Littlephant + Lindex JEE

Ennen reissukuulumisia vielä hieman lastenvaateasiaa:
Ihana ja suosittu Littlephant-mallisto palaa uusien tuotteiden voimin Lindexin hyllyille.
Malliston kaikki vaatteet on valmistettu ekologisesta puuvillasta. Kokoja on saatavilla valitettavasti edelleen vain kokoon 86 asti, mikä on mielestäni huutava vääryys. Miksei tällaisia ihania, lapsekkaita vaatteita muka saisi käyttää enää kun lapsi täyttää 1,5-2 vuotta?

Ajattelin työntää oman lusikkani tähän soppaan ja kerätä teille nähtäväksi muutamia omia suosikkejani
niin vaatekappaleiden kuin tyylillisten seikkojenkin osalta.
(Aikaisemmin Littlephant-raportointia on nähty muun muassa Oi mutsi mutsin ja Mami Go Go:n tonteilla.)

Malliston ilmestymisajankohdasta liikkeisiin ja verkkokauppaan liikkuu monenlaista tietoa. Lindexin virallisessa tiedotteessa puhutaan huhtikuusta, mutta monessa muussa paikassa kuten blogeissa puhutaan viikosta 12. En ole yhtään sen viisaampi kuin tekään, mitä tarkkaan ajankohtaan tulee,
joten jos näitä ihanuuksia haluaa itselleen eiku siis lapselleen (köh köh) oikein kovasti,
kannattaa pitää silmät auki ja olla nopea.

Kuvituksissa näkyy tällä kierroksella monen monta uutta Littlephantin ystävää.

Olemme käyttäneet Littlephantin leikkisimpiä ja lapsellisimpia puolia, sekä lisänneet hahmoja tähän mallistoon. Hauskat kuvat innostavat lasta ja he löytävät kuvituksista muun muassa
leikkisiä koiria, kissoja sekä kirahviperheen”, Camilla Lundsten kertoo.

Lisää tietoja ja kuvia löytyy Lindexin newsroomista.
Jos Littlephant on vienyt sydämesi täysin, kannattaa tutustua myös
tämän ihmeellisen pikkunorsun virallisiin kotisivuihin

Kaikki kuvat on kaivettu niin ikään Lindexin sivuilta.
Minua ei valitettavasti ole kutsuttu mihinkään päheisiin uutuusmallistojen esittelytilaisuuksiin.
Kutsuja odotellessa…

(PS. Jos kirjoitan ihan sekavia, vetoan siihen että olen edelleen ihan kamalan flunssainen.)
 

 

Lukuvinkki

Miten lapsen saaminen vaikuttaa partioharrastukseen?
Ovatko leirit ja mökkiviikonloput historiaa?

Onko partio pikkulapsiystävällinen harrastus?
Onko aktiiviselle johtajalle vauvan myötä tiedossa käännytyksiä ovensuusta, kylmän metsäreissun jälkeisiä rintatulehduksia tai synkkiä katseita vauvan kitinöiden vuoksi?

Katsotaanko perään kummissaan, kun nainen juoksee kuin viimeistä päivää lastenrattaiden kanssa läpi kaupungin, karttaa tuijottavan lapsilauman ympäröimänä, tavoitteenaa saada partion kaupunkikisoissa lisäpisteitä nopeasta kisasuorituksesta?

Mene ja tiedä, mutta omakohtaisiin kokemuksiini perustuvaa suunpieksentää löytyy ainakin
uusimmasta Partionjohtajasta.

Joskus lapsia saadaan eikä tehdä.

Kun opiskelut ovat kesken ja halu saattaa ne loppuun olisi kova,
ei raskaaksi tuleminen ole ensimmäisenä suunnitelmissa.

Ja varsinkin kun samaa ehkäisyä on käytetty seitsemän vuotta erittäin huolella
ja kalenteriin on jopa merkitty tarkasti mahdolliset lipsahdukset seuraavasti:
Helmikuu 2009: Pilleri unohtui / Lokakuu 2010: Kahdeksan tunnin heittovara ylittyi,
tuntui aika järisyttävältä tajuta olevansa raskaana. 

Kaikista eniten ärsytti joidenkin tuttujen piiloasenne, joka antoi ymmärtää, ettei yhdistelmäehkäisyvalmistetta syövä voi yksinkertaisesti tulla raskaaksi, ellei ole niin tyhmä, ettei osaa syödä pientä keltaista pilleriä päivässä tai vedä pillereitään salaa alas vessanpöntöstä. Siitä huolimatta, että joka paikassa toitotetaan, ettei edes sterilisaatio ole varma ehkäisykeino ja yksi sadasta pillereitä syövistä naisista tulee raskaaksi,
vaikka ehkäisyä olisi käytetty täysin oikein.

Toisaalta julkisessa keskustelussa esiintyy usein myös ajatus siitä, ettei ns. vahinkolapsia ole enää nykyään, kun ehkäisyä on saatavilla niin hyvin. Totta tuokin tavallaan, mutta kuinka moni vakituisessa parisuhteessa oleva jaksaa tai haluaa käyttää yhtä aikaa kahta tai kolmea eri ehkäisymenetelmää?

En tiedä, onko se sitten jonkinlaista itsensä suojelua, että vieritetään syy toisen niskoille, ettei tarvitsisi ajatella, että sama voi tapahtua itsellekin, vaikka tekisi parhaansa. Onko ihan oikeasti helpompaa ajatella, että toinen on jotenkin vastuuton tai valehtelee päin naamaa kuin todeta, että näitä tapauksia on ihan tiettävästikin olemassa?
Tätä en ole pystynyt koskaan käsittämään.

Koska olin nuori ja perusterve, meillä oli jo tuolloin oma asunto, ylimääräisiä neliöitä, vakaa parisuhde, riittävästi rahaa elämiseen ja oletettavasti hyvät tukiverkostot, en nähnyt mitään sosiaalisia tai terveydellisiä syitä keskeyttää raskaus, varsinkin kun lapset olisivat olleet suunnitelmissa joka tapauksessa muutaman vuoden päästä.
Päätin siis antaa yllätysvauvalle mahdollisuuden. Niin aikaisessa vaiheessa raskautta ei ikinä voisi tietää, meneekö kaikki ylipäätään hyvin.

Raskaus eteni ja hormonit tekivät ilmeisesti tehtävänsä, sillä ajatus vauvasta tuntui hetki hetkeltä luonnollisemmalta. Voin loistavasti enkä kärsinyt pahemmista kolotuksista tai pahoinvoinnista. Kaksi päivää ennen synnytystä pystyin juoksemaan portaita kolme kerrosväliä ja kiitämään laukku olalla keikkuen junaan, jos oli pakko. Turposin nesteestä varmasti viitisen kiloa, mutta se ei haitannut muutoin kuin kumisaappaiden käyttöpakon ja sormusten irti kiskomisen muodossa.

En tiedä, millaiseksi raskausaika olisi muodostunut, jos olisin ollut tosissani huonovointinen tai saanut ennenaikaisia supistuksia, raskausmyrkytyksen tai joutunut vuodelepoon. Siinä missä raskaus tuntui minusta luonnolliselta, joskin hieman ennenaikaiselta asialta, oli tilanne paljon suurempi kriisi miehelle.

Jouduin kuuntelemaan, sietämään kiukkua ja pettymystä, venyttämään kärsivällisyyttäni, rauhoittelemaan, suhteuttamaan ja pehmentämään kulmia siinä määrin, että suurin osa raskausajasta minun oli mahdotonta iloita raskaudesta todella. Raskaudesta ei edes kerrottu kuin muutamalle ihmiselle ennen kuin olisi ollut riskinä, että se paljastuu. Omille ajatuksille ja tunteille ei jäänyt kunnolla ilmaa, kun toisen synkkä pilvi vei kaiken tilan.

Toisaalta koetin ajatella, etteivät toisen tunteet olleet vääriä, vaikka erosivatkin omistani.
Niille täytyi antaa tilaa ja kuulla ne. Kumppanin tulisi tukea toista kriiseissä, joskus oman mukavuuden ja tunteidenkin kustannuksella, puolin ja toisin.

Elämän etenemiselle ajatellun järjestyksen muuttuminen on toisille helppoa, eihän marssijärjestys ole kaikille edes niin selvä. Toisille se luo tilanteen, jossa pitkään vaalittu mielikuva rikkoutuu. Meidän tuoreimman perheenjäsenemme masutaivalta leimasikin vanhempien keskenään viljelemä musta huumori, jossa siteerattiin useasti Anneli Jäätteenmäen lanseeraamaa ”yllätyksenä ja pyytämättä”-ajatuskokonaisuutta.

Toivoin että kriisin jälkeen mies oppisi ensin pitämään vauvasta ja sitten rakastamaan lastaan,
vaikka raskausaika olikin vaikeaa. Näin on käynytkin ja on ihana seurata, 
miten isän ja pojan keksinäinen suhde vahvistuu päivä päivältä. 

Olisi silti mukavaa, että saisin iloita ja nauttia odotuksesta, jos tulen vielä joskus raskaaksi.
Kun luen muiden kokemuksia raskausajasta, koen menettäneeni monia onnellisia hetkiä ja sellaisia tunteita,
joita monet liittävät itsestäänselvinä raskaana oloon.

Kun minulta kysyttiin tekstiä Muksun yhteistyökamppanjaan* aiheella ”vauvakuume”, minua alkoi hymyilyttää.
Enhän missään vaiheessa ehtinyt varsinaisesti potea vauvakuumetta ennen kuin olin jo raskaana. Asiaa pyöriteltyäni totesin, että samassa tilanteessa olevia ja olleita on varmasti muitakin.

Olisi ehkä mahdollista, että vauvakuume hakisi normaalina pidetystä raskautta edeltävästä muodostaan poikkeavan raskauden aikaisen muotonsa. Vauvakuumeen, joka olisi hyvinkin konkreettinen ja valmistaisi raskaana olevaa huolehtimaan tulevasta lapsestaan ja toisi voimavaroja tulevaan.
Ja näitä ajatuksia kirjoittelin sitten Muksun kamppanjasivustolle.

Kuten olette kenties huomanneet, monet muutkin Lilyn ”mammabloggaajat” ovat kirjoitelleet omista ajatuksistaan suhteessa vauvakuumeeseen. On perinteisempiä vauvakuumeita, lapsikuumeita, vauvan tekoa pikana ja kaikkea siltä väliltä. Oli ihan mukava lueskella muiden bloggaajien raskautta edeltäneitä ajatuksia, sillä niitä ei aina tule käytyä blogissa läpi. Muiden tarinoiden lisäksi sivulta löytyy myös lyhyt ja leikkimielinen vauvakuumemittari.

Mutta nyt pitää kiitää, sillä tuo ihana yllätysvauva näyttäisi heränneen
ja tuijottavan äitiään unikopastaan tukka hikikiharalla ja silmät vielä puoliksi kiinni. 

(Kuvituksena huolettoman ja vauvattoman kesäloman otos, kuvaajana eräs ihana.)

*blogiyhteistyöstä kirjoittaja saa hyvitykseksi yhteistyökumppanin tuotteita

 

 

 

Pakettikatsaus

Blogiystäväarvonnassa kävi hassusti ja sattui niin, että 
Edith T. Vallankumous alkaa kotoa!-palstalta oli sekä minun salaisen postipakettini vastaanottaja 
että minulle saapuneen paketin lähettäjä. 

Paketista paljastui ajateltavaa Caitlin Moranin Naisena olemisen taito-kirjan muodossa sekä virallisen mutta tyylikkään näköinen, käsilaukkukokoinen muistikirja kirjaan liittyvien (tai muiden) ajatusten ylös kirjaamiseen. Voittaa älykkään vaikutelman luomisessa vanhoista Pokémonkorteista tehdyt minimuistikirjani mennen tullen.

Tuon kirjan oli ajatellut lukea joka tapauksessa joskus enkä vielä ollut ehtinyt sitä hankkia tai lainata, joten lahja oli oikein oiva. Tekee hyvää käyttää välillä päätään myös laajempien yhteiskunnallisten kokonaisuuksien
kuin eri vaunumerkkien vertailun puitteissa.

Pakettikatsauksen teko venyi hieman, sillä paketti saapui vasta juuri ystävänpäivänä.
Joka tapauksessa tämä Äitipää kiittää ja kumartaa niin paketin kuin saatekortinkin sisällölle!

PS. Nuo lintupaperit avasin varoen ja talletin askartelutarvikevarastojen aarrekoriin.

 

Taaperoimettäjä to-be?

Imetys mietityttää, pitkästä aikaa. Alun kankeuden ja rintakumistressistä luopumisen jälkeen imettäminen on sujunut rutiinilla ja kivuttomasti sekä fyysisesti että henkisesti. Yhtään kammoamaani rintatulehdusta en ole saanut, vaikka olen juoksennellut kaupungilla ja pihalla ylävartalo lähes paljaana. Ei pitäisi manata, iskee kuitenkin heti kun leuhotan täällä, ettei tulehdus ole löytänyt tietään luokseni.

Imetystä on takana kymmenen kuukautta. Lähes pelkkää rintamaitoa meni neljä kuukautta, joista kolmena viikkona annettiin alussa lisämaitoa kerran päivässä painon nostamiseksi ja liiallisen maidontulon rauhoittamiseksi. Neljän kuukauden jälkeen alettiin maistella kiinteitä 1-2 kertaa päivässä ja kuuden kuukauden iästä kiinteitä on mennyt neljästi päivässä ja koko ajan lisäksi rintamaitoa.

M on edelleen aika kiinni tississä. Kun sattuu tai on hätä, tissillä roikkuminen rauhoittaa. Olen käsittänyt, että vauvoilla tai lapsilla on usein herkkyyshetkensä myös rintamaidosta vieroitukselle, ajanjakso, jona lasta saa oikein patistaa syömään rintaa ja tätä ei tunnu koko touhu kiinnostavan pätkääkään. Meillä se hetki ei ole ainakaan vielä, mutta onko se juuri maagisen yhden vuoden rajapyykin kohdallakaan?

En haluaisi lähteä prosessiin väkisin jonkin ulkoa määrätyn päivämäärän pohjalta vaan vähentää imetystä asteittain entisestään, kun vauva tai taapero vaikuttaisi olevan siihen valmis. Onko jotenkin rikollista imettää vaikkapa 14 kuukauden ikään tai puolivuotiaaksi?

Milloin muuttuu hienosti suosituksien mukaan imettäneestä tissisankarista paheksutuksi perverssiksiTässä(kin) tilanteessa ärsyttää se, miten vähän Suomessa annetaan liikkumavaraa perheiden omille valinnoille: Teit niin tai näin, aina menee metsään.

WHO:n sivuilla sanotaan: ”Exclusive breastfeeding is recommended up to 6 months of age, with continued breastfeeding along with appropriate complementary foods up to two years of age or beyond.

Tästä huolimatta muun muassa YLE uutisoi: ”Vuonna 2004* Suomen imetysohjeistus uudistettiin ja sen jälkeen Suomen suositukset noudattavat Maailman terveysjärjestö WHO:n ja Unicefin täysimetysohjeita. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi syyskuussa uudet imetyssuositukset, joiden myötä suomalaisia vauvoja kehotetaan täysimettämään puoli vuotta ja muun ruoan ohella vielä toiset puoli vuotta päälle.”

Tuota noin. WHO:n suositus on siis täysimetyksestä 6 kk ikään asti ja osittaisimetyksestä kahden vuoden ikään asti, mutta Suomessa voidaan päättää ilman mitään sen ihmeempiä perusteluita, että meillä ”saa” imettää vuoden ikään asti. Haluaako joku selittää tätä hieman?

Suomessa suhtautuminen imetykseen on muutenkin aika merkillinen muihin pohjoismaihin verrattuna ja lisäravinnon tuputtaminen väksin varmuuden vuoksi melko yleistä. Suositusten mukainen imetys suojaa lasta muun muassa ylipainolta, aikuisiän diabetekselta ja atooppiselta ihottumalta, jotka molemmat ovat Suomessa sangen yleisiä. Taaperoimetyksen terveyshyödystäkin saadaan koko ajan lisää tutkimustietoa.

WHO:n tavoite olisi saada maailman lapsista täysimetetyiksi 4kk iässä ainakin 80 %. Vuonna 2000 Suomessa oli tuossa iässä täysimetettyjä 14 % lapsista. Ruotsissa 68 % ja Norjassa 44 %. Suositusten takana on lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan tämän pitäisi olla lähes kaikille vauvoille mahdollista ja hyödyllistä.

Usein ilmoille heitetään ajatus siitä, että imetys olisi olennaista vain kehitysmaissa, joissa saatavilla oleva neste, oli kyse sitten vedestä tai maidosta, on usein epäpuhdasta ja aliravitsemus yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO on kuitenkin sitä mieltä, että myös teollisuusmaiden vauvoilla on oikeus saada äidinmaitoa. 

Lapsenhoidollisten seikkojen lisäksi minua hirvittävät hieman omaan ulkonäkööni ja ravitsemukseeni liittyvät jutut. Osa laihtuu kunnolla imetysaikana, itselläni paino on jumittanut ilman liikunnan määrän lisäämistä aivan paikoillaan. Toiset sanovat, että imettämisen lopettamisen jälkeen painoa tulee huomaamatta, kun syö samoin kuin ennen ja joissain tapauksissa laihtumista tapahtuu yllättäen vasta kun imetys loppuu. Osaanko syödä tapeeksi vähän, kun imetys ei enää kuluta sitäkään mitä nykyisellään? Ja mitä tapahtuu tisseille? Ääh. Voi ei. 

Milloin teillä on vieroitettu lapsi rintaruokinnasta? Vai päättikö lapsi itse, että nyt riitti, kiitti? Oliko vieroitus isompi juttu äidille vai vauvalle vai naapurin mammalle? Tuntuiko vieroitukselle löytyvän joku ”oikea aika” vai oliko ajankohta pakon sanelema tai yleisen painostuksen vuoksi tehty päätös? Mielipiteitä, tuntemuksia, ajatuksia?

Kuvassa ensimmäinen imetys.

PS.
Pari linkkiä aiheesta kiinnostuneille.

* Vuosiluku muutettu, kiitos tarkkasilmäisen kommentoijian. Äitipää ollut taas asialla!

ÄITISI

Puutalobabyn ja Tassuja & Töppösiä palstoilla
olleiden juttujen sekä lukuisten blogien kommenttien
innoittamana selvennän vähän meidän lastenhoitokuviota, vanhempien rooleja suhteessa lapseen
ja sitä, miten järjestelymme on vaikuttanut lapsen suhtautumiseen vanhempiinsa.

Aamu:
Normaalina arkipäivänä M herää kello 6.30-7.00. Äidin kanssa myllätään sängyssä, pussaillaan, juodaan aamumaidot, kyhnötetään vieressä, jutellaan tai kitistään. Isä nousee ylös kello 7.30, heittää vaatteet päälle, sytyttää makuuhuoneeseen kirkasvalolampun ja vie vauvan aamuvaipan vaihtoon ja aamupuurolle.

Vauva palautetaan äidille klo 8.30, jolloin äiti on käynyt suihkussa, meikannut, laittanut hiukset
ja pukenut sekä tehnyt kotitöitä, jos aikaa on jäänyt.

Aamu- ja iltapäivä:
Päivä on äidin vauvanhoitoaikaa. Käymme perhekerhossa, vaunuajelulla, otamme lyhyitä päiväunia, luemme kirjoja, vieritämme palloa, leikimme leikkikeittiöllä, vaihdan vaippoja, näemme joskus kavereita, puuhan partioasioita ja kiellän kymmeniä kertoja päivässä tekemästä sitä ja tätä luvatonta. Teen vauvan kanssa kotitöitä, kuuntelen kiukut, itkut, annan (rinta)maitoa, syömme lounasta ja välipalaa.

Joskus M käy toiveikkaasti koputtelemassa työ-/olohuoneen ovea, josko isä soisi huomiota myös työpäivän aikana. Jos työpäivän aikataulu on väljä, L saattaa pitää lounastauollaan hetken seuraa M:lle, jotta minäkin saisin syödä lounaani rauhassa ja sellaiseen aikaan, että se on ominaista ruokarytmilleni (ja siten painonhallinnalleni hyväksi).

Alkuilta ja ilta: 
L hoitaa vauvaa noin kaksi ja puoli tuntia illassa. Näiden tuntien aikana käyn 1-3 iltana viikossa crossaamassa, pidän yhtenä iltana partiokokouksen, kirjoitan blogia ja teen kotitöitä. Hoidan M:ää vastaavasti saman verran tai vähän vähemmän iltaisin ja laitan useimmiten tämän nukkumaan. Joskus touhuamme jotain myös yhdessä: Käymme vaunukävelyllä tai partion hallituksessa, oleilemme yhdessä
tai kyläilemme isovanhempien tai ystävien luona.

M nukahtaa kello 20 ja 21.30 välissä väsymysasteesta ja olostaan riippuen.
Nukuttaminen aloitetaan aina noin kahdeksalta.

Yö: 
Yö on hyvin pitkälti minun vastuullani eikä olekaan mikään ihan helppo nakki. 
L saattaa hoitaa M:ää yksittäisinä öinä aamuyöstä jokusen tunnin ja on usein ”päivystysvuorossa” myöhäisillasta. Noin kerran kuussa nukun kokonaisen yön. Joinain öinä hampaiden, flunssan tai vatsakivun vaivatessa M saattaa herätä tunnin välein ja kitistä tai huutaa tuntikausua. Joskus vain pyöritään, ynistään ja etsitää seuraa.

Hyvinä öinä herätään vain kerran. Moneen kuukauteen ei olla kuitenkaan nukuttu yhtäjaksoisesti koko yötä. Aina jos L aikookin valittaa vauvan hoidosta, mitä tämä harvoin tekee, voin aina vedota siihen, 
että tämä ei kestäisi millään järjissään samanlaista rumbaa öisin.

Isän työpotti arkena ja viikonloppuna
Päivisin 31,5 tuntia
Töitä 37,5 tuntia
Aktiivista ”työaikaa” 69h

Öisin ”päivystysaikaa” ~17 tuntia

Äidin työpotti arkena ja viikonloppuna
Päivisin 67 tuntia
Aktiivista ”työaikaa” ~67 tuntia

Öisin ”päivystysaikaa” ~46 tuntia
 

Lisäksi mukaan voisi laskea kotityöt, joita teen tuntimääräisesti enemmän,
mutta koska pystyn tekemään niitä usein vauvan kanssa yhdessä päivän mittaan,
jää kummankin työpäivän jälkeen tehtävien kotitöiden määrä suhteellisen tasaiseksi. 

Suosiiko vauva sitten toista vanhempaansa? Tuoko tämä ilon aiheensa tai harmituksensa herkemmin toisen vanhemman tiettäväksi? Pyrkiikö hän useammin jomman kumman vanhemman syliin tai seuraan?

Jos vauva suosii toista vanhempaansa, on tämä isä.
En koe tämän olevan kummankaan meistä syytä tai ansiota.
Vauva saa kanssamme ollessaan molemmilta yhtälailla aktiivista huomiota, tosin hieman erilaista riippuen kummankin tavoista hoitaa vauvaa. Isän kanssa ollaan kuitenkin käytännön syistä sen verran vähemmän, että tämä kieltää harvemmin päivän aikana ja on hyvissäkin asioissa harvinaisempaa herkkua.

Vauvan suhtautumiseen voi vaikuttaa se, että isä tekee töitä kotona, on useita tunteja vauvan kanssa jokaisena päivänä eivätkä työmatkat vie aikaa päivästä käytännössä koskaan vaan isä on saatavilla heti työpäivän päätyttyä ja tälle käydään vilkuttelemassa ajoittain työpäivän aikanakin. Jos vauva oppii uuden taidon tai onnistuu jossain hienosti, isä voi käydä kurkkaamassa tilanteen ja palaa sitten töidensä pariin.

Vauva vaikuttaa ihan tasapainoiselta, haastavahkolla temperamentilla varustetulta, mutta johdonmukaisesti tunteitaan ilmaisevalta, tasaisesti kehittyvältä ja uusia asioita innolla opettelevalta lapselta.
Että tuskinpa on menty ihan metsään.

Minusta lastenhoitomme on järjestetty tasapuolisesti ja molempien tarpeita kuunnellen.
Päivisin jaettu vastuu  on ollut hyvä ja koen sen keventäneen huonosti nukuttujen
öiden tuomaa väsymystä ja vähentäneen uupumisen sekä turhautumisen riskiä.

L on sanonut olevansa myös tyytyväinen järjestelyyn ja ennen kaikkea pitävänsä sitä oikeudenmukaisena.
Toki kumpikin meistä voisi varmasti tehdä enemmänkin itselleen mieluisia harrastusasioita, mutta pienen lapsen perheessä vanhempien menot ja ajankäyttö joutuvat usein joksikin aikaa väistymään osittain.
Se on normaalia ja uskon meidän molempien sopeutuvan koko ajan paremmin tilanteeseen.

Ja hei, koska isät ovat minusta ihana asia ja voimavara lapselle, olen tosi onnellinen osallistuvasta, oikeudentuntoisesta ja tasa-arvoiseen vanhemmuuteen pyrkivästä aviomiehestä.

Kaksi ykkösvanhempaa, uhka vai mahdollisuus?

(Kuvaaja M. Lehtisalo)

Pikavinkki

Jos aikomuksenasi on ollut hankkia osittain vedenpitävät, superlämpimät,
hyvällä pidolla varustetut talvikengät vaunulenkeille,
talvikävelyille koiran kanssa tai pulkkamäki- tai leikkipuistokengiksi,
ylipäätään kaikkeen talviseen touhuun,
Elloksella on alessa sekä Sorelin Winter Carnivalit (norm. 120€, nyt 95€) että Caribout (norm. 169€, nyt 85€).

Voin omien Sorelien perusteella, tämän talven touhujen osalta suositella lämpimästi.
Ja tämä ei valitettavasti ole maksettu mainos.

(PS. Myös miesten ja lasten talvikenkiä -50% alessa. Sorelin ja muidenkin merkkien.)

 

Valoa synnytystunnelin päässä?

Vaikka seuraava lapsi on kohdallani mahdollisesti ajankohtainen aikaisintaan viiden vuoden päästä,
antaa Ylen julkaisema uutinen uusista tuulista synnytysten hoitorintamalla ajattelemisen aihetta.

Kenties tuolloin valinnan mahdollisuuksia olisi enemmän kuin nykyään ja hoidossa satsattaisiin
eri lailla myös synnyttäjän kohtelemiseen, jos tällä olisi huonoista kokemuksista kuulutuaan
todellinen mahdollisuus viedä rahansa muualle.

Omakohtainen kokemukseni synnytyksestä, nimenomaan henkilökunnan käytöksestä,
oli sen verran puistattava, etten haluaisi enää koskaan joutua kokemaan vastaavaa.

Asiantuntijoita jokaiseen yhteiskunnalliseen aiheeseen tuntuu löytyvän runsaasti joka lähtöön,
joten kertoaapa siis:
Yksityinen synnytyssairaala, uhka vai mahdollisuus?

 

Seksuaalista häirintää eli sontsalla otsaan

Tämä on nyt sitten ilmeisesti positiivisten juttujen viikonloppu. Johtuisikohan koko perheen läpi käyneestä vatsataudista, joka on lukinnut kaksi kipeää, väsynyttä, kuumeista ja kärttyistä aikuista ja yhden taudin surkeuttaman vauvan neljän seinän sisään useammaksi päiväksi? Pää toimii, kroppa ei. Seurauksista saatte kärsiä te, jotka jaksatte lukea nitinöitäni.

Tänä viikonloppuna ilmeisesti rönsyillään ja Rönsyillään. Perjantaina aloitin oman henkilökohtaisen moraaliristiretkeni Lähiömutsin tekstistä inspiroituneena ja sain vuodatuksen julkaisukuntoon lauantaina.
Ja lauantai-iltana löysin Joanna Palménin palstalta jutun ”Naiset ja lapset suojaan”. Sekä itse juttu että sen kommentit nostivat pintaan ajatuksia omista kokemuksistani. Osa jutun kommenteista antoi ymmärtää, että onneksi ei meillä Suomessa. Kyllä muuten ihan täälläkin. Olkaapa hyvät:

Olin kuudennella luokalla ja rintani olivat ottaneet kasvupyrähdyksen ja saavuttaneet muutamassa kuukaudessa D-kupin mitat. Oman luokkamme pojat ja muutenkin oman ikäiseni olivat joko liian lapsellisia, ujoja tai sivistyneitä (viimeistä kyllä epäilen) kiinnittääkseni rintoihini huomiota näkyvästi saati kommentoidakseen niitä. Mutta ne (ihan liian) aikuiset miehet!

Olimme vanhempieni kanssa laivalla ja niin sanotussa lapsiperhekattauksessa noin nelikymppinen mies, silloin oman isäni ikäinen, alkoi alkuruokapöydän jonossa tuijottaa rintamustani täysin pidäkkeettömästi. Vaikka ruumiinrakenteeni ja pituuteni saattoi tuoda ulkonäkööni muutaman lisävuoden, näytin silti maksimissaan 15-vuotiaalta. Käänsin hetkeksi katseeni pois ja huomasin pian, ettei kyseessä ollut katseen harhaileminen tarkoituksetta jonnekin. Mies jatkoi tuijotustaan, vaikka otin häneen jossain vaiheessa tiukan katsekontaktin. En osannut sanoa mitään, mutta muistan, miten likainen olo tuosta tilanteesta jäi.

Ensimmäiset vuodet ”naisen mallisena” olivat muutenkin tuskaa. Perään huutelemista terassilta, vartalon kommentointia juna-asemalla ja ahdistavia pyyntöjä kymmeniä vuosia vanhemmilta miehiltä: ”Tules tyttö vähän tänne niin kokeillaan noita tisuleita.” Huomaan ajatelleeni vanhempana, että pukeuduinko jotenkin provosoivasti ja todennut, että päinvastoin. Ja tullut vihaiseksi heti ajateltuani niin. Ei ala- tai yläasteikäistä kuulu ahdistella tai tehdä tälle seksuaalisia ehdotuksia, vaikka tämä tulisi alasti kauppaan.

Aikuisena tuijottamista ja vartalon kommentoimista on ollut vähemmän enkä usko sen johtueen vain viidestä lisäkilosta. Joko minusta on tullut pelottavamman näköinen tai kiinnitän vähemmän huomiota katseisiin. Tai sekä että. Kenties ikätovereilta saatuun huomioon kiinnittää ohimennen positiivista, ei ahdistunutta, huomiota.

Mutta sitten on niitä kiintiöurpoja, joilta puuttuu aivoista se palanen, joka ehdottaa toisen ihmisen kunnioittamiseen tähtääviä toimia tai toimimatta jättämisiä. Viimeisimpänä mieleen jääneenä tapauksena voisin kertoa viime syksyltä erään koulumatkani käänteistä.

Hyppäsin Keravalta hitaampaan junaan, jolla pääsisin Tikkurilaan. En jaksanut odottaa nopeampaa, koska ilmat olivat jo kylmentyneet. Istuin heti ensimmäisiin penkkeihin ovien jälkeen, koska ne olivat vapaina, selkä muuhun junavaunuun päin. Samaan vaunuosastoon nousi vain yksi nainen, joka jatkoi pidemmälle osastoon. Korsossa junaan nousi noin viisissäkymmenissä käyvä mies. En kiinnittänyt häneen sen ihmeellisempää huomiota. Pikavilkaisulla totesin iän, sukupuolen ja tämän olevan lyhythiuksinen, tavanomaista ruskettuneempi ja pukeutuneen säähän nähden melko kevyesti. Luin Metro-lehteäni rauhassa, kunnes alusta asti peremmällä istunut nainen nousi äkisti ja poistui vaunusta, ottaen minut ohittaessaan
epätavallisen tarkoituksellisen ja tiiviin katsekontaktin.

Mietin, olinko sutaissut ripsiväriä otsaani ja hinasin varmuuden vuoksi jalkojani ja takamustani vielä kauemmas käytävän puoleiselta penkinreunalta. Katsahdin hieman eteenpäin ja ajattelin, että vastapäisellä miehellä oli merkittävän iso peukalo. Palasin lehden pariin ja äkkiä tajusin, ettei kyseessä ollutkaan peukalo vaan penis. Jähmetyin hetkeksi. Mies masturboi edessäni. Olin yksin jonkun perverssin kanssa junavaunuosastossa. Suutuin. Ensimmäinen ajatus oli potkia äijän sukuelimet tunnistamattomaan kuntoon. Totesin, etten ehkä pärjäisi tälle reilussa tappelussa ja poistuin vaivihtaa koko vaunusta.

Jälkikäteen olen ajatellut, mitä se toinen nainen mahtoi ajatella. Luuliko hän minulla olevan niin kova pokka tai pitkä pinna, että olisin vain istunut paikallani huomattuani miehen puuhat? Miksei hän sanonut mitään?
Olen kiittänyt onneani myös siitä, että tämä tapaus osui kohdalleni vasta aikuisiällä eikä lapsena tai epävarmuuden, itsesyytösten ja seksuaalisen kokemattomuuden leimaamassa teini-iässä.

Kaiken kaikkiaan julkisen liikenteen kuvitellaan ilmeisesti tarkoittavan sitä, että julkisissa kulkuvälineissä liikkuvat naiset ovat julkisesti käytettävissä. Takapuoltani on kourittu useampaan otteeseen, rintojani tuijotettu ja kaksi kertaa olen törmännyt miehiin, jotka hinkuttavat vastakkaisella penkillä istuessaan jalkojaan jalkojani vasten, vaikka koetan siirtyä kauemmaksi. Liian innokkaita ja peräänantamattomia kahville tai treffeille haluavia miehiä en edes laske näiden tapausten listaan.

Ahdistavin ja pelottavin vastaan tullut tilanne sattui kuitenkin keskellä kirkasta päivää, työpäivän aikana, Vuosaaressa. Olin palaamassa työnkuvaani kuuluvilta kauppa-asioilta paikallisesta ostoskeskuksesta, kun tuntematon mies lähti seuraamaan minua. Hän koetti tarjoutua seurakseni jo ostoskeskuksen toisessa päässä ja kieltäydyin kohteliaasti. Miehen seuratessa minua koko ostoskeskuksen läpi kieltäydyin tämän ehdotuksista yhä tiukemmin. Hän seurasi minua ulos, läpi muutamien ihmisten kansoittaman aukion, lähes työpaikalleni asti.

Kun ilmoitin olevani menossa töihin ja että tämän tulisi lakata seuraamasta minua, hän tarttui kiinni lantiooni ja takamukseeni. Pudotin kauppakassin ja iskin miestä olan takaa mukanani kantamalla pitkällä, metallipiikkisellä kärjellä varustetulla, kahvallisella sateenvarjolla. Mies suuttui, nosti kätensä ja olin varma, että tämä aikoisi lyödä minua. Nostin käteni suojaksi ja väistin, mutta mies kääntyi kannoillaan ja pakeni paikalta. Loppupäivän tärisin säikähdyksestä ja jouduin selittämään työnantajalleni, miksi ostokset ovat lytyssä.

Että sellaista. Joko minulla on ollut huonoa tuuria tai ”liian avonainen paita” tai sitten meillä Suomessa on ihan yhtä lailla naisia lähenteleviä ääliöitä.

Oletko sinä kohdannut seksuaalista ahdistelua tai seksuaalisesti ahdistavaa, ehdottelua, kommentointia, läsnäoloa tai käyttäytymistä? 

Ruoski itseäsi! Pode syyllisyyttä! Ahdistu!

Eräs asia on ärsyttänyt minua jossain määrin jo pidempään.
En ole vain osannut muodostaa siitä selkeää ajatusta, saati pukea sitä sanoiksi tai tekstiksi.
Sitten Lähiömutsi räjäytti potin jutullaan.
Voi juuri tätä minä olen päässäni pyöritellyt!

Ja kirjoitanpa ajatuksistani silläkin uhalla, ettei blogillani ole tämän jälkeen enää yhtään seuraajaa tai lukijaa.
Ja todettakoon että tapani mukaan kärjistän ja provosoin, mutta se nyt vaan on minulle luontaista.

Ärsytykseni ei koske vain niin sanottuja äitiblogeja vaan samoja ilmiöitä on myös lifestyle-blogeissa ja sisustusblogeissa. Ai mitä ilmiöitä? Hymistelyä, vähättelyä, pehmustamista, selittelyä
Erityisen herkkää lukijakuntaa ja kommentoijaa tuntuu löytyvän kuitenkin
äitiys- ja miksei isyysblogienkin joukoissa.

Elämä on muka ihan hirveän raskasta ja vaikeaa.
On kauheaa, että on ruokaa, katto pään päällä, saa koulutusta ja useimpien tapauksessa myös töitä, parisuhteen ja ystäviä. Tätä ahdistavaa ja kaikki voimat vievää elämää pitää siis kaikin mahdollisin keinoin helpottaa. Ja koska itseä laiskottaa ja inhottaa ja ei vain huvita, tehdään saamattomuudesta ja aikaansaamattomuudesta hyve, hienous, elämäntapa. Tää on mun lifestaili!

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi pari kiloa tai parikymmentä kiloa silkkaa ihraa. Useimmille on ihan okei olla muutaman kilon omaa henkilökohtaista ihannepainoa paksumpi, mutta harva oikeasti haluaa olla satakiloinen. Tai siis käsi ylös kaikki satakiloiset, jotka ette mieluummin haluaisi olla vaikkapa seitsemänkymmentäkiloisia, jos asian eteen ei tarvitsisi nähdä yhtään vaivaa. Tai sitten voi olla laiha, mutta huonokuntoinen ja lihakseton.

Päästään selityksiin: Kun on stressaava työ ja ulkona on pimeää, mies on matkatöissä, lapset vie kaiken ajan ja energian, ei ehdi liikkua ja syöminen lohduttaa. Mennään apteekkiin ja ostetaan luontaistuotekapseleita ja kapseleiden kaverina napsitaan suklaata. Hankitaan Äbduueri ja litistävä alusasu CityDealin kautta. 
Puhutaan työpaikalla ja kavereille halveksivaan sävyyn niistä toisista, joilla ei ole elämässä sen tärkeämpää sisältöä kuin juosta päättömästi jumpasta toiseen ja vahtia jokaista suupalaa.
Voi että, miten niiden elämä on varmasti ankeaa!

Kun ei jaksa edes ajatella seuraavan viikon ruokalistaa, ostetaan einespinaattilettuja (ne on kyllä tosi hyviä!), haetaan ruokaa Mäkkäristä tai syödään vain leipää ja juodaan kahvia. Nauretaan ja ironisoidaan kotona kokkaavia. Joko heidän ruokansa on junttia perusmakaronilaatikkoa tai tuntikausien haudutusta vaativaa ranskalaista yrttipataa. Hei eihän sellaiseen kellään normaalilla ihmisellä riitää aikaa tai jaksamista!  Jos tekee mitä tahansa muuta mieluummin kuin valmistaa ruokaa itselleen tai lapsilleen, se on ihan okei. Mutta se johtuu siitä, ettei halua laittaa ruokaa. Ei siitä, että on niin rankkaa, ei ehdi tai pysty tai osaa. Miksei sitä voi sanoa suoraan? Tilataanko pizzaa vai kebabia?

Ja voi apua, jos joku on kasvissyöjä tai syö luomua. Aivan turhaan tekee itsestään numeron. Ihan eri asia, jos olisi jokin oikea allergia, mutta tuollainen muiden elämän hankaloittaminen ruokavaliopelleilyillä, kyllä ei ole kunnon ihmisten hommaa se! Eikä ekologisia asioita voi ajattella ruokavaliotaan valitessa, koska sehän vaatisi vaivannäköä. (Nimimerkillä pescovege, jos joku tätä lukeva ei tiedä sitä.)

Kun ei jaksa siivota, on zen. Ei siis epäsiisti tai sotkuinen vaan valaistunut. On tosi mukavaa asua asunnossa, jossa vuodenkorkuiset laskupinot kaatuilevat nurkissa, tiskit haisevat ja ikkunalaudoilla on kaksi senttiä pölyä, eteisen lattia on kuin hiekoitushiekkaranta ja vessanpöntön sisäosa näyttää hiljattain käytetyltä dreijalta.
Muistuu mieleeni ala-asteelta eräs tyttö, joka onnistui useaan otteeseen tartuttamaan luokkatovereilleen täitä. Oli varmasti todella mukavaa, että kotona oli niin paskaisiivotonta, että kaikki alkoivat karttaa toista raukkaa syöpäläisten pelossa.*

En voi tietää, miksi vaikkapa tuon luokkakaverini kotona ei saatu aikaiseksi täihäätöä. On elämäntilanteita, joissa kaikki voimat katoavat. Oman, puolison tai lapsen terveyden romahtaminen, vakava masennus tai muut ääritilanteet voivat sotkea arjen täysin. Tällaiset poikkeustilanteet kattavat useimmiten vain pienen osan ihmisen elämästä.

Jos sotku ei haittaa, einekset on omasta mielestä ihan okei tai kestää nurisematta liikkumattomuusen (sekä ylipainon) tuomat terveyshaitat, minua ei haittaa yhtään, miten muut elävät elämäänsä. Minusta on hienoa elää yhteiskunnassa, jossa on paljon erilaisia tapoja elää ja olla.
Aika monia tuntuu sen sijaan haittaavan:

Jos jollakulla on siisti koti, tullaan heti irvailemaan:
Ei se varmaan mitään muuta teekään kuin siivoa, tylsä elämä sillä!”.

Toinen vie lapsiaan harrastuksiin ja toinen toteaa:
”Se paikkaa sitä, ettei osaa olla läsnä lapsilleen.”

Yksi tekee kotiruokaa ja muiden mielestä tämä:
”Haluaa vain esittää olevansa parempi kuin muut.”

Vauvauinnissa äiti kertoo käyttävänsä lapsellaan kestovaippoja:
”Kyllä mäkin, mutta kun ne vuotaa ja haisee.”

Kenties nämä päänsä aukojat haluaisivat myös saada aikaiseksi, mutteivät saa?

Lähiömutsi toteaa kirjoituksessaan:
”Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen.
Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois,
ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.”

Miksi äiti, työkaveri, sukulainen – ihminen, syyllistyy? 
Jos oma tapa tehdä asioita tuntuu parhaalta mahdolliselta ja uskoo, ettei voisi suoriutua paremmin, miksi selitellä omia tekemisiään saati syyllistyä kun muut kertovat, miten he itse toimivat. Omakohtaisen kokemukseni perustella syyllistyminen johtuu huonosta omatunnosta. Jos tekemiensä valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi.

Minä syön ajoittain karkkia, tilaan joskus pizzan, menen mummolaan kylään vain päästäkseni hetkeksi kantamasta hampaiden tuloaan itkevää vauvaa ja jätän pestyt pyykit koneeseen yöksi, vaikka ne aamulla haisevatkin ummehtuneelle. Mutta teen niin siksi, että haluan, en siksi että elämä olisi niin ylitsepääsemättömän raskasta, että minun täytyisi syödä huonosti tai jättää (koti)työni tekemättä.

Jos asunnossamme on ruoantähteitä pitkin tasoja ja lelut kansoittavat lattiaa, reidet höllyvät ja ruoka on ravintoköyhää, vetistä mössöä, kyse on siitä, että olen LAISKA, TYHMÄ JA SAAMATON.
Onko se jotenkin hieno ja tavoiteltava olotila? Mielestäni ei.
Siksi ruoskin itseäni, poden syyllisyyttä ja ahdistun, teen asiat ehkä ensi kerralla paremmin.

Nykyään tuntuu olevan trendinä se, että on ihan hienoa vain maata sohvalla, katsoa televisiota, roikkua netissä ja syödä suklaata sen sijaan että tekisi vapaaehtoistöitä, siivoaisi, osallistuisi yhteiskunnan toimintaan, tekisi pihatöitä tai kävisi liikkumassa. Kun on niin rankkaa, niin pitää saada nollata!

Väitän olevani (sängyssä makaavaan itseeni verrattuna):
Terveempi kun selviän liikkumaan ja mietin ruokavaliotani.
Eettisempi kun jaksan satsata vaikkapa kierrättämiseen, kasvisruokaan ja kestovaippoihin.
Parempi äiti kun syyllistyn vähäisestä aktiivisuudesta ja sen seurauksena vien lapsen ulos tai harrastamaan. 
Ja niin edelleen. 

Eli täältä pesee self-help-neuvo:
Ota itseäsi niskasta kiinni, olet onnellisempi!

PS.
Olen kyllästynyt miettimään aina kun sanon tai kirjoitan jotain, että mihin väliin tungen toteamuksen siitä, että meidän perheessä tehdään näin, mutta miten te ikinä teettekin, sekin on tosi kivasti hoidettu.

Olisi tosi kiva, jos aikuiset ihmiset eivät niin herkästi mieltään pahoittaisi. Jos aina ei loukkaannuttaisi tai syyllistyttäisi. Jos kuunneltaisiin omantunnon ääntä eikä ammuttaisi viestintuojaa. Kiitos!

(*katso kommentit)