen ilmiö.
Tämäkin päivä piti nähdä – nimittäin hetki, jolloin toivoisin saavani reaalimaailmaan ja verkkoyhteisöihin erään moninpeleissä paljolti käytetyn toiminnon. Nimittäin mahdollisuuden äänestää joku keskustelijoista (pelaajista) pihalle joksikin aikaa: antaa tälle jäähy, porttikielto tai mietintätauko. Kun (peliporukassa) yhteisössä joku sabotoi muiden suoritusta, provosoi tai möyhää, voisi loputtoman kissanhännänvedon sijaan lopulta painaa nappia, jolla annettaisiin itse kullekin aikalisä – mikäli riittävän moni olisi samoilla linjoilla ja kokisi toimijan aiheuttavan kollektiivista pahaa mieltä ja sotivan yhteisön arvoja vastaan.
Aviomies ja vertaisverkosto tietävätkin eilisen sadatteluni perusteella, että sellaiselle voisi jälleen löytyä käyttöä.
