Päiväkotiarki alkaa toden teolla maanantaina. Ja eilen se viimein iski, etukäteen pelkäämäni päiväkotiahdistus. Suurin yksittäinen tekijä iltaiselle surumielisyydelle ja panikoinnille olivat varmasti pojan ensimmäiset hoitopaikassa nukutut päiväunet. Ne sentään nukuttiin, mutta nukkumaanmenosta meinasi ensin tulla yhden yliväsyneen lapsen järjestämä farssi ja lopulta poistuin itse päiväunitilasta todettuani lapsen vain villiintyvän läsnäolostani.

Lastentarhanopettajan voimin taapero viimein nukahti, mutta voi sitä kauheaa huutoa. Tuntui, että sen huudon kuunteleminen sattui melkein fyysisestikin. Aiemmin olen ajatellut, että kaikki menee alun totuttelujakson jälkeen varmasti pääpiirteissään hyvin, mutta sen eilisen huutoraivokohtauksen aikana ehdin kyseenalaistaa ratkaisuni moneen otteeseen.

Lohduttauduin sillä, ettei minulle ole annettu oppilaitoksen ja lainsäädännön puolesta paljon valinnanvaraakaan. Ammattikorkeakoulusta saa olla opinnoista poissaolevana kaksi vuotta, käytti aikansa sitten reissaamiseen, välivuosien pitämiseen työnteon merkeissä tai lapsen hoitamiseen kotona. Sen sijaan yliopisto-opiskelijat saavat kahden vuoden poissaolo-oikeuden lisäksi hoitaa lasta kotona, reilu systeemi siis kaiken kaikkiaan.

En usko että pystyisin valmistumaan ainakaan tavallista tahtia nopeammin, kun iltaisin ja viikonloppuisin opiskelemista vaikeuttaa lapsi, joka kaipaa hoitopäivän jälkeen vanhempiensa huomiota. Minulla ei siis ole varaa käyttää tutkinnon suorittamiselle varattua aikaa lapsen kotihoitoon, jos mielin valmistua joskus ja ylipäätään pitää opiskelupaikkani.

Syyslukukauden olisin toki voinut olla vielä hoitovapaalla, mutta silloin tietyt, koko lukuvuoden kestävät, opintokokonaisuudet olisivat jääneet välistä, mikä olisi jälleen pidentänyt valmistumista. Lisäksi päivähoitopaikan saaminen omasta lähipäiväkodista olisi ollut huomattavasti hankalampaa alkuvuodesta. Mikään järkeily ei kuitenkaan poistanut sitä että eilen illalla itketti. Itkin lapsen vuoksi ja osaltaan myös päättyvää elämänvaihetta.

Kuten Vanha rouva lupailee eräässä Babarin jaksossa, seuraavana päivänä eli tänään kaikki näytti valoisammalta. Lapsi lähti hyvillä mielin päiväkotiin isänsä kanssa ja minä sain nauttia pitkästä aikaa hieman hitaammasta aamusta. Ruokailut olivat sujuneet hyvin, päiväunille oli nukahdettu itkuitta ja muutamat ikävä- tai harmi-itkut oli tirautettu ulkoilun ja ruokailun alkaessa, mutta niistä oli selvitty nopeasti ja suunnattu jatkamaan puuhia.

Hakiessani lasta päiväkodilta minua odotti hyväntuulinen lapsi, joka kävi tervehtimässä, kökötti hetken sylissä ja koetti sitten esitellä minulle jos jonkinlaisia leluja sekä touhujaan. Mikään kiire tällä ei vaikuttanut olevan kotiin.

Paremmin sujuneen päivän lisäksi minua ovat lohduttaneet henkilökunnan jäsenet, jotka ovat kyselleen tuntemuksia, jaksaneet kuunnella höpötyksiäni ja jaksaneet muistuttaa lapsien olevan kestäviä ja sopeutuvaisia tapauksia.

Pienten ryhmässä on ihanan vähän lapsia tällä hetkellä, henkilökunnan pitäisi pysyä pitkälti samana eikä ryhmäkoosta pitäisi tullakaan kovin isoa. Tänä syksyna aloittavilla lapsilla on siis ollut ja tulee olemaan aikaa tutustua toisiinsa ja aikuisiin portaittain ja pienemmissä erissä, mikä on ryhmän arkirutiinien sujumisenkin kannalta varmasti hyväksi. Työntekijät ehtivät tutustua lapsiin ajan kanssa, kun uusia lapsia ei aloita kerralla isompaa määrää.

Kuutti on alkanut selvästi kotiutua ryhmäänsä, pitkähkön, yli kolme viikkoa kestäneen, tutustumisjaksomme aikana. Nyt lapsen oma persoona alkaa päästä esille, parhaine ja vähemmän viehättävine puolineen. Tiloja ja ihmisiä ei tarvitse enää arastella ja ujostella ihan niin paljon ja leikeistä uskalletaan innostua jo ihan eri tavalla kuin alussa. Lapsen sopeutumisaika voi kuulemma olla parikin kuukautta, joten tilanne elää vielä varmasti – toivottavasti yhä parempaan suuntaan.

Voi olla että tuleva, elämämme isot palaset (eli miehen työt, omat opiskeluni, yhdessäolon ja lapsen hoidon sekä kaikkien harrastukset) yhdistävä arki sopii perheellemme loistavasti ja kaikki ovat enimmäkseen tyytyväisiä oloonsa… Mutta vaikka uusi elämänjärjestys osoittautuisi mitä mainioimmaksi tavaksi luovia rooliemme väleissä, tulen varmasti kaipaamaan tätä aikaa, jonka olen saanut viettää lapseni kanssa.

Kotona vietettyyn ajanjaksoon on mahtunut liuta huonoja, väsyneitä ja turhautuneita hetkiä sekä päiviä. Välillä olen ollut todella kireä ja ärtynyt. Ilon, onnen, läheisyyden ja ihmetyksen hetkiä on ollut vähintään yhtä paljon, voin melko varmasti sanoa että reilusti enemmän. Toivon että olen omaan lapseeni tutustumisen lisäksi onnistunut tänä aikana antamaan lapselle sellaisen perustavanlaatuisen turvallisuuden ja tärkeyden tunteen, että se kantaa tulevissa päivissä.

Haikeaa on, sitä en kiellä. Monet itkut tulen varmasti vielä tirauttamaan asian tiimoilta. Olkoon vain kokonaisratkaisuna tälle perheelle paras, mutta kyllä muutos on silti aina vaikeaa.

Aika vähän olen julkaissut asukuvia, joissa Kuutti olisi asuineen pääosassa. Toki lapsen asuja on vilahdellut postauksessa jos toisessakin, kuten sivupalkin lapsen asut–kategorian koosta voi päätellä.

Nyt päiväkotiharjoitteluun ja auringonkukkaretkelle sattui kuitenkin päälle sen verran pirteä ja omannäköinen asukokonaisuus että pyysin miestä räiskimään kuvia myös lapsesta.

Minikokoisella mallilla oli ainakin hauskaa ja jännittävää; Suurin osa auringonkukista oli lasta pidempiä ja pellolla kulkeneet ihmiset olivat tehneet peltoon pieniä polkuja. Kuutti paineli menemään käytäviä pitkin hurjaa vauhtia ja sinkosi esiin aina eri kohdasta peltoa.

Asun kokoaminen lähti liikkeelle H&M:n My Little Pony t-paidasta. Olin lapsena innokas poneilla leikkijä, sen sijaan en välittänyt paljoakaan esimerkiksi Barbeista. Joten olihan pojalle pakko hankkia My Little Pony paita.

Tosin kokoasiaa jouduin hämmästelemään melkoisesti. Ostan pojalle vaatteita pääasiassa niin sanotusti unisexeinä tai tytöillekin sopivia ”poikien vaatteita”. Blogin Facebookissa ihmettelin jo, miten voi olla mahdollista että normaalisti kokojen 80 ja 86 vaatteita käyttävän lapsen päällä koon 92 t-paita on niin kapea ja erityisesti lyhyt, että normaaleissa leikeissä selkä ja maha meinaavat hissautua paljaaksi.

Pitääkö noin 1,5-2-vuotiaille tarkoitetuissa ”tyttöjen vaatteissa” käyttää jo tuollaista tiukkaa napapaita-pornomitoitusta? Oikeasti? Ja miksi?

Värien perusteella nappasin paidan kavereiksi H&M:n haaleankeltaiset tennarit, Lindexin trendikolmioleggingsit, Polarn O. Pyretin sukat ja pipon sekä Vesannon Wanhan koulun kirpputorilta löytyneen villatakin.

Ihan näin värikkäissä vaatteissa lapsemme ei aina kuljeskele, mutta välillä on mukavaa väri-iloitella, teenhän sitä omienkin vaatteideni kohdalla. Toisinaan omassakaan asussani ei ole yhtään mustaa tai tummia värejä, joten miksipä lapsenkaan vaatteissa pitäisi synkistellä?

Mitä mieltä olette, pitäydytäänkö jatkossa ihan vain aikuisten asuissa vai mahtuisiko näitä lapsen asujakin joukkoon aina välillä?

P.S.
Jos asut alkoivat oikein innostaa, vanhassa blogissa julkaistut asukuvani ja satunnaiset lapsen asut löydät vanhan blogin puolelta helposti valitsemalla sen sivupalkista tunnisteen ”Päivän tyyli”. Jos oikein innostuit, sieltä löytyy kymmeniä asuja.

Facebookin lisäksi Blogia voi tosiaan seurata myös Instagramissa. Facebookkiin ja Instagramiin päivittyy usein tilannekuvia ja pieniä kuulumisia reissuilta ja muutenkin liikkeessä ollessa kuten puistoista ja mökiltä.

Uusimmat blogipostaukset huomaa näppärästi lisäämällä blogin seuratuksi Bloglovinissa tai Blogilistalla.