Olipa kerran keittiön ylälaatikko, jossa kuivatut banaanilastut elivät rauhallista elämäänsä
yhdessä rusinoiden, teepakkausten, sokeripussin ja muiden laatikon asukkaiden kanssa.
Eräänä päivänä iso käsi avasi laatikon ja nosti sieltä kourallisen banaanilastuja.
Kun toisistaan erilleen joutuneet lastut näkivät pienten, tahmeiden sormien lähestyvän,
ne tiesivät hetkensä koittaneen.
Aivan. Ne syötiin. Yksi toisensa jälkeen.
Eikä yhtään jäänyt jäljelle kertomaan tapahtuneesta.
Snif.
Siltä ainakin tuntuu.
Selvisin kuin selvisinkin eilen crossaamaan, saunassa makaaminen avasi hartiajumeja, mies huomasi koko viikon kestäneen matalapaineen kasaantuvan pian myräkäksi ja teki ennakoivana liikkeenä lettuja.
Söin letut hyvällä ruokahalulla ja huomautin vasta sitten, että seuraavalla kerralla läskinkaristuksen nimissä voi tuoda vaikka kukkia. En ole koskaan vielä päätynyt syömään tulppaanejamme.
Tänään vietämme aikaa molempien vanhempien ja lähes kaikkien sisarusten kanssa
ja polskimme 32-asteisessa vauvauintialtaan vedessä. Toivottavasti kierrokseni jatkavat laskuaan.
Voisin kenties lopettaa tämän naamani ihon repimisenkin pikkuhiljaa.
Eilen kävimme MLL:n perhekerhossa. Väkeä oli vähän, mutta kaikki entuudestaan tuttua. Oli ihanan rauhallista verrattuna torstain seurakunnan perhekerhoon. Siellä alkoi olla liikaa lapsia ja aikuisia meidän kummankin makuun. M kävi levottomaksi, vaikka kerho kesti vain puolitoista tuntia ja minuakin alkoi vähän ahdistaa. Päiväkodin aloitusta innolla odottaen…
Sain rintapumpun myytyä pois kuljeksimasta.
Eilen oli kaiken kaikkiaan jotenkin tosi ärhäkkä olo, joten anteeksi hyvä pumpunostaja,
jos säikäytin sinut tuimalla olemuksellani!
Nyt voisin kaivaa kaapista kauniit vaatteet, paikata naamani siltä osin kuin se on mahdollista,
ulkoiluttaa koiran ja unohtaa loppupäiväksi vastaamattomat sähköpostit, karvaisen lattian ja ensi viikon hektistäkin hektisemmän ohjelman. Pelkkä ajatuskin nimittäin saa verenpaineen nousemaan uudestaan.
PS.
M:n leikkikeittiöön löytyi taas pieni uusi juttu taannoiselta Helsingin reissulta.
Viime yönä M huusi ja vanhemmat vuorottelivat nukkumisen ja valvomisen kanssa.
Kun taas toissayönä nukuttiin kahdeksan tuntia putkeen.
Näissä öissä ei ole mitään kaavaa, suuntaa tai järkeä,
vaikka nukkumaan mentäisiin minuutilleen samalla tavalla
ja nukuttamista edeltävät rutiinit olisivat ihan samat.
Jos oltaisiin Amerikassa, tuolle lapselle olisi varmaan jo kirjotettu unilääkkeitä.
Onneksi ei olla.
Olen useaan otteeseen sanonut, että jos joku mielii tulla meille näyttämään,
miten tuon lapsen saa pysymään koko yön unessa, nukahtaminen ei ole niinkään ongelmallista,
niin olkaa oikein hyvät. Mutta muutama viikko on sitten minimiaika.
Mutta se siitä valittamisesta. Vaihteeksi jotain mukavaa:
Yhtenä iltana L pyysi minut kuiskaten katsomaan, millaiseen asentoon M oli itsensä vääntänyt isolla sängyllä. Aikuisten viettäessä aikuisten laatuaikaa huuruisten rillien seurassa olohuoneessa,
ei vauvankaan tarvinnut olla yksin; Olihan hänellä uskollinen ystävänsä nukkumiskaverina.
Koira nukkui ilmeisesti koiranunta, sillä valojen sytyttäminen kuvan ottamista varten
sai tämän mulkoilemaan häiritsijöitä synkästi.
Ehkä tämä tästä joskus.
On muuten tosi vaikeaa pitää pokkaa, kun vauva saa lähes joka ilta nauruhepulin silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Ja jos itse lähtee mukaan naureskeluun, vauvalla lähtee väsymysmopo herkästi ihan käsistä.
Mutta kun pimessä makuuhuoneessa kaikuu kikatus, se vaan on älyttömän tarttuvaa!
Runebergin päivä on jäänyt lapsuudesta mieleeni lähinnä päivänä, jona saa syödä ja leipoa torttuja.
Päivän laajamittaisesta muistamisesta kansan keskuudessa sopii kaiketi kiittää Fredrikaa,
kansallisrunoilijan vaimoa. Aikuisiällä olenkin juhlistanut ajatuksissani samalla myös
Fredrika Runebergin päivää, olihan tämä ensimmäisiä suomalaisia naiskirjailijoita.
Meilläkin leivottiin tänään torttuja ja tarjottiin niitä muillekin kuin ydinperheen jäsenille,
Fredrikan tarunhohtoista vieraanvaraisuutta siinäkin muistaen. Alkoholilliset kostukkeet jätettiin kokonaan pois tortuista ja niistä tehtiin kauppojen ja kahviloiden torttuja pienikokoisempi versio.
Torttuihin tai niiden karvasmanteliin, liittyy mielestäni sekä hauska että hieman surullinen tarina: Tarina kertoo että Runeberg oli kova naistenmies ja katosi toisinaan yöjuoksuilleen.
Vaimoa tämä ymmärrettävästi häiritsi, varsinkin kun mies ei heidän kahdeksasta lapsestaan
päätellen ollut jäänyt elämässään täysin osattomaksi.
Onneksi ystävät tiesivät kertoa, että karvasmantelin uskottiin hillitsevän pahinta intoa,
jopa vievän mieskunnon väliaikaisesti kokonaan. Niinpä karvasmantelia alettiin lisätä torttuihin, joita mies nautti mielellään, josko ei ihan joka päivä niin ainakin erittäin säännöllisesti.
Tarina ei valitettavasti kerro, hillitsikö toistuva karvasmanteliannos miehen menohaluja ja alkoiko tämä jälleen viihtyä paremmin vaimonsa seurassa kotosalla. Toivon ainakin, että tarina olisi saanut onnellisen loppunsa.
Meillä karvasmantelia ei laitettu torttuihin tänäkään vuonna; Mies on pysynyt kotosalla ihan mukavasti ja toivoa sopii, että vauvankin saisi ajoissa nukkumaan.
Herkullista ja torttuisaa Runebergin päivää kaikille!
Kiitos blogitunnustuksesta sekä haasteesta kuuluu lounalle, Rosannalle ja kultahillokalalle.
Koska olen tähän haasteeseen vastaamisessa armottomasti jälkijunassa, jätän haasteeseen vastaamisen ikään kuin vapaaehtoiseksi ja -muotoiseksi. Jos siis innostut tarttumaan haasteeseen omassa blogissasi, ole hyvä!
Vastaan itse myös rennolla otteella, sillä moni on varmasti lukenut jo lukuisia vastauksia samaan haasteeseen.
Jos jotakuta lukijaa kiinnostaa, millaisten blogien pariin palaan aina uudestaan, palstani sivupalkista löytyy melko kattava lista, jota päivitän aina kun muistan.
——————————————————————-
Iloa elämään
Haasteessa pyydettiin pohtimaan asioita, jotka tuovat iloa tällä hetkellä. Olen aina ollut hieman kaamosväsymykseen, jopa kevyeen (kaamos)alakuloisuuteen taipuvainen. Vaikka päivät ovat jo hieman pidentyneet, saa päivisinkin usein vallitseva harmaus yhdessä univelan kanssa olon ajoittain hyvin nuutuneeksi. Joten koko ajan lisääntyvä valo ja aurinkoiset päivät piristävät.
En oikein osaa laiskotella. Toki jokusen tunnin voisi vain olla, jos vaan pystyisi, muttei päivätolkulla. Jos en tee mitään, oloni on tukkoinen, vetelä ja huonolla tavalla aikaansaamaton. Partion pääsiäisleirin suunnittelu, blogiin liittyvät projektit ja hiljalleen etenevät kotipuuhat pitävät mielen virkeänä ja kiven vierimässä.
Kaikki kevätjutut innostavat. Kukkarintamalla tulppaanit ovat kierroksessa tällä hetkellä ja helmi-maaliskuussa vuoroon astuvat keltaiset krookukset sekä peruna- ja tavalliset narsissit. Kevääseen liittyviä onnea tuovia asioita ovat myös pääsiäiskoristeluiden sekä vauvan ensimmäisten oikeiden syntymäpäivien suunnittelu.
Hyvinvointi
Itsestään huolen pitäminen muista huolehtimisen ohella on ajankohtaista tällä hetkellä ja tuottaa tyytyväisyyttä. Urheilu, kehon kuivien kohtien kookosrasvaaminen, ihanan kliinisellä tuoksulla höystetyn liian kalliin lahjarasvan (en kerro, mitä se maksoi, ettei HelloAochia ärsytä! 😉 sipaiseminen kasvoille ja saunassa venyttely ja rauhoittuminen tuovat voimaa ja hyvää oloa. Nämä yhdistettynä pääpiirteissään terveelliseen ruokavalioon vastannee myös kysymykseen siitä, miten pidän itsestäni huolta.
Kirjallisuus ja musiikki
Myös viittä suositeltavaa ja kenties myös omaa suosikkikirjaa ja yhtyettä kysyttiin, joten täältä pesee: Mieleenpainuvia kirjoja ovat olleen muun muassa Antoine de Saint-Exupèryn Pikku Prinssi,
Guy Gavriel Kayn Tigana-sarja, Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä,
J.R.R Tolkienin Taru Sormusten herrasta ja Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär.
Suosikkiyhtyeitä ja -artisteja vuosien varrella ovat olleet ainakin Linkin Park, Apulanta,
Scandinavian Music Group, Maija Vilkkumaa ja PMMP. Kuuntelen musiikkia pääsääntöisesti laulettuna lyriikkana en niinkään musiikkina, kenties epämusikaalisuudestani johtuen?
Tarpeellisimmat
Entäpä viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin?
Ainakin ihmiskontaktia, oli se sitten vauvan kanssa touhuamista, miehen sylissä lepäilyä,
kavereiden kanssa kahvittelua tai harrastustouhuja.
Uni on noussut rikkonaisten öiden vuoksi koko ajan keskeisempään asemaan
ja siksi se pääsee listalle eikä ruokaakaan sovi unohtaa. Syöppö mikä syöppö!
Jotain luovuuteen tai kauneuteen liittyvää haluaisin tehdä päivittäin:
Kirjoittaa, valokuvata, piirtää, tehdä kollaaseja, sisustaa tai tehdä asetelmia. Blogin pitäminen liittyy luontevasti ja kiinteästi myös tähän osa-alueeseen elämässäni, jatkuvan puuhailemisen tarpeen lisäksi.
Kaipaan myös jotain mitä odottaa, oli se sitten viikon, kuukauden tai vuoden päässä häämöttävä asia.
Sapuskaa!
Ja nyt päästään lempiaiheeseeni eli ruokaan ja viisi lempiruokaani ovat tällä hetkellä:
Halloumsalaatti, soijarouhelasagne, pinaattikeitto kananmunilla, uunijuurekset sekä vuohenjuustopasta.
Ja suosikkijälkiruokia ovat letut, oikein kaneliset korvapuustit, juustokakut, pannacotta, mehukas omenapiirakka… äh, tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin!
Nopein reseptini, kun aikuisilla tai lapsilla on nälkä olisi ”kunnon ruokana” varmaankin kasvishernekeitto ja ruisleipä, mutta en tiedä, onko se resepti. Myös fetasalaatti on aika nopea tehdä. Välipala ja/tai jälkiruokapuolelta pannukakun saa tehtyä todella vähällä vaivalla ja nopeasti samoin kuin kevyen rahkan.
Laatikon ulkopuolella
Haluaisin matkustaa:
Kööpenhaminaan, koska en ole koskaan käynyt Kööpenhaminassa
ja haluaisin kurkistamaan sisustus- ja ravintolatarjontaa
Vanhaan Porvooseen hakemaan Brunbergiltä lakuja ja marmeladia,
Riimikkoon täydentämään nukkekodin irtaimistoa ja hypistelemään ihania leluja
sekä katsastamaan pitkästä aikaa kirkon ja käsityöpuoteja.
Uudestaan Lontooseen, sillä teini-iän kierroksella ostokset ja muut huvitukset veivät voiton
museo- ja kulttuuriannista. Voisi siis tehdä hieman aikuisemman reissun sinne.
Tallinnaan kerrankin kunnon museo-, hemmotteluhoito- ja ravintolasuunitelman kanssa
ja kiertää kaupungista enemmän kuin pari katua vanhasta kaupungista ja kokea muutakin kuin sinällään pelottavuudessaan mieleenpainuvan keikkumisen kirkon katolla.
Johonkin kaupunkiin Suomessa, johon en ole vielä tutustunut kunnolla.
Ainakin Hanko ja Rauma saattaisivat kiinnostaa. Lähiseutumatkailu kunniaan!
Minä ite
Kuvailisin itseäni tunteelliseksi, empaattiseksi, uteliaaksi, kärsimättömäksi,
nopeasti innostuvaksi ja kiihtyväksi, puheliaaksi ja ulospäin suuntautuneeksi, rasittavan pikkutarkaksi,
vaativaksi ja kriittiseksi sekä hellyyden- ja läheisyydenkipeäksi. Pidän itsessäni eniten vieraanvaraisuudestani
ja vähiten siitä, miten kokonaisvaltaisesti loukkaannun ja suutun.
Unelmoin omakotitalosta, jonka saisin laittaa omannäköiseksi pikkuhiljaa ja kierrätyskalusteita keräten, valmistumisesta ja mielekkään työpaikan ja -yhteisön löytymisestä, vanhempien lyhyestä kahden keskeisestä irtiotosta arjesta, tatuoinnista ja vahvemmasta, kiinteämmästä kehosta.
Suurta filosofista pöhinää
Olen ehkä huonoin elämänohjeiden antaja ikinä, mutta tulkoot tässä sitten muutamia:
Ole armollinen itsellesi, mutta älä oikeuta sen varjolla toimintaa, joka todellisuudessa
estää sinua saavuttamasta tavoittelemiasi asioita. Jos haluat olla hyvässä kunnossa, armollisuus ei tarkoita jatkuvaa mässyttelyä ja liikkumattomuutta tai jos tavoittelet säästöä, stressin poistamisen varjolla rahojen tuhlaaminen ei ole paras tapa armahtaa itseään.
Useimmiten kun tuntuu siltä, ettet jaksaisi lähteä liikkumaan, ystävän juhliin,
ulos kävelylle tai sukulaisten luokse, olet lopulta onnellisempi kun lähdet siitä huolimatta.
Kun olet toipumassa ohimenevästä taudista, käy suihkussa, harjaa hampaat ja hiukset ja pukeudu heti kun vain suinkin jaksat. Avaa ikkuna tai käy vaikka viemässä roskat että saat raitista ilmaa. Olo paranee hetkessä!
Unelmahöttöä
Suurin unelmani olisi varmaankin elää pääpiirteissään terveenä rakkaiden ihmisten ympäröimänä
ja osata nauttia arjesta sekä pienistä asioista.
Tärkeimpiä asioita elämässä ovat mielestäni rakkaus, terveys ja ilo.
Vinkkinä kauniiseen kotiin korostaisin persoonallisuutta ja itsensä kuuntelemista. Kotiin on vaikea luoda yhtenäistä ilmettä ja kotoisuutta, jos kopioi ideansa täysin jostain ulkopuolisesta lähteestä.
Ja tietysti turhasta roinasta (jokaiselle eri asia) on hyvä hankkiutua eroon, tavaroilla tulisi olla oma paikkansa ja ne kannattaisi palauttaa paikalleen heti käytön jälkeen. Näin siivotessa täytyisi hankkiutua eroon vain liasta,
ei kannella tuntikausia tavaroita pitkin asuntoa.
Lopun ajan sillisalaatti
Elämäni paras päivä on ollut hääpäivämme.
Paljon rakkaita ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa, yhdessäoloa, kaunis kampaus, meikki ja puku…
Ja sai olla huomion keskipisteenä yhdessä miehen kanssa,
joka tosin ei kuulemma niinkään nauttinut kaikesta huomiosta.
Kysymykseen siitä, mitä pelkään voisin vastata sotaa, rakkaiden menettämistä tai vakavaa sairautta,
mutten todella pelkää mitään. Ehkä uskoni siihen, että elämä kantaa, asioilla on tapana järjestyä ja että lähes kaikkeen voi vaikuttaa tekemällä työtä ja näkemällä vaivaa. Ja jos asia on oman vaikutusalueen ulkopuolella, ei siitä kannata hermoilla etukäteen.
Paras lastenkasvatusvinkkini olisi ehkä Muumien lastenkodin johtajatarta lainaten:
”Kuri on kaiken A ja O, asettukaa riviin pituusjärjestyksessä, heti paikalla, hop hop!”
Ja en todella tiedä.
Räpsin tuossa päivänä eräänä vähän ajantasaisempia kuvia huushollimme karvaisista asukkaista.
Tässäpä niitä olisi.
Ollapa noin pieni takamus, että se mahtuisi ikkunalaudallemme.
Tai vaihtoehtoisesti todella isot ikkunalaudat…
Ja hei muistakaa Aussien ja Trendin newcomer blogiäänestys!
Minkä degeneroitununeen uudislajin edustaja meillä asuu?
Näin ensimmäisen hääpäivämme kunniaksi lienee sopivaa julkaista muutamia kuvia
tasan vuoden takaisesta häähumusta?
Hääpäivämme oli eittämättä yksi parhaista – ellei paras elämäni tähänastisista päivistä.
Stressistä, viikkokausien askartelurupeamista ja viime hetken häsläyksistä huolimatta olo oli onnellinen ja maltoin keskittyä juhlimaan, nauttimaan ohjelmista ja vieraista.
Sekä omissamme että vieraiden asuissa ja asusteissa oli hyödynnetty vanhaa ja kaunista. Kutsun vinkistä vaarin ottaneina monet olivat panneet hyvän kiertämään: Vintagekenkiä, -laukkuja, -kelloja sekä kokonaisia vintageasujakin löytyi juhlaväeltä ihailtavasti.
Yksinkertainen juhlatilamme koristeltiin mustin ja harmain paperikukin sekä pompomein. Koristelussa toistuivat vintagevaikutteet ja lintuteema.
Lintuja tai sulkia oli koruissani, L:n kalvosinnapeissa, toivomuspuussa, korttihäkissä, pöytäkoristeissa, sormustyynyssä, läheisten miespuolisten vieraiden solmioissa, kutsuissa ja pöytäkorteissa
sekä kiitoslahjojen koristeissa.
Saimme perheiltämme, kaasolta, seremoniamestarilta, bestmanilta sekä monilta ystäviltämme hurjasti korvaamatonta apua niin järjestelyissä, juhlan aikana kuin sen jälkeenkin. Koristeet tehtiin ja tila koristeltiin talkoovoimin. Kuljetuksia, etukäteisvalmisteluja ja ohjelmaa hoidettiin ja ideoitiin yhdessä. Oli ihana huomata, miten paljon vaivaa moni oli valmis näkemään juhlien onnistumisen eteen.
Kun kävi ilmi että olen raskaana ja riskiviikotkin oli ylitetty, päätimme aikaistaa aiemmin suunniteltua hääpäiväämme tasan vuodella. Onneksi järjestely sopi sekä kirkolle että pitopalvelulle.
Olin häissä raskaana viikolla 27. Voin mainiosti, jaksoin järjestellä ja juhlia aivan kuin en olisi ollutkaan. Monet sukulaiseni luulivat minun vain hieman lihoneen eivätkä ajatelleet, että olisin raskaana.
Raskauden vuoksi täytyi hankkia mahayhteensopiva hääpuku
eivätkä kengät ja sormukset meinanneet turvotuksen vuoksi sopia.
Muita vaikutuksia asialla ei ollut juhlajärjestelyihin.
Ruoka oli mielestäni hyvää, puheet hauskoja ja useimmat vieraat mainitsivat viihtyneensä hyvin.
Meinasin kirjoittaa, että otetaan joskus uusiksi hei, mutta toivottavasti ei kuitenkaan.
Uskon että hääpäivän muistot ja kuvat ovat hyvä voimavara hankalissa hetkissä.
Meille tulee tänään vieraita juhlistamaan uutta vuotta ja hääpäivää.
Skoolataan siis täällä ja siellä missä ikinä uutta vuotta vietättekin:
rakkaudelle, ystävyydelle, kauniille asioille ja uuden vuoden tuomille mahdollisuuksille.
Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille ja kaikille tosielämän tyypeille tästä vuodesta!
Palaan linjoille heti ensi vuonna, eli huomenna, salaisella postiasialla.
Sama paikka, sama lepakkokanava.
Kuvat: Jussi Eerola
Joulu on tullut yhä enenevissä määrin olohuoneeseen.
Keltainen tehosteväri on vaihtunut punaiseen.
Aiempina vuosina olen silittänyt tuota joulumattoa tuntikausia.
Tänä vuonna päätin, etten jaksa, sillä matto tulee kuitenkin olemaan pian pesukonessa.
Karvalta, kuolalta, pulautuksilta ja banaanisotkuilta ei tässä asunnossa säästy yksinään tekstiili.
Kynttilöitä poltetaan runsain mitoin. Takkaa koristavat valkoiset isot kynttilät ja punaiset lähes loppuunpalaneet (kerrankin pääsee käyttämään tuota sanaa konkreettisessa yhteydessään) nysät löytyivät joulukoristelaatikosta. Adventtikynttiläsetti oli heräteostos Ikeasta.
”Joka ikkunalla kaksi kynttilää” …tai oikeastaan enemmän, poikkeuksetta.
Kuten kuvista huomaa, joulukuusen koristelu oli vielä eilen alkutekijöissään. Kuusta ei oltu edes avattu kunnolla ja valosarja lojui sotkuisena kasana divaanilla. Tänään ollaan päästy siihen pisteeseen, että kuusi kimaltele olohuoneen nurkassa lähes täydessä loistossaan. Muutamaan joulupalloon pitää uusia säilytyksen jäljiltä nauhat ja ripustaa ne, mutta sitten ”kuusi kynttilöineen on käynyt kukkimaan”.
Jo toinen adventtisunnuntai hujahti ohitse. Pian se joulu jo koittaa!
Kiireetöntä alkavaa viikkoa kaikille!
En koe olevani kovin isänmaallinen tai sen puoleen lainkaan nationalisti.
Kun joidenkin mielestä pääsiäinen tai joulu ovat vain ylimääräisiä palkallisia vapaapäiviä,
vailla sen syvällisempää merkitystä, minulle itsenäisyyspäivä on hieman kummallinen vapaapäivä,
jolle en löydä kiinnekohtaa omasta arvopohjastani ja oikeaa tapaa olla.
Olen harkinnut, että voisin viettää jatkossa Arndt Pekurisen päivää itsenäisyyspäivän tienoilla.
Siinä olisi tietynlaista sanomaa. Minusta Arndtin elämänfilosofia kiteytyy hyvin tämän mottoon, Jonathan Swiftiltä lainattuun lauseeseen: ”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”
Koetan nauttia tästä päivästä keskittymällä hyviin ja kauniisin asioihin;
Kun kerran on vapaata, pitää laittaa uusi tunika päälle, sukkahousut jalkaan ja sutia tukka sekä naama esittelykuntoon. Olkoonkin, että suomalaisilla tuntuu olevan edelleen pinttyneenä ajatus siitä, että ”rumat ne vaatteilla koreilee”, itselleni tulee hyvä olo siitä, kun saa laittaa itsensä mahdollisimman kauniiksi.
Suuntaamme pian lounaalle L:n vanhemmille. Ehkä koetan vain heittäytyä seurustelemaan ja nauttiman ruoasta, olla pyörittelemättä näitä ajatuksia sodasta, sen oikeutuksesta,
ihmisten tappamisesta rajojen ja ideologioiden takia.
Avaan illalla tietokoneen ja katson iltapukuja sivusilmällä ja koetan unohtaa, että tässä maassa on paljon ihmisiä, jotka uskovat yhtenäisen kansan olemassaoloon, sen paremmuuteen muihin verrattuna.
Että sellaisten ajatuksien takia perustellaan sortoa, väkivaltaa ja ihmisoikeusloukkauksia,
soditaan edelleen eri puolilla maailmaa.
Onko väärin, että itsenäisyyspäivänä, vuodesta toiseen, lähinnä ahdistaa?
