Eräs asia on ärsyttänyt minua jossain määrin jo pidempään.
En ole vain osannut muodostaa siitä selkeää ajatusta, saati pukea sitä sanoiksi tai tekstiksi.
Sitten Lähiömutsi räjäytti potin jutullaan.
Voi juuri tätä minä olen päässäni pyöritellyt!
Ja kirjoitanpa ajatuksistani silläkin uhalla, ettei blogillani ole tämän jälkeen enää yhtään seuraajaa tai lukijaa.
Ja todettakoon että tapani mukaan kärjistän ja provosoin, mutta se nyt vaan on minulle luontaista.
Ärsytykseni ei koske vain niin sanottuja äitiblogeja vaan samoja ilmiöitä on myös lifestyle-blogeissa ja sisustusblogeissa. Ai mitä ilmiöitä? Hymistelyä, vähättelyä, pehmustamista, selittelyä…
Erityisen herkkää lukijakuntaa ja kommentoijaa tuntuu löytyvän kuitenkin
äitiys- ja miksei isyysblogienkin joukoissa.
Elämä on muka ihan hirveän raskasta ja vaikeaa.
On kauheaa, että on ruokaa, katto pään päällä, saa koulutusta ja useimpien tapauksessa myös töitä, parisuhteen ja ystäviä. Tätä ahdistavaa ja kaikki voimat vievää elämää pitää siis kaikin mahdollisin keinoin helpottaa. Ja koska itseä laiskottaa ja inhottaa ja ei vain huvita, tehdään saamattomuudesta ja aikaansaamattomuudesta hyve, hienous, elämäntapa. Tää on mun lifestaili!
Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi pari kiloa tai parikymmentä kiloa silkkaa ihraa. Useimmille on ihan okei olla muutaman kilon omaa henkilökohtaista ihannepainoa paksumpi, mutta harva oikeasti haluaa olla satakiloinen. Tai siis käsi ylös kaikki satakiloiset, jotka ette mieluummin haluaisi olla vaikkapa seitsemänkymmentäkiloisia, jos asian eteen ei tarvitsisi nähdä yhtään vaivaa. Tai sitten voi olla laiha, mutta huonokuntoinen ja lihakseton.
Päästään selityksiin: Kun on stressaava työ ja ulkona on pimeää, mies on matkatöissä, lapset vie kaiken ajan ja energian, ei ehdi liikkua ja syöminen lohduttaa. Mennään apteekkiin ja ostetaan luontaistuotekapseleita ja kapseleiden kaverina napsitaan suklaata. Hankitaan Äbduueri ja litistävä alusasu CityDealin kautta.
Puhutaan työpaikalla ja kavereille halveksivaan sävyyn niistä toisista, joilla ei ole elämässä sen tärkeämpää sisältöä kuin juosta päättömästi jumpasta toiseen ja vahtia jokaista suupalaa.
Voi että, miten niiden elämä on varmasti ankeaa!
Kun ei jaksa edes ajatella seuraavan viikon ruokalistaa, ostetaan einespinaattilettuja (ne on kyllä tosi hyviä!), haetaan ruokaa Mäkkäristä tai syödään vain leipää ja juodaan kahvia. Nauretaan ja ironisoidaan kotona kokkaavia. Joko heidän ruokansa on junttia perusmakaronilaatikkoa tai tuntikausien haudutusta vaativaa ranskalaista yrttipataa. Hei eihän sellaiseen kellään normaalilla ihmisellä riitää aikaa tai jaksamista! Jos tekee mitä tahansa muuta mieluummin kuin valmistaa ruokaa itselleen tai lapsilleen, se on ihan okei. Mutta se johtuu siitä, ettei halua laittaa ruokaa. Ei siitä, että on niin rankkaa, ei ehdi tai pysty tai osaa. Miksei sitä voi sanoa suoraan? Tilataanko pizzaa vai kebabia?
Ja voi apua, jos joku on kasvissyöjä tai syö luomua. Aivan turhaan tekee itsestään numeron. Ihan eri asia, jos olisi jokin oikea allergia, mutta tuollainen muiden elämän hankaloittaminen ruokavaliopelleilyillä, kyllä ei ole kunnon ihmisten hommaa se! Eikä ekologisia asioita voi ajattella ruokavaliotaan valitessa, koska sehän vaatisi vaivannäköä. (Nimimerkillä pescovege, jos joku tätä lukeva ei tiedä sitä.)
Kun ei jaksa siivota, on zen. Ei siis epäsiisti tai sotkuinen vaan valaistunut. On tosi mukavaa asua asunnossa, jossa vuodenkorkuiset laskupinot kaatuilevat nurkissa, tiskit haisevat ja ikkunalaudoilla on kaksi senttiä pölyä, eteisen lattia on kuin hiekoitushiekkaranta ja vessanpöntön sisäosa näyttää hiljattain käytetyltä dreijalta.
Muistuu mieleeni ala-asteelta eräs tyttö, joka onnistui useaan otteeseen tartuttamaan luokkatovereilleen täitä. Oli varmasti todella mukavaa, että kotona oli niin paskaisiivotonta, että kaikki alkoivat karttaa toista raukkaa syöpäläisten pelossa.*
En voi tietää, miksi vaikkapa tuon luokkakaverini kotona ei saatu aikaiseksi täihäätöä. On elämäntilanteita, joissa kaikki voimat katoavat. Oman, puolison tai lapsen terveyden romahtaminen, vakava masennus tai muut ääritilanteet voivat sotkea arjen täysin. Tällaiset poikkeustilanteet kattavat useimmiten vain pienen osan ihmisen elämästä.
Jos sotku ei haittaa, einekset on omasta mielestä ihan okei tai kestää nurisematta liikkumattomuusen (sekä ylipainon) tuomat terveyshaitat, minua ei haittaa yhtään, miten muut elävät elämäänsä. Minusta on hienoa elää yhteiskunnassa, jossa on paljon erilaisia tapoja elää ja olla.
Aika monia tuntuu sen sijaan haittaavan:
Jos jollakulla on siisti koti, tullaan heti irvailemaan:
”Ei se varmaan mitään muuta teekään kuin siivoa, tylsä elämä sillä!”.
Toinen vie lapsiaan harrastuksiin ja toinen toteaa:
”Se paikkaa sitä, ettei osaa olla läsnä lapsilleen.”
Yksi tekee kotiruokaa ja muiden mielestä tämä:
”Haluaa vain esittää olevansa parempi kuin muut.”
Vauvauinnissa äiti kertoo käyttävänsä lapsellaan kestovaippoja:
”Kyllä mäkin, mutta kun ne vuotaa ja haisee.”
Kenties nämä päänsä aukojat haluaisivat myös saada aikaiseksi, mutteivät saa?
Lähiömutsi toteaa kirjoituksessaan:
”Hämmennyksen kliimaksin koin ehkä tarjotessani juttuideaa erääseen perhelehteen.
Siitä kyllä tykättiin, mutta terävin kärki olisi pitänyt hioa pois,
ettei kukaan lukijoista vain syyllistyisi tai tuntisi jutun luettuaan huonommuutta.”
Miksi äiti, työkaveri, sukulainen – ihminen, syyllistyy?
Jos oma tapa tehdä asioita tuntuu parhaalta mahdolliselta ja uskoo, ettei voisi suoriutua paremmin, miksi selitellä omia tekemisiään saati syyllistyä kun muut kertovat, miten he itse toimivat. Omakohtaisen kokemukseni perustella syyllistyminen johtuu huonosta omatunnosta. Jos tekemiensä valintojensa kanssa olisi sinut, vastakkaiset valinnat eivät suututtaisi.
Minä syön ajoittain karkkia, tilaan joskus pizzan, menen mummolaan kylään vain päästäkseni hetkeksi kantamasta hampaiden tuloaan itkevää vauvaa ja jätän pestyt pyykit koneeseen yöksi, vaikka ne aamulla haisevatkin ummehtuneelle. Mutta teen niin siksi, että haluan, en siksi että elämä olisi niin ylitsepääsemättömän raskasta, että minun täytyisi syödä huonosti tai jättää (koti)työni tekemättä.
Jos asunnossamme on ruoantähteitä pitkin tasoja ja lelut kansoittavat lattiaa, reidet höllyvät ja ruoka on ravintoköyhää, vetistä mössöä, kyse on siitä, että olen LAISKA, TYHMÄ JA SAAMATON.
Onko se jotenkin hieno ja tavoiteltava olotila? Mielestäni ei.
Siksi ruoskin itseäni, poden syyllisyyttä ja ahdistun, teen asiat ehkä ensi kerralla paremmin.
Nykyään tuntuu olevan trendinä se, että on ihan hienoa vain maata sohvalla, katsoa televisiota, roikkua netissä ja syödä suklaata sen sijaan että tekisi vapaaehtoistöitä, siivoaisi, osallistuisi yhteiskunnan toimintaan, tekisi pihatöitä tai kävisi liikkumassa. Kun on niin rankkaa, niin pitää saada nollata!
Väitän olevani (sängyssä makaavaan itseeni verrattuna):
Terveempi kun selviän liikkumaan ja mietin ruokavaliotani.
Eettisempi kun jaksan satsata vaikkapa kierrättämiseen, kasvisruokaan ja kestovaippoihin.
Parempi äiti kun syyllistyn vähäisestä aktiivisuudesta ja sen seurauksena vien lapsen ulos tai harrastamaan.
Ja niin edelleen.
Eli täältä pesee self-help-neuvo:
Ota itseäsi niskasta kiinni, olet onnellisempi!
PS.
Olen kyllästynyt miettimään aina kun sanon tai kirjoitan jotain, että mihin väliin tungen toteamuksen siitä, että meidän perheessä tehdään näin, mutta miten te ikinä teettekin, sekin on tosi kivasti hoidettu.
Olisi tosi kiva, jos aikuiset ihmiset eivät niin herkästi mieltään pahoittaisi. Jos aina ei loukkaannuttaisi tai syyllistyttäisi. Jos kuunneltaisiin omantunnon ääntä eikä ammuttaisi viestintuojaa. Kiitos!
(*katso kommentit)
